Kokonaismineralisaatio on indikaattori veteen liuenneiden aineiden (epäorgaaniset suolat, orgaaniset aineet) määrästä. Tätä indikaattoria kutsutaan myös kiintoainepitoisuudeksi tai kokonaissuolapitoisuudeksi . Liuenneita kaasuja ei oteta huomioon kokonaissuolapitoisuutta laskettaessa.
Englanninkielisessä maailmassa mineralisaatiota kutsutaan myös nimellä "Total Dissolved Solids" - Total Dissolved Solids (TDS).
Suurin osuus veden yleisestä mineralisaatiosta on yleisillä epäorgaanisilla suoloilla ( kalsiumin , magnesiumin , kaliumin ja natriumin bikarbonaatit, kloridit ja sulfaatit ) sekä pieni määrä orgaanisia aineita.
Yleensä mineralisaatio lasketaan milligrammoina litrassa (mg/l, mg/dm 3 ) tai SI-yksiköissä kilogrammoina kuutiometriä kohden (kg/m 3 ). Myös mineralisaatiotaso voidaan ilmaista miljoonasosina (ppm). Mittayksiköiden suhde mg/l ja ppm on lähes yhtä suuri [1] .
Veden yleisestä mineralisaatiosta riippuen ne jaetaan seuraaviin tyyppeihin [2] :
Veden suolaisuuteen vaikuttavat sekä luonnolliset tekijät että ihmisen vaikutukset. Luonnollinen mineralisaatio riippuu vesien alkuperäalueen geologiasta. Mineraalien erilainen liukoisuus luonnollisessa ympäristössä vaikuttaa vakavasti veden lopulliseen mineralisaatioon.
Ihmisten vaikutus vähenee teollisuuden jätevesiin , kaupunkien hulevesiin (koska suolaa ja muita kemikaaleja käytetään talvella tienpinnan jäätymisen torjuntaan), valumaan viljelysmaalta (jota käsitellään kemiallisilla lannoitteilla ) jne. [3]
Veden laatua, näytteenottomenetelmiä säätelee GOST (kohta ISO 13.060 Veden laatu
Juomaveden laatua säätelevät Venäjällä useat SanPin -säädökset , nimittäin:
WHO ei aseta rajoituksia veden kokonaissuolapitoisuudelle. Mutta vesi, jonka mineralisaatio on yli 1000-1200 mg / l, voi muuttaa makuaan ja aiheuttaa siten kritiikkiä. Siksi WHO suosittelee aistinvaraisiin indikaatioihin rajaa 1000 mg/l juomaveden kokonaismineralisaatiolle, vaikka taso voi vaihdella vallitsevien tapojen tai paikallisten olosuhteiden mukaan.