Katolisuuden vastaisuus on vihamielisyyttä tai vastustusta katolista kirkkoa, sen papistoa ja/tai sen kannattajia kohtaan [1] . Useissa kohdissa uskonpuhdistuksen jälkeen jotkin protestanttiset enemmistövaltiot, mukaan lukien Englanti, Preussi, Skotlanti ja Yhdysvallat, harjoittivat antikatolista politiikkaa. Tämä johti usein uskonnolliseen syrjintään katolisia kohtaan (joita usein kutsuttiin halveksivasti "papisteiksi" tai "romanisteiksi") englanninkielisissä protestanttisissa maissa.
Historioitsija John Wolf tunnistaa neljä antikatolisuuden tyyppiä: perustuslaillis-kansallinen, teologinen, populaari ja sosiokulttuurinen [2] .
Historiallisesti protestanttisissa maissa asuvia katolilaisia epäiltiin usein salaliitosta valtiota vastaan paavin edun mukaisesti. Ulkomaalaisen paavin tukeminen on johtanut syytöksiin, etteivät he ole lojaaleja valtiolle. Useimmissa protestanttisissa maissa, jotka ovat kokeneet laajamittaista maahanmuuttoa, kuten Yhdysvalloissa ja Australiassa, katolisiin maahanmuuttajiin kohdistuva epäilys tai syrjintä on usein ollut päällekkäistä tai sekoittunut nativismiin, muukalaisvihaan ja etnosentrisiin tai rasistisiin tunteisiin.
Varhaismodernin aikana katolinen kirkko kamppaili säilyttääkseen perinteisen uskonnollisen ja poliittisen roolinsa kasvavan maallisen vallan edessä katolisissa maissa. Tämän taistelun seurauksena syntyi vihamielisyys paavin ja papiston merkittävää poliittista, sosiaalista, hengellistä ja uskonnollista voimaa kohtaan antiklerikalismin muodossa. Inkvisitiosta tuli hyökkäysten suosikkikohde. Ranskan vallankumouksen puhkeamisen jälkeen vuonna 1789 antipaperiset voimat vahvistuivat joissakin pääosin katolisissa maissa, kuten Ranskassa, Espanjassa, Meksikossa ja osissa Italiaa (etenkin Emilia-Romagnassa).
Muodostettiin poliittisia puolueita, jotka ilmaisivat vihamielisyyttä katolisen kirkon merkittävää poliittista, sosiaalista, hengellistä ja uskonnollista voimaa kohtaan antiklerikalismin muodossa [3] .
| Kansalliset, etniset ja kulttuuriset fobiat | |
|---|---|
| |