Antonelli, Giacomo
Giacomo Antonelli ( italiaksi: Giacomo Antonelli ; 2. huhtikuuta 1806 , Sonnino , paavin osavaltiot - 6. joulukuuta 1876 , Rooma , Italian kuningaskunta ) on italialainen kardinaali . Apostolisen kamarin rahastonhoitajan kannattaja ad beneplacitum Sanctitatis Sua 11. kesäkuuta 1847 - 10. maaliskuuta 1848. Pyhän istuimen valtiosihteeri 10. maaliskuuta - 3. toukokuuta 1848 ja 6. joulukuuta 1848 - 6. marraskuuta 1876 . Hänen pyhyytensä talon ja Apostolisen palatsin prefektin 1. marraskuuta 1848 - 20. kesäkuuta 1856. Kardinaalidiakoni 11. kesäkuuta 1847 Sant'Agata alla Suburran nimidiakonin kanssa 14. kesäkuuta 1847. Kardinaalidiakoni Santa Marian nimidiakoni Via Latalla 13. maaliskuuta 1868 alkaen . Kardinaali - protodiakoni 13. maaliskuuta 1868 lähtien.
Hänellä ei ollut pyhiä määräyksiä, koska hän oli yksi viimeisistä kardinaaleista .
Giacomo Antonelli ESBE:ssä
1900-luvun alussa Brockhausin ja Efronin Encyclopedic Dictionary kuvaili tätä henkilöä sivuillaan seuraavasti:
Antonelli Giacomo - kardinaali valtiosihteeri, s . 2. huhtikuuta 1806 Sonninossa, lähellä Napolin rajaa. Hänen isänsä, paimen ja puunhakkuja, oli peräisin vanhasta romaanisesta perheestä, johon kuului monia tiedemiehiä, lakimiehiä, historioitsijoita, mutta myös monia rosvoja. Kun paavin santarmit tuhosivat kuuluisan ryöstöluolan, jossa A. syntyi, A. meni Roomaan, missä hän astui suureen seminaariin. Täällä hänen erinomaiset kykynsä herättivät paavi Gregorius XVI:n huomion, joka A:n pappeudeksi vihkimisellä toi hänet lähemmäksi häntä ja avasi hänen poliittisen uransa. Pian A. saavutti prelaatin arvon ja avasi sitten hänelle laajan toiminnan, ensin korkeimman oikeuden jäsenenä ja myöhemmin Orvieton, Viterbon ja Maceratan edustajana. Vuonna 1847 paavi nimitti hänet sisäministeriön apulaisvaltiosihteeriksi, vuonna 1844 valtiovarainministeriön toiseksi rahastonhoitajaksi ja vuonna 1845 päärahastonhoitajaksi (valtiovarainministeriksi) Tostiksen tilalle. Kun Pius IX nousi paavin valtaistuimelle, A., joka oli edelleen kiihkeä henkisen ja maallisen despotismin kannattaja, liittyi uudistuksia tavoitteleviin liberaaleihin, ja tämä sai uuden hallitsijan suosion. Hänen joustava luonteensa, jonka taakse piileskeli energinen luonne, auttoi häntä saavuttamaan suuren vaikutuksen isänsä kanssa. 11.6.1847 kardinaalilakilla palkittu A. nimitettiin ministerineuvoston jäseneksi, jonka perustamisella Pius IX aloitti uudistuksensa. Heinäkuun 1848 poliittiset myrskyt pakottivat A.:n jäämään hetkeksi eläkkeelle hallituksen ruorista, mutta jo maaliskuun alussa hänestä tuli taas liberaalin ministeriön presidentti, joka koostui 9 jäsenestä, joista hengellisiä oli vain kolme. Myrskyisten trendien voimakkaan vaikutuksen alaisena A. piti tarkoituksenmukaisena mennä virran mukana. Kun paavi julisti osavaltion peruslain 14. maaliskuuta, hänen ministerinsä imarteli kansallisia pyrkimyksiä ja lähetti pohjoisille rajoille kuitenkin ilman tarkkoja ohjeita 10 000 hengen joukko, joka Piemontelaisia tukemalla hyökkäsi Lombardiaan. Roomalaisten joukkojen antauduttua Vicenzassa (16. kesäkuuta 1848), paavi A.:n vaatimuksesta joutui tuomitsemaan sodan ja ilmoittamaan, ettei hän lähettänyt armeijaansa taistelemaan itävaltalaisia vastaan.
Kansan suuttumus tästä kansallisen asian pettämisestä otti Roomassa niin uhkaavat muodot, että A. ja hänen toverinsa lähtivät ministeriöstä ja valtion hallinto jätettiin Mamiani-kabinetille. A. pysyi kuitenkin paavin neuvonantajana ja Rooman politiikan todellisena johtajana. Hänen neuvoistaan paavi pakeni Gaetaan, A. itse seurasi häntä ja sai valtiosihteerin arvosanan partibus-puolueen. Kun Rooma julistettiin tasavallaksi vuonna 1849, A. vaati kiertokirjeessä katolisten voimien puuttumista asiaan. Vastoin hänen tahtoaan sitä ei tehnyt Itävalta vaan Ranska. Kun Rooma antautui, A. vastusti Pius IX:n välitöntä paluuta haluten ensin vahvistaa reaktion syytä kaukaa ja ilman häiriöitä. 12. huhtikuuta 1850 A. palasi Roomaan paavin kanssa. Laki 11.9. 1850 teki hänestä paitsi korkeimman arvomiehen, myös valtion ainoan hallitsijan, ja samalla valtioneuvoston puheenjohtajana hän sai merkittävää vaikutusvaltaa korkeampien oikeusasteiden oikeudenkäyntiin. Tähän lisättiin se, että Pius IX keskittyi vallankumouksen jälkeen enemmän hengellisten tehtäviensä hoitamiseen jättäen hallituksen kardinaalille, joka vainosi kiivaasti poliittisia vastustajiaan.
Kardinaalin taantumuksellinen politiikka tapasi vaikutusvaltaisen vastustajan kreivi Cavourissa. Todellakin, kun jälkimmäinen kiinnitti Pariisin kongressissa 1856 koko Euroopan huomion Italian ja erityisesti paavinvaltioiden levottomuuksiin, A. näki, että maa tärisi hänen jalkojensa alla, varsinkin kun hän Vatikaanissa heillä oli katkeria vihollisia jesuiittojen edessä. Siitä huolimatta hän onnistui säilyttämään virkansa, koska diplomaattisten taitojensa ansiosta hän oli paaville korvaamaton. A. esitti protestin osan paavivaltioiden miehitystä, liitetyn piirin kirkon omaisuuden luovuttamista vastaan, paavivaltioiden leviämistä ja paavien maallista valtaa vastaan puuttumattomuuden periaatteen mukaisesti. Vuoden 1869 ekumeenisen kirkolliskokouksen valmisteluissa herra A. ei ottanut näkyvää osaa, koska hän vastusti tätä konsiilia, joka pidettiin jesuiitojen vaatimuksesta. Kuitenkin Itävallan hallitukselle 10. helmikuuta päivätyssä lähetyksessä. 1870 A. puolustaa kirkon täydellistä vapautta dogmaattisissa kysymyksissä suhteessa valtioon. Kun ranskalaiset joukot lähtivät paavin valtioista elokuussa 1870, kun ei ollut epäilystäkään siitä, että paavien maallisen vallan päivät olivat luetut, kardinaali vetosi viime hetkellä Itävaltaan ja Preussiin avuksi, mutta turhaan. Italian hallituksen asettuttua Roomaan, A. rajoittui siihen, että vahvasti syyskuusta lähtien. 1870 protestoi miehitystä vastaan. Siitä päivästä lähtien A. menetti vaikutusvaltansa paaviin, jonka suhde Saksan kulttuuritaisteluihin ja vanhojen katolilaisten uhkaamaan skismaan kehittyi jesuiitojen poikkeuksellisen paineen alaisena (ks. Paavivaltiot ja Pius IX ). 6. marraskuuta 1876 A. † Roomassa, jättäen valtavan omaisuuden kolmelle veljelleen. Tämä oli syy skandaaliseen prosessiin, jonka aloitti vuonna 1877 A.:n kuvitteellinen tytär kreivitär Lambertini, joka halusi ottaa osan perinnöstä. Pitkän kamppailun jälkeen Rooman kassaatiotuomioistuin hylkäsi hänen etsintönsä vuonna 1879, koska hänen alkuperänsä A.:sta tunnustettiin todistamattomaksi” [7] .
Muistiinpanot
- ↑ 1 2 Aubert R., autori vari ANTONELLI , Giacomo // Dizionario Biografico degli Italiani (italia) - 1961. - Voi. 3.
- ↑ BeWeB
- ↑ 1 2 Aubert R., autori vari ANTONELLI , Giacomo // Dizionario Biografico degli Italiani (italia) - 1961. - Voi. 3.
- ↑ Giacomo Antonelli // Encyclopædia Britannica
- ↑ Giacomo Antonelli // Brockhaus Encyclopedia (saksa) / Hrsg.: Bibliographisches Institut & FA Brockhaus , Wissen Media Verlag
- ↑ https://www.findagrave.com/memorial/26722768
- ↑ Antonelli, Giacomo // Encyclopedic Dictionary of Brockhaus and Efron : 86 nidettä (82 osaa ja 4 lisäosaa). - Pietari. , 1890-1907.
 Sanakirjat ja tietosanakirjat |
|
|---|
| Sukututkimus ja nekropolis |
|
|---|
| Bibliografisissa luetteloissa |
|---|
|
|
|
Sanakirjat ja tietosanakirjat