Atakta ( lat. attingosta adjoin , reunaan) - johdannossa viereinen tertiaanisointu (kolmio, harvemmin seitsemässointu), yleisesti käytetty muunnelma lineaarisoinnusta . Ero tehdään ylemmän ataktan ( yllä olevan puolisävelen vieressä oleva sointu ) ja alemman ataktan (alhaalta puolisävelen vieressä oleva sointu) välillä. Esimerkkejä ylemmästä hyökkäyksestä ovat D-molli-kolmio C-duurissa, D-molli-kolmio c-mollissa. Esimerkkejä alemmasta ataktasta ovat B-duuri triadi C-duurissa, B-molli triadi C-mollissa.
Termin esitteli puolalainen musiikkiteoreetikko T. Zelinsky [1] . Venäläisessä musiikkitieteessä se esiteltiin Yu. N. Kholopovin ja hänen oppilaidensa teoksissa. Alemman atktan osoittamiseksi analyyttisissa kaavioissa Kholopov ehdotti isoa kirjainta A (symboloi painovoimaa ylöspäin), ylemmän ataktan osoittamiseksi, sama iso kirjain käännettynä 180 astetta (painovoima alas, katso symboli yllä olevassa kaaviossa Des).
Hyökkäyksiä käytettiin laajalti 1900-luvun säveltäjien teoksissa, jotka pitivät kiinni laajennetun tonaalisuuden käsitteestä , mikä on linjassa yleisen suuntauksen mukaan sisällyttää sävellykseen yhä useampia perifeerisiä - erityisesti kromaattisia - konsonansseja. Hyökkäykset ovat yleisiä niin sanotuissa Šostakovitšin muodoissa , osana ns. Prokofjev-dominantia , löytyy N. Ya. Myaskovskyn ja useiden muiden säveltäjien teoksista. Varhainen esimerkki molemmista hyökkäyksistä on C. Debussyn pianopreludi "Gate of the Alhambra" ( La puerta del vino , osa 21, 25, 82-83 et passim), jossa säveltäjä jäljittelee perinteiselle espanjalle tyypillisiä kitaran valintoja. musiikkia, myös tonikin vieressä olevien konsonanssien avulla.
Yksitertiset kolmikot, joiden prima ja kvintti myös "viereivät" niihin puolisävelellä konjugoitujen triadien kanssa, eivät kuulu atakteihin ja niitä käsitellään yleensä harmoniaoppeissa erikseen.