San Marinon parlamenttivaalit (1920)

← 1918 1923 →
San Marinon parlamenttivaalit (1920)
14. marraskuuta 1920
Osoittautua 59,2 %
Lähetys San Marinon kansanpuolue San Marinon sosialistipuolue San Marinon demokraattinen liitto
Paikat saatu 29 kahdeksantoista 13
ääniä 1 125
(47,8 %)
697
(29,6 %)
534
(22,7 %)

San Marinon ennenaikaiset parlamenttivaalit pidettiin 14. marraskuuta 1920 , jolloin valittiin San Marinon kuudes yleisneuvosto [1] . Niistä tuli tasavallan ensimmäiset vaalit, jotka pidettiin suhteellisessa vaalijärjestelmässä. Tuloksena San Marinon kansanpuolue voitti 29 paikalla 60 paikasta [2] .

Vaalitilanne

Italian esimerkkiä seuraten San Marino otti käyttöön puoluelistan suhteellisen edustuksen 15. lokakuuta 1920. Jako kolmeen luokkaan poistettiin ja yleisneuvoston jäsenten toimikausi rajoitettiin neljään vuoteen.

San Marinon kansanpuolue perustettiin sen jälkeen, kun paavi Benedictus XV kumosi non expedit -säännön ("katolisten osallistumattomuus parlamenttivaaleihin") mahdollisti sen kaksoispuolueen, Italian kansanpuolueen, perustamisen . Maanomistajat puolestaan ​​rakensivat konservatiivisen voimansa San Marinon demokraattisen liiton vaatien paluuta vuotta 1906 edeltäneisiin instituutioihin järjestyksen palauttamiseksi lakkoja ja poliittista väkivaltaa vastaan.

Tulokset

Lähetys Äänestys % Paikat
San Marinon kansanpuolue 1 125 47.8 29
San Marinon sosialistipuolue 697 29.6 kahdeksantoista
San Marinon demokraattinen liitto 534 22.7 13
Virheelliset/tyhjät äänestysliput 35 - -
Kaikki yhteensä 2 391 100 60
Rekisteröityneet äänestäjät / äänestysprosentti 4041 59.2 -
Lähde: Nohlen & Stöver

Seuraukset

Tuloksena oli San Marinon kansanpuolueen kristillisdemokraattien tiukka voitto, mutta sosialistit kieltäytyivät liittymästä vastikään valittuun yleisneuvostoon vallankumouksellisen poliittisen strategiansa mukaisesti. 11. tammikuuta 1921 kaikki sosialistipaikat julistettiin vapaiksi kansanedustajien poissaolon vuoksi, ja 10. huhtikuuta järjestettiin lisävaalit, joissa kymmenen kristillisdemokraatista ja kahdeksasta konservatiivista tuli valtuutetuiksi.

Muistiinpanot

  1. Dieter Nohlen & Philip Stöver (2010) Vaalit Euroopassa: Tietokäsikirja, s. 1678 ISBN 978-3-8329-5609-7
  2. Nohlen & Stöver, s. 1690