| Luentoja venäläisestä kirjallisuudesta | |
|---|---|
| Englanti Luentoja venäläisestä kirjallisuudesta | |
| Ensimmäisen painoksen kansi | |
| Genre | kirjallisuuskritiikki |
| Tekijä | Vladimir Nabokov |
| Alkuperäinen kieli | Englanti |
| Ensimmäisen julkaisun päivämäärä | 1981 |
| kustantamo | Harcourt Brace Jovanovich |
"Luennot venäläisestä kirjallisuudesta" ( Englanninkieliset luennot venäläisestä kirjallisuudesta ) - venäläisen ja amerikkalaisen kirjailijan V. V. Nabokovin luentomateriaalit , jotka on omistettu 1800-2000-luvun venäläiselle kirjallisuudelle. Hän valmisteli ne opettaessaan Yhdysvalloissa ja julkaisi ne hänen kuolemansa jälkeen. Nabokov perheineen muutti Venäjältä lokakuun vallankumouksen jälkeen, asui pitkään Saksassa . Muutettuaan Ranskasta Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan syttymiseen liittyvien tapahtumien yhteydessä, vuosina 1940–1958 kirjailija sai elantonsa lukemalla venäläisen ja maailmankirjallisuuden kursseja Wellesley Collegessa ja sitten Cornellin yliopistossa . Nabokovin kuoleman jälkeen hänen luentomateriaalinsa keräsi, toimitti ja julkaisi amerikkalainen bibliografi Fredson Bowers kirjailijan lesken Veran ja pojan Dmitryn avustuksella . "Lectures on Russian Literature" julkaistiin vuonna 1981 englanniksi, venäjänkielinen painos julkaistiin vuonna 1996.
"Luennoissaan" Nabokov siirtyy tutkimaan useiden valitsemiensa venäläisten kirjailijoiden töitä: Nikolai Gogol , Ivan Turgenev , Fjodor Dostojevski , Leo Tolstoi , Anton Tšehov , Maksim Gorki . Luennot perustuvat Nabokovin kuoleman jälkeen säilyneeseen "Venäläinen kirjallisuus käännöksissä" -kurssin eriasteisiin ja eriasteisiin materiaaleihin. "Luetojen" painoksia täydentävät myös jotkut kirjoittajan kirjalliset artikkelit. Eurooppalaista ja venäläistä kirjallisuutta koskevien luentojen julkaisemisen jälkeen kriitikot ottivat ne epäselvästi vastaan, vaikka niiden esiintymisen tosiasiaa pidettiinkin kirjallisuuskritiikin merkittävänä tapahtumana. Kriittisiä huomioita esitettiin yksinkertaistetusta analyysimenetelmästä ja sisällöstä, ei-akateemisyydestä, subjektivismista, pitkien lainausten käytöstä analysoiduista teoksista, muiden tekijöiden kirjallisten teosten vähäisestä käytöstä. Ajan myötä luentomateriaalien omaperäisyyttä arvioitiin entistä tarkemmin, niitä alettiin lähestyä eräänlaisena kirjailijan manifestina, joka pyrki ilmaisemaan esteettistä käsitystään, näkemyksiään ja vaikuttamaan kuulijoihin ja lukijoihin. Yleisesti on levinnyt käsitys, että Nabokovin venäläisille kirjailijoille omistetut kirjalliset teokset voivat auttaa tulkitsemaan hänen omaa tuotantoaan, ymmärtämään hänen lähestymistapojaan ja työmenetelmiään sekä määrittämään hänen paikkansa venäläisessä kirjallisuudessa.
Vladimir Nabokov syntyi 10. (22.) huhtikuuta 1899 Pietarissa varakkaaseen ja koulutettuun aatelisperheeseen. Siinä käytettiin laajasti kolmea kieltä - venäjää, englantia ja ranskaa - ja näin ollen tuleva kirjailija tiesi nämä kielet varhaisesta lapsuudesta lähtien. Hän sai peruskoulutuksensa Tenishevsky Schoolissa Pietarissa [1] . Tänä aikana kirjallisuudesta ja entomologiasta tuli kaksi hänen pääharrastuksiaan. Lokakuun vallankumous , joka koettiin jyrkästi negatiivisesti perheessä (kirjailija kantoi tätä asennetta koko elämänsä ajan), pakotti Nabokovit muuttamaan Krimille , missä ensimmäinen kirjallinen menestys tuli Vladimirille. Huhtikuussa 1919, ennen kuin Krim joutui bolshevikkien hallintaan, Nabokov-perhe jätti kotimaansa ikuisesti . Kaikkien vaellusten jälkeen perhe asettui Berliiniin , ja Vladimir jatkoi opintojaan Cambridgen yliopistossa ( Trinity College ) [2] . Suoritettuaan korkeakouluopintonsa filologiassa arvosanoin syksyllä 1922, Nabokov muutti myös Berliiniin, jossa hän hankki elantonsa eri tavoin: kääntämällä, kirjoittamalla shakkitehtäviä, opettamalla kieliä, käymällä tennistunteja, näyttelemällä, kirjoittamalla artikkeleita, novelleja. , ja runoutta. Vuodesta 1920 lähtien ja koko Euroopassa oleskelunsa ajan hän julkaistiin aktiivisesti johtavissa emigranttijulkaisuissa salanimellä Sirin [2] . Vuonna 1925 Nabokov meni naimisiin Vera Slonimin kanssa, joka oli juutalais-venäläisestä perheestä peräisin oleva pietarilainen. Nabokov ja hänen vaimonsa olivat aktiivisia jäseniä Berliinin runoilijapiirissä , joka hajosi vuonna 1933 natsien valtaantulon jälkeen. Vuonna 1937 Nabokovit lähtivät Ranskaan ja asettuivat Pariisiin [3] .
Vladimir Nabokov harjoitti kirjallista työtä jo ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin . Joten vuonna 1937 Pariisissa julkaistiin hänen artikkelinsa "Pushkin eli totuus ja uskottavuus", jonka hän kirjoitti ranskaksi ja ennen venäläisen kirjallisuuden luentokurssia [4] . Lisäksi tärkein osa hänen tuloistaan ennen Amerikkaan muuttoa oli julkiset esiintymiset kaupungeissa, jotka ovat venäläisen siirtolaisuuden keskuksia (Berliini, Praha , Pariisi, Bryssel ) [5] . Toukokuussa 1940 Nabokov ja hänen vaimonsa Vera pakenivat Pariisista eteneviä saksalaisia joukkoja ja muuttivat Yhdysvaltoihin [6] .
Vuosina 1940–1958 Nabokov ansaitsi kirjojensa julkaisemisesta saatujen epävakaiden rojaltien lisäksi elantonsa lukemalla venäläisen ja maailmankirjallisuuden kursseja Wellesley Collegessa (1941-1948) ja sitten Cornellin yliopistossa (1948-1958). Lisäksi hän omistautui työskentelemään Harvardin vertailevan eläintieteen museon entomologisessa laboratoriossa [7] . Mitä tulee kirjalliseen työhön, näissä oppilaitoksissa hän opetti kursseja "Euroopan proosan mestarit" ja "Venäläinen kirjallisuus käännöksissä". Hän myös luennoi vierailevana luennoitsijana Harvardin ja Stanfordin yliopistoissa [6] . Vuonna 1948 Nabokov siirrettiin kirjailijan ja Cornellin yliopiston romanssin osaston johtajan Morris Bishop kehotuksesta Wellesleystä, jossa hänen asemansa oli melko epävarma ja huonosti palkattu. Kirjoittaja nimitettiin slavistitieteen apulaisprofessoriksi ja alun perin "opetti venäläisen kirjallisuuden keskikurssia ja erityistä monimutkaisempaa kurssia - yleensä Pushkinista tai venäläisen kirjallisuuden modernistisista suuntauksista". Koska hänen venäläiset ryhmänsä olivat pieniä, hänelle uskottiin myös eurooppalaisen kirjallisuuden kurssin opettaminen [7] .
Hänen kanssaan opiskelleiden opiskelijoiden 1950-luvulla julkaisemien todistusten perusteella tiedetään, että hän oli merkittävä, mutta hyvin omaperäinen opettaja: "menetelmiinsä epätavallinen, jolla oli eloisia ja kiehtovia tapoja ja mikä tärkeintä, hän osasi kiinnittää huomiota niihin näkemyksiin kirjallisuudesta taiteena, joita hän saarnasi luokissaan" [8] . Ross Wetstion, yksi hänen oppilaisistaan, muisteli, että Nabokov kiinnitti erityistä huomiota teoksen yksityiskohtiin: ""Silittele yksityiskohtia" -" Sili yksityiskohtia", Nabokov julisti pyörivällä "g":llä, ja hänen äänensä kuului karkea kissan kielen hyväily , - "jumaliaisia yksityiskohtia!" "Watstionin mukaan hänen opettajansa luennoitsijan lahjakkuus koostui erityisestä asenteesta kirjallisuuteen ja opetustavasta: "Nabokov oli upea opettaja, ei siksi, että hän opetti aineen hyvin, vaan koska hän ruumiillistui ja herätti opiskelijoissaan syvää rakkautta aihetta kohtaan" [9] . Kuten Charles Stanley Ross huomautti: "Hän luki tekstinsä erittäin huolellisesti, piti silmällä luokkansa asianmukaista erudition tasoa ja muutti analyysin periaatteita kunkin analysoimansa kirjan ominaispiirteiden mukaisesti" [10] . Kirjailija John Updike kirjoitti, että Nabokovin luennot "olivat sähköistäviä, täynnä evankelista innostusta". Updike tunsi Nabokovin opetustyylin vaimonsa muistojen kautta. Hän osallistui viimeisille kursseilleen kevät- ja syyslukukaudella 1958. Hän puhui kunnioittavasti näistä luennoista: ”Minusta tuntui, että hän voisi opettaa minut lukemaan. Uskoin, että hän antaisi minulle jotain, joka kestää minulle koko elämän, ja niin se tapahtui. Amerikkalaisen kirjailijan mukaan opettajansa vaikutuksen alaisena hän ei voinut enää ottaa joitain kirjailijoita vakavasti, esimerkiksi havaita Thomas Mannin työtä . Hän pysyi uskollisena Nabokovin esteettiselle uskontunnustukselle: "Tyyli ja rakenne ovat kirjan ydin; suuret ideat ovat roskaa” [7] . 1960-luvun puolivälissä Nabokov muisteli viimeistä kurssiaan ristiriitaisin tuntein: ”Opetusmenetelmäni esti aidon kontaktin opiskelijoiden kanssa. Parhaimmillaan he röyhtäilivät palasia aivoistani kokeen aikana." Toisaalta hän piti hyväksyvästä reaktiosta ja yleisön reaktiosta hänen onnistuneisiin sanoihinsa, ajatuksiinsa, ja hän tunsi suurimman tyytyväisyyden, kun hän sai kirjeitä entisiltä kuulijoiltaan, jotka ymmärsivät, mitä hän yritti saada heiltä, keskittyen yksityiskohtia ja kiittää häntä hänen koulutuksestaan [11] .
Vuonna 1944 julkaistiin Nabokovin tutkimuskirja Nikolai Gogol [K 1] , jonka alkuperäinen nimi oli Gogol läpi katselulasin [13 ] . Lisäksi monet hänen taideteoksensa ovat täynnä kirjallisia yksityiskohtia ja viittauksia. Tämä antoi slavisti Simon Karlinskylle mahdollisuuden korostaa, että Lahja (1938) ei ollut vain romaani, vaan myös tiivistetty 1800-luvun kirjallisuuden historia. "Amerikkalaisella aikakaudella Pale Fire ja Inferno , joissa kirjallisuuden tutkimus ja kirjoittajan laaja eruditio osallistuvat juonen kehittämiseen, tulivat tämän genren huipuksi", totesi Karlinsky [14] .
Aineellinen menestys ja maine, jotka kirjailija sai kuuluisan romaanin " Lolita " julkaisun jälkeen vuonna 1955, antoi Nabokoville mahdollisuuden luopua opettamisesta, muuttaa vuonna 1960 vaimonsa kanssa Sveitsiin ja keskittyä luovuuteen [15] . Hän ajatteli ja ponnisteli luentojensa julkaisemiseksi jo 1950-luvun alussa. 12. marraskuuta 1951 päivätyssä kirjeessään Pascal Covicille kirjailija ilmoittaa, että hänen kirjallista kirjaansa valmistellaan julkaistavaksi. Tämän painoksen piti koostua kymmenestä luvusta: 1. Miguel de Cervantes (" Don Quijote "); 2. Jane Austen (" Mansfield Park "); 3. Aleksanteri Puškin (" Patakuningatar "); 4. Charles Dickens (" Bleak House "); 5. Nikolai Gogol ja Marcel Proust ; 6. Gustave Flaubert (" Madame Bovary "); 7. Leo Tolstoi (" Anna Karenina ", " Ivan Iljitšin kuolema ", " Hadji Murad "); 8. Anton Chekhov (" Rokossa ", " Nainen koiran kanssa " ja useita muita tarinoita); 9. Franz Kafka (" Transformation "); 10. Kääntämisen taito [16] . Useista syistä julkaisu ei kuitenkaan nähnyt valoa silloin, mutta koko 1960-luvun kirjailija pohti erilaisia vaihtoehtoja luentojensa julkaisemiseen ja totesi työskentelevänsä niiden valmistelussa. Näitä luentoja kutsuttiin silloin "Maailman kirjallisuuden mestariteoksiksi", mutta niitä ei myöskään julkaistu. Lisäksi Nabokov muutti 1970-luvun alussa suhtautumistaan heihin, ja huhtikuussa 1972 lueteltuaan luentokäsikirjoituksia hän totesi työmuistiinpanoihin: ”Yliopistoluentoni (Tolstoi, Kafka, Flaubert, Cervantes jne.) ovat liian juustoja ja kaoottisia, eikä niitä pitäisi koskaan julkaista. Mikään niistä!" Tiedetään kuitenkin, että ajatus luentomateriaalien julkaisemisesta ei lähtenyt hänestä pois, ja hän oli kiinnostunut julkaisemaan niistä ainakin osan [16] .
Nabokovin kirjoituskoneella ja käsinkirjoitetuista muistiinpanoista kokosi luennot venäläisestä ja maailmankirjallisuudesta, ja ne julkaisi postuumisti amerikkalainen bibliografi ja kirjallisuuskriitikko Fredson Bowers kirjailijan lesken Veran ja pojan Dmitryn avustuksella . Lectures on Russian Literature -julkaisun esipuheessa Bowers kertoi Nabokovin kirjallisten käsikirjoitusten tilasta. Sisällöltään ne ovat hyvin erilaisia valmiusasteen, tekstin täydellisyyden ja rakenteen suhteen. Suurin osa muistiinpanoista on Nabokovin omin käsin kirjoittamia, ja ajoittain on hänen vaimonsa kirjoittamia ja lukemisen helpottamiseksi tarkoitettuja konekirjoituksia. Sisältöpuolella käsikirjoitusten valmistumisaste vaihtelee keskeneräisistä karkeista käsinkirjoitetuista luonnoksista Maksim Gorkista laajaan kirjoituskoneella kirjoitettuun tekstiin Leo Tolstoista. Bowers ehdotti, että Tolstoita koskeva materiaali oli ilmeisesti osa laajaa johdatusta Anna Kareninaa koskeviin luentoihin, joita valmisteltiin opetusjulkaisun luomista varten. Kirjoitetuilla sivuilla on yksityiskohtaisempi ulkoasu, koska Nabokov pääsääntöisesti muokkasi niitä täydentäen ja kommentoimalla niitä, korjaamalla epäonnistuneita lauseita ja käännöksiä. Käsikirjoitukset sisältävät paikoin lopullisia versioita, joissa on jälkiä käsittelystä niitä katseltaessa [12] .
Luennoissa venäläisestä kirjallisuudesta Nabokov tarkastelee useiden venäläisten kirjailijoiden: Nikolai Gogolin, Ivan Turgenevin, Fjodor Dostojevskin, Leo Tolstoin, Anton Tšehovin, Maksim Gorkin elämää ja työtä. Luentojen kokoonpano ja sisältö ovat monella tapaa seurausta korkeakoulussa ja yliopistossa opettavasta yleisöstä, jolle hän puhui. Robert Olter huomautti tässä yhteydessä, että huolimatta siitä, että kirjoittaja keskittyy pääasiassa analysoitavien teosten tyyliin ja sommitteluun ja esittää mielenkiintoisia arvioita näistä asioista, hänen menetelmänsä on enemmän demonstroiva kuin analyyttinen. Ilmeisesti tämä johtuu siitä tosiasiasta, että hänen yleisönsä koostui "neitsytsyyttömistä lukijoista, jotka ensimmäistä kertaa tunkeutuivat tai jopa tunkeutuivat tutkittavan kirjan läpi" [17] .
Avainartikkelissa "Kirjoittajat, sensuuri ja lukijat Venäjällä", joka perustuu Cornellin yliopiston taidefestivaaleilla 10. huhtikuuta 1958 pidettyyn luentoon, jolla julkaisu alkaa, Nabokov antaa arvionsa suuren Venäjän historiasta ja kronologiasta. kirjallisuus. Hän totesi, että hän onnistui saavuttamaan englannin ja ranskan tason, jotka saivat maailmanlaajuisen tunnustuksen paljon aikaisemmin, vasta 1800-luvulla, samalla kun hän loi "loistavan kirjailijoiden joukon". Kirjoittajan mukaan venäläinen kirjallisuus on olemassa suhteellisen lyhyen ajan: ”Lisäksi se on ajallisesti rajallista, joten ulkomaalaiset näkevät sen yleensä täydellisenä, lopullisesti valmiina. Tämä johtuu pääasiassa neuvostohallinnon aikana syntyneen tyypillisesti maakunnallisen kirjallisuuden kasvottomuudesta viimeisten neljän vuosikymmenen aikana” [18] . Suuri venäläinen kirjallisuus ei kuitenkaan rajoitu loistavaan 1800-luvulle, Tšehovin ja Tolstoin kuoleman jälkeen, kun "uusi kirjailijoiden sukupolvi ilmestyi, viimeinen puhkeaminen, kykyjen kuumeinen nousu": "Nämä kaksi vallankumousta edeltävää vuosikymmentä osuivat yhteen modernismin kukoistamalla runoudessa, proosassa ja maalauksessa." Tämän ajanjakson merkittävimpiin kirjailijoihin Nabokov sisälsi kirjailijan Andrei Belyn , jota hän kutsui James Joycen edeltäjäksi , runoilija Alexander Blokin ja joitain avantgarde-runoilijoita. Lokakuun vallankumouksen ja bolshevikkien perustaman terroristidiktatuurin jälkeen useimmat venäläiset kirjailijat muuttivat muutamaa poikkeusta (esimerkiksi Vladimir Majakovskia ) lukuun ottamatta, ja neuvostokirjallisuus murskattiin puoluemääräyksillä ja rajoituksilla. Kirjoittaja päätti luentonsa vetoomuksella "ihanteelliseen" lukijaan, joka valloitti hänen ajatuksensa. Hänen sanansa oli osoitettu herkille, ihailtaville lukijoille, jotka eivät samaistu teoksen henkilöihin "nuorekkaalla tavalla", vaan ovat vuorovaikutuksessa sen tekijän kanssa. Nabokovin esteettisen käsityksen mukaan lukijoiden ei tule etsiä todellista tietoa Venäjästä venäläisen kirjallisuuden teoksista. Heidän on tiedostettava, että Tolstoin ja Tšehovin kirjat ovat erillinen taiteellinen arvo, "erityinen maailma, jonka on luonut neron mielikuvitus". Kirjoittajan runollisuus ilmaistaan myös seuraavassa ohjelma-asemassa:
Todellinen lukija ei ole kiinnostunut isoista ideoista, hän on kiinnostunut yksityiskohdista. Hän pitää kirjasta, ei siksi, että se auttaisi häntä löytämään "sosiaalisen yhteyden" (käytän edistyksellisten kriitikkojen hirviömäistä klisettä), vaan koska hän imee ja havaitsee tekstin jokaisen yksityiskohdan, ihailee sitä, mitä hänen kirjoittajansa halusi tehdä vaikutuksen, loistaa upeita kuvia, jotka ovat luoneet kirjailija, taikuri, taikuri, taiteilija. Todellakin paras sankari, jonka suuri taiteilija luo, on hänen lukijansa [18] .
Lukuun ottamatta lyhyttä osaa varhaisesta Gorkista, joka perustuu Neuvostoliiton kirjallisuuskriitikko Aleksanteri Roskinin kirjaan , "Venäjän luennot" sisältävät neljä 1800-luvun suurinta venäläistä kirjailijaa: Turgenev, Tolstoi, Dostojevski ja Tšehov. luento Gogolista on ote Nabokovin vuoden 1944 kirjasta. Kirjailijan mukaan Turgenevia ei voida asettaa Gogolin, Tolstoin tai Tšehovin tasolle hänen lahjakkuutensa ja tärkeydensä suhteen: "Hän ei ole suuri kirjailija, vaikka hän on erittäin mukava" [19] . Näistä kirjailijoista Nabokovin suurin hyväksyntä on Tolstoin teos, jota hän kuvaili "lyöntittömäksi venäläiseksi proosakirjailijaksi" [20] . Vaikka Nabokov arvostaa suuresti Anna Kareninan kirjoittajaa , hän ilmeisesti pitää Gogolia perustavanlaatuisena (eikä vain kronologisista syistä) venäläisenä kirjailijana, joka onnistui ennakoimaan Tolstoin ja Tšehovin työtä teoksillaan [19] . Kirjoittaja jättää sivuun sellaiset Tolstoin edeltäjät kuin Pushkin ja Lermontov , ja antaa luettelonsa venäläisistä kirjailijoista niiden merkityksen mukaan: "ensimmäinen on Tolstoi, toinen on Gogol, kolmas on Tšehov, neljäs on Turgenev": "Näyttää kuin valmistujaislista, ja tietenkään Dostojevski ja Saltykov-Štšedrin eivät olisi saaneet minulta kiitosta alhaisilla arvosanoillaan” [20] . Neuvostoliiton ja venäläinen kirjallisuuskriitikko Aleksanteri Iljushin , joka kutsui tätä lähestymistapaa subjektiiviseksi ja kategoriseksi, kirjoitti tästä: "Joten suurten venäläisten kirjailijoiden joukossa on hyviä ja huonoja. Kuitenkin, kuten käy ilmi, hyvät eivät ole kaikki hyviä, eivätkä huonot ole kaikki huonoja. Mutta kokonaiskuva ei tästä muutu” [19] . Gorkin politisoituneen, Nabokovin arvion mukaan suuntautuneen luovuuden lisäksi hänelle vieraaimmat Luennoissa esitellyt kirjailijat on Dostojevski, jota hän kutsuu "melko keskinkertaiseksi" kirjailijaksi [19] . Luennoitsija myöntää: "En piilottele, haluan intohimoisesti kumota hänet" [21] . Nabokovin vastenmielisyys Dostojevskin työhön ja maailmankatsomukseen on tunnettu; hän pitää suurta venäläistä proosakirjailijaa potentiaalisena näytelmäkirjailijana kirjailijan takana . Joten luennoitsijan mukaan: "Romaanina hänen kirjansa hajoavat palasiksi, näytelminä - ne ovat liian pitkiä, sävellysmielisesti löysiä ja suhteettomia" [23] . Nabokovin mukaan länsimaisen kirjallisuuden vaikutus sentimentaalisten ja goottilaisten romaanien muodossa voidaan jäljittää kirjoittajan töissä, joista hän ei pidä, ja se yhdistetään "uskonnolliseen korotukseen, muuttuen melodramaattiseksi sentimentalisuudeksi". Luentojen kirjoittaja kutsuu Dostojevskin suurimmaksi luovaksi menestykseksi varhaista tarinaa " Tupla ": "Tämä tarina on täydellinen mestariteos, mutta profeetta Dostojevskin ihailijat eivät todennäköisesti ole kanssani samaa mieltä, koska se kirjoitettiin vuonna 1840, kauan ennen ns. suuriksi romaaneiksi kutsuttu, lisäksi Gogolin jäljitelmä on toisinaan niin silmiinpistävää, että kirja näyttää toisinaan melkein parodialta . Nabokov arvostelee Dostojevskia hänen "ideologisesta luonteestaan", hänen halustaan käyttää kristillisiä teemoja ja symboleja paikoillaan ja sopimattomina, rikoskronikan materiaalien käytöstä, toistuvista ylellisistä hahmoista, jotka usein kärsivät erilaisista psykopatologioista. Joten hänen mukaansa " Karamazovin veljet " ei ole muuta kuin "upea esimerkki etsivälajista, jota Dostojevski itsepäisesti kehitti muissa romaaneissa". Kirja on "tyypillinen salapoliisi, kierretty rikosromaani", mutta sen toiminta kehittyy hitaasti tämän tyyppiselle kirjallisuudelle [25] .
Luennot venäläisestä ja maailmankirjallisuudesta julkaistiin Yhdysvalloissa kolmessa vaiheessa: "Lectures on Literature" (1980), "Lectures on Russian Literature" (1981) [26] , "Lectures on Don Quijote" (1983) [16] . Tammikuussa 1982 julkaistiin englanninkielinen Lectures on Russian Literature -julkaisu. Vuonna 1996 ne julkaistiin venäjäksi, kolme vuotta myöhemmin julkaistiin lisäpainos, jonka jälkeen niitä painettiin toistuvasti [27] . Venäjänkieliset julkaisut toistivat kirjaimellisesti Luennoissa esitettyjen kirjailijoiden järjestyksen latinalaisten aakkosten järjestyksen mukaisesti (Tšehov, Dostojevski, Gogol, Gorki, Tolstoi, Turgenev), eikä heidän elämänsä ja työnsä kronologista koordinointia [19] . .
Nabokovin "Luentojen" julkaiseminen englanninkielisessä lehdistössä otettiin vastaan innostuneesti, mutta myös erilaista kritiikkiä. Siksi Washington Postin kriitikko Michael Dairda toivotti heidän julkaisunsa alkamista tervetulleeksi ja kehui niitä suuresti. Kuten hän sanoi, ne "sijoittuvat oikeutetusti Flaubertin kirjeiden, Henry Jamesin esisanojen ja Virginia Woolfin päiväkirjojen joukkoon " [28] . Ottaen huomioon Nabokovin maineen kirjallisissa piireissä itsehaluisena kirjailijana ja sen, minkä jotkut kriitikot ovat pitäneet hänestä "erityiseksi narsistiseksi ylimielisyydeksi" [16] , monet olivat yllättyneitä siitä, että hän pystyi kiinnittämään huomiota kirjailijoiden teoksiin ja analysoimaan niitä yksityiskohtaisesti. menneisyydestä (Austin, Dickens, Tolstoi, Tšehov), mukaan lukien ne, jotka eivät vastanneet hänen esteettisiä mieltymyksiään. Arvostelijat olivat erityisen yllättyneitä siitä, että huolimatta Nabokovin tunnetusta kielteisestä asenteesta Dostojevskiin, kirjailija onnistui osoittamaan itsensä suhteessa häneen tunnollisena tutkijana, kääntyen kirjailijan kirjoihin, joiden runollisuus ei ollut hänelle lähellä. Simon Karlinsky kutsui tällaista lähestymistapaa Dostojevskiin Luennoissa "todelliseksi sensaatioksi", koska "Nabokovin syvä tutustuminen Dostojevskin työhön ja hänen tuomioidensa ymmärtäminen osoittautui odottamattomaksi" [29] .
Huolimatta siitä, että luentojen julkaisemista pidettiin kirjallisuuskritiikin kentällä merkittävänä tapahtumana, Nabokovia vastaan esitettiin useita kriittisiä huomautuksia yksinkertaistetusta analyysi- ja esitysmenetelmästä, ei-akademismista, subjektivismista ja kirjallisuuskritiikin käytöstä. pitkiä lainauksia analysoiduista teoksista [30] . Siten Ann Friedman ei löytänyt Nabokovista mitään erityistä oivallusta; hän totesi nauttivansa kirjailijan ajatuskulkujen ja kirjallisuuden kyvykkyyden tarkkailusta, ja hän kritisoi Venäjän kirjallisuuden luentoja käsittelevän teoksen sävellysrakennetta. Lisäksi hän kutsui ikäviä uudelleenkertomuksia ja runsautta kohtuuttoman suuria lainauksia haittapuolena. Friedman esitti myös useita huomautuksia Nabokovin liian formalistisen menetelmän yhteydessä [29] . Robert Alter kutsuu luentoja mitä ne ovat – eli luentoja, ei kokoelmaksi kriittisiä esseitä . Painetussa muodossa he menettävät suuren osan vetovoimasta, joka heillä oli Nabokovin tunneilla hänen tehokkaan suullisen toimitustavan ansiosta, joka John Updiken mukaan tuotti "magneettisen vaikutelman". Kuitenkin ilman kirjoittajan elävää läsnäoloa "nämä arvostelut, olivatpa kuinka tyylikkäästi kirjoitettuja tahansa, eivät ole mitään muuta kuin arvosteluja, ja viittaukset ovat valitettavasti vain lainauksia" [17] . Monet tutkijat viittasivat sellaiseen puutteeseen, että Nabokovin oppimateriaalista puuttui lähes täydellinen viittaus muiden kirjoittajien kirjallisiin teoksiin. Ensimmäisen venäläisen painoksen katsauksessaan Ljudmila Oglaeva mainitsi merkittävänä haittapuolena sen, että jotkin Nabokovin tuomiot eivät erotu uutuudesta ja omaperäisyydestä: "Käytännössä ilman kriittistä kirjallisuutta Nabokov alkaa tahattomasti esittää naurettavaa keksijän roolia. polkupyörästä" [31] .
Luennoissa venäläisestä kirjallisuudesta Nabokov itse on edelleen osa sitä: hän opettaa, opettaa, reflektoi, inspiroi pääsääntöisesti järjetöntä ulkomaalaista. Hän ajattelee aina koko venäläistä kirjallisuutta, keskustelee sen kauniista osista. Hän esittelee tässä kirjassa ulkomaista kirjallisuutta lukijan esityksenä joistakin hänen suosikkimestariteoksistaan. Ero on ehkä sama kuin orkesterin soolosuuden ja maestron konsertin välillä.
Andrei Bitov Nabokovin ulkomaisen ja venäläisen kirjallisuuden luentojen välisestä erosta [32] .Uudempi kritiikki on omaksunut useita lähestymistapoja tarkasteltaessa Nabokovin luentojen kulkua. Niitä alettiin lähestyä eräänlaisena kirjailijan manifestina, joka yritti ilmaista esteettistä käsitystään ja näkemyksiään. On huomattava, että Nabokovin kirjalliset teokset voivat auttaa tulkitsemaan hänen töitään, määrittämään hänen paikkansa venäläisessä kirjallisuudessa. Kirjallisuuskriitikko Elmira Huseynova korosti, että Nabokovin luentojen analysointi mahdollistaa tien "kirjailijan laboratorioon", jossa hän esiintyy "kirjailija-lukijana", paljastaen, miten hänen omat teoksensa syntyvät. Jotkut tutkijat huomauttivat, että luennot analysoivat hänen kirjojensa sankarien kaltaisten kirjailijoiden teoksia, ja sellainen tunnettu nabokovologi kuin Brian Boyd kutsui niitä "eräänlaiseksi esityksen skenaarioksi" [30] . Ljudmila Oglaeva huomautti julkaisun kiistattomasta kirjallisesta arvosta, että ”professori Nabokov” on vain yksi monista ”taiteilija Nabokovin” kuvista, ja itse luennot ”antavat meille mahdollisuuden ymmärtää paremmin yhden luovaa ”minää”. 1900-luvun salaperäisimmistä ja hämmästyttävimmistä kirjailijoista" [31] . Boris Paramonov kirjoitti, että luennot siinä muodossa, jossa ne saavuttivat lukijan, eivät tuota "vaikutelmaa venäläisen kirjallisuuden historian johdonmukaisesta kurssista" eivätkä niissä ole hyvin harkittua perinteistä kaavaa. Ne osoittavat kuitenkin selvästi Nabokovin kirjoittajan kannan, joka "ei nähnyt eikä halunnut nähdä kirjallisuudessa mitään muuta kuin puhtaasti esteettisiä ansioita; kaikki mikä meni tämän ominaisuuden ulkopuolelle, ei ollut Nabokoville ollenkaan kirjallisuutta. Nabokovin asema luentokurssilla ei ollut opettaa kirjallisuuden historiaa, vaan pyrkiä sen ymmärtämiseen, kykyyn löytää teoksen kirjallisia ansioita, kauneutta ja ihailla sitä. Perinteiset akateemiset vaatimukset historiallisten ja elämäkertojen yksityiskohdista pakottivat kirjoittajan sisällyttämään ne kurssilleen. Paramonov kuitenkin kirjoitti, on havaittavissa, että hän teki tämän vastahakoisesti, noudattaen koulutusjärjestelmän sääntöjä: "Nabokov-kurssin vastaavat osat antavat vaikutelman jännityksestä, kirjaimellisesti kidutetusta: tuntuu, kuinka hän ei halunnut käsitellä kaikkea tämä erikoistaiteellinen ympäristö, kaikki tämä kronologia. Täällä hän jopa salli itselleen jotain hakkerointia: hän lainasi toissijaisten tutkijoiden vastaavia tekstejä sivuittain” [33] . Tässä yhteydessä Karlinsky totesi myös: "Ensinnäkin Nabokov oli kiinnostunut kirjailijan ja kirjan ainutlaatuisista piirteistä. Katsauskurssilla hän antaa juuri niin paljon historiallista tietoa aikakaudesta kuin on tarpeen, jotta opiskelijat voivat keskittyä tiettyyn kirjalliseen mestariteokseen .
Kirjailija Andrei Bitov totesi kuvaannollisesti, että Nabokov, josta tuli suuri kirjallisuuden säveltäjä, osoittautui myös "kirjallisuuden suurimmaksi esiintyjäksi", joka onnistui yhdistämään sen teostensa kautta omaan teokseensa. "Luennoissaan" hän pyrki opettamaan lukemista "sanan rakastetussa, musiikillisessa merkityksessä", ja ulkomaista kirjallisuutta koskevissa teoksissaan tämä "harvinainen lukemisen taito" ilmeni täydessä laajuudessa [32] . Igor Filatovin mukaan Nabokovin kirjalliset teokset ovat antologia ja samalla joukko hänen käyttämiä kirjallisia tekniikoita: "Nabokovin päätehtävä kriitikko on näyttää, kuinka kritiikin kohteeksi joutuneiden kirjailijoiden teokset ovat " tehty'. Tämä on myös Nabokovin kirjallisuuden analyysin strategia, joka tiivistyy kirjoittajan yksilöllisen tyylin uudelleenluomiseen, koska "tyyli heijastaa henkilöä" [30] . Andrei Pavlov huomautti, että "luennot" ovat "muunnelma ei-klassisesta pohdiskelusta kirjallisesta teoksesta", "kokemus ymmärtää lukijan vastaanoton eri vaiheita ja vaihtoehtoja", kirjoitti, että ne eivät ole akateemista historiallista ja kirjallisuutta. tietenkin, mutta niillä pyritään edistämään "kulttuurin muodostumista, jossa lukija ymmärtää kirjallisesta teoksesta täysimittaisen käsityksen" [30] .
| Vladimir Nabokovin teoksia | |
|---|---|
| Novelleja ja romaaneja venäjäksi | |
| Kokoelmia novelleja venäjäksi | |
| Pelaa |
|
| Kokoelmia runoja venäjäksi |
|
| Englanninkielisiä romaaneja | |
| Omaelämäkerrat |
|
| Muut |
|