Jammu ja Kashmir on Intian pohjoisin osavaltio, joka maantieteellisen sijaintinsa vuoksi on Intialle erityisen strategisesti tärkeä. Tämä osavaltio sijaitsee Intian, Pakistanin, Kiinan ja Afganistanin risteyksessä. Erityistä huomiota tulisi tässä tapauksessa kiinnittää naapuruussuhteisiin Afganistanin ja Pakistanin valtioiden kanssa. Vaikka Intialla ei tällä hetkellä ole suoria rajoja Afganistanin kanssa, Pakistanin miehittämän Kashmirin pohjoisosan [1] vuoksi afganistanilaisten terroristiryhmien vaikutus on erityinen Pohjois-Intian sisäpoliittista tilannetta horjuttava tekijä. Kashmirin separatismin alkuperästä puhuttaessa on syytä muistaa, että Jammun ja Kashmirin ruhtinaskunta on alueellinen kokonaisuus, joka syntyi ensimmäisen anglosikhien sodan seurauksena vuonna 1846 [1] . Englannin hallinnon ansiosta aluetta, jolla suurin osa väestöstä on muslimeja, hallitsi Dogra-dynastia, jotka ovat tunnustuksensa perusteella hinduja. On huomionarvoista, että tämä tilanne, joka myöhemmin vaikutti Kashmirin historiaan, kehittyi siten, että britit ymmärsivät hyvin selkeästi uskontojen välisten suhteiden monimutkaisuuden tällä alueella. Itse asiassa siitä tuli "aikapommi" Kashmirin sisäiselle osavaltiolle, mikä tuntui Intian ja Pakistanin itsenäistyessä. 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla Kashmirin alueelle muodostui Muslimiliiton liike [1] . Myöhemmin tätä liikettä kutsuttiin "kansalliseksi konfederaatioksi", koska sen riveissä oli sekä muslimeja että hinduja. Kuitenkin jonkin ajan kuluttua fanaattisimmat muslimit, jotka erosivat tästä organisaatiosta, loivat liikkeen entisellä nimellä "Muslim Confederation" [2] . Tämä liike muodosti uudistetussa kokoonpanossaan suuren uhan alueen sisäpoliittiselle vakaudelle. Tässä tapauksessa on tärkeää huomata, että "Muslimikonfederaatio", esiintyessään ensimmäisen kerran poliittisella areenalla, oli oppositioliike Maharaja Gulab Singhin hallintoa vastaan [3] . Vuoteen 1947 mennessä, kun lordi Mountbatten julisti Intian itsenäisyyden, "muslimiliitto" puolusti päivitetyssä koostumuksessaan melko selvästi Pakistaniin liittymistä. Muut tapahtumat eivät myöskään kehittyneet Maharaja-hallinnon hyväksi. Lokakuussa 1947, sen jälkeen, kun nomadipashtuniheimot hyökkäsivät Kashmiriin, jota osa Pakistanin armeijaa seurasi pian, Hari Singh pakotettiin allekirjoittamaan asiakirja Kashmirin liittämisestä Intiaan. Tämä takasi hänelle Intian avun pashtun heimojen etenemisen pysäyttämisessä. Tämän vuoden kestäneen konfliktin aikana Intian ja Pakistanin armeijoiden varsinainen komentaja oli englantilainen kenraali Auchinleck. Tämä tosiasia viittaa siihen, että sekä sisä- että ulkopoliittinen vastakkainasettelu oli ulkoisesti säädelty prosessi. Yksityiskohtaisempaa ymmärtämistä varten, että uskonnollisen separatismin kehittymistä seuranneen uskontojen välisten suhteiden monimutkaisuus säädettiin ja ohjattiin ulkoisesta ympäristöstä, on tarpeen selvittää, mitä Intian muslimit ovat. Intialaiset muslimit ovat vain vähäisessä määrin Lähi-idän ja Keski-Aasian maista tulevien maahanmuuttajien jälkeläisiä [4] . Suurin osa Intian muslimeista tulee paikallisista kasteista ja etnisistä kastiryhmistä [5] . Itse käsite "muslim" Intiassa ei ole vain, ja joskus ei niinkään, tunnustuksellinen sidos, vaan etninen, kasti- ja luokkanimi [6] . Samaan aikaan Intian muslimien perinteet eivät useinkaan eroa paljon hindujen perinteistä. Tämä on erityisen ilmeistä hetkellä, jolloin intialaiset muslimit Mekkaan pyhiinvaelluksen aikana ymmärtävät, että muista maista tulevien muslimien kieli, kulttuuriperinteet ja tavat ovat heille vieraampia kuin ne, joiden kanssa he ovat tekemisissä kotimaassaan. Toisin sanoen on olemassa se tosiasia, että pitkästä rinnakkaiselosta johtuen Intiassa eri uskontojen edustajia yhdistävät erilaiset tavat ja perinteet. Ja niin vakava uskonnollisista syistä johtuva jakautuminen ei perinteisesti ole intialaiselle yhteiskunnalle ominaista. Tästä voimme päätellä, että uskonnollinen separatismi tällä alueella on sama ulkoisen vaikutuksen tekijä kuin tämän alueen jakaminen erillisiin hallintoalueisiin. Kaksi päivää ennen kuin Maharaja Hari Singh allekirjoitti asiakirjan Kashmirin liittämisestä Intiaan, muslimikapinalliset perustivat "Azad Kashmirin" tai "Vapaan Kashmirin" väliaikaisen hallituksen, jonka pääkaupunki oli Muzaffarbad [7] . Tätä hallitusta johti "muslimikonferenssin" jäsen Sardar Muhammad Ibrahim. Itse asiassa vapaa Kashmirin hallitus kontrolloi kapeaa Pakistanin rajaa, jonka väestö koostui pääasiassa Intian alueelta tulleista pakolaisista. Vuonna 1948 "Kansallisen konferenssin" johtaja Sheikh Mohammad Abdullah, lempinimeltään "Kashmirin leijona", tulee Jammun ja Kashmirin osavaltion pääministeriksi. Siten Kashmirin alue jaettiin kahden poliittisen liikkeen välisiin vaikutusalueisiin. Seuraavat Kashmirissa tapahtuneet alueelliset muutokset tapahtuivat lokakuussa 1962 [8] , kun Kiina vahvisti hallintaansa osassa Ladakhia. Sen jälkeen Intian ja Pakistanin välisen kolmen sodan tapahtumat avautuivat myös Kashmirissa. Viimeisen konfliktin aikana osapuolet allekirjoittivat sopimuksen, jonka mukaan Jammun ja Kashmirin alue jaettiin Intian ja Pakistanin kesken, mutta entisen Jammun ja Kashmirin ruhtinaskunnan alue jaettiin nyt Intian, Pakistanin ja Kiinan kesken. Syyskuussa 1982 Sheikh Muhammad Abdullah [8] kuolee , ja hänen poikastaan Farouk Abdullahista tulee hänen seuraajansa ja valtionministeri. Vuonna 1986 Farooq Abdullah allekirjoitti liittoutuman "kansallisen konferenssin" ja "Intian kansalliskongressin" välillä Intian silloisen pääministerin Rajiv Gandhin kanssa. Tämän vuoksi Farooq Abdullahia syytettiin Kashmirin etujen pettämisestä [9] . Saman vuoden syyskuussa useat radikaalit puolueet muodostivat Muslim United Frontin (MOF), jonka oli määrä vastustaa kansallista konferenssia tulevissa vaaleissa. Vuoden 1987 vaalien tulokset muslimiopposition mukaan kuitenkin vääristeltiin, mikä johti "MOF:n" lopulliseen radikalisoitumiseen. MOF:n jäsenistä itsestä tuli myöhemmin tunnettuja kenttäjohtajia, ja he muodostivat useita suuria terroristijärjestöjä.
Taistelussa islamilaista separatismia vastaan Intian hallitus käyttää monenlaisia toimenpiteitä ja keinoja, joista voidaan erottaa kolme suurta ryhmää: lainsäädännöllinen, sotilaallinen ja poliittinen. Kaikkia näitä toimenpiteitä kehitetään ulkopoliittisten suhteiden naapurivaltioihin ja sisäpoliittisen tilanteen muuttuessa tietyissä osissa maata. Kun otetaan huomioon Intian terrorismin ja separatismin torjuntaan tähtäävät lainsäädännölliset toimet, on syytä huomata, että myös ne ovat muuttumassa. Terrorismin vastaista lainsäädäntöä on tyypillisesti kehitetty ja kehitetty liittovaltion tasolla ja sitten jaettu yksittäisille osavaltioille. On myös syytä huomioida muutokset, jotka tehtiin Mumbain terrori-iskujen jälkeen 28. maaliskuuta 2002 hyväksyttyyn "terrorismin vastaiseen lakiin" . Näitä muutoksia ovat mm.
Kuten näiden muutosten asiayhteydestä voidaan nähdä, huolimatta siitä, että ne koskevat koko Intian aluetta, niillä pyritään pääasiassa hillitsemään islamilaisia separatistiryhmiä. Taistelun poliittisia menetelmiä silmällä pitäen on syytä huomata, että ne liittyvät pääasiassa hallituksen toimien tiukentamiseen Pakistaniin suoraan tai välillisesti liittyviä terroristiryhmiä vastaan .
Baranov S. A. Separatismi Intiassa // Institute of Oriental Studies RAS, M. 2003.
Kotin I. Yu. Islam Etelä-Aasiassa Pietari. 2006.
Mikaelyan N. R. Yhteiskuntapoliittiset liikkeet ja uskonnollinen perinne Intiassa ja Pakistanissa IV Neuvostoliiton tiedeakatemia M. 1989 P.
Kapila S. Intian terrorismin vastainen strategia 2004–2008: Virheelliset poliittiset lähestymistavat 2008 //URL: https://web.archive.org/web/20100613102929/http://southasiaanalysis.org/papers29/paper2847.html
Kuudentoista pisteen sopimus saavutettiin Nagan kansankonventin ja Intian hallituksen välille heinäkuussa 1960. — Nagan kansa ja sen taistelu kansanmurhaa vastaan. Kööpenhamina, heinäkuu 1986.