Suomen ja Viron sotilaallinen yhteistyö - maiden välinen sotilaallinen yhteistyö vuosina 1931-1939, suunnattu pääasiassa Neuvostoliittoa vastaan molempien valtioiden pääasiallisena mahdollisena vihollisena.
Pitkään uskottiin, että tätä aluetta koskevat asiakirjat tuhoutuivat Suomen vetäydyttyä toisesta maailmansodasta . Suomalainen historioitsija Jari Leskinen löysi kuitenkin Viron valtionarkiston turvaluokiteltuista varoista uusia asiakirjoja, jotka valaisevat kahden osavaltion sotilasosastojen välisiä salaisia siteitä ( [1] ).
Neuvostoliiton naapurimaat ( Suomi , Viro , Ruotsi ) pitivät Neuvostoliittoa pääasiallisena potentiaalisena hyökkääjänä Baltiassa sillä oletuksella, että Venäjä ei koskaan luopuisi imperialistisesta politiikastaan, eikä hyväksyisi Suomen ja Baltian alueiden menetystä. .
Noin vuodesta 1925 lähtien Suomen armeijan puolustusoperaatiosuunnitelmat suhteessa Neuvostoliittoon korvattiin hyökkäyssuunnitelmilla, jotka kehitettiin kenraalin esikunnan päällikön Kurt Marti Walleniuksen johdolla. He jopa tarjosivat mahdollisuuden hyökätä Leningradiin ja Itämeren laivaston päälaivastotukikohtaan, Kronstadtiin .
1920-luvun puolivälissä Suomen korkein sotilasjohtaja Aarne Sihvo kutsui Latvian osallistumaan yhteisten sukellusvenejoukkojen vuorovaikutussuunnitelmien kehittämiseen Neuvostoliiton Itämeren laivaston estämiseksi Suomenlahden uloskäynnissä, mutta tämä ehdotus ei hyväksytty.
Samaan aikaan Suomen kenraalin esikunta onnistui 1920- ja 1930-luvuilla solmimaan läheiset siteet Ruotsin ja Viron esikuntien kanssa. Ruotsin silloinen sotilasjohto oli kiinnostunut järjestämään puolustusta idästä mahdolliselta Neuvostoliiton hyökkäykseltä Suomen ja Viron avulla - ja Suomi puolestaan luotti ruotsalaisten sotilaalliseen apuun. Erityisesti tämän varmistamiseksi ehdotettiin Suomen ja Viron voimin ja keinoin Suomenlahden tukkimisen järjestämistä , mikä antaisi Ruotsille mahdollisuuden siirtää vapaasti joukkoja Suomeen Pohjanlahden kautta ja samalla varmistaa. Ahvenanmaan turvallisuudesta .
1930-luvun alussa Suomen ja Viron johto valtuutti näiden maiden sotilasosastojen yhteisen toimintasuunnitelmien kehittämisen tiiviimpää vuorovaikutusta silmällä pitäen. Erityisesti Suomen kenraaliesikunnan toimintasuunnitelmassa vuonna 1930 todettiin: ”... Sekä sotilaspoliittinen että strateginen tilanne edellyttävät yhteisiä toimia naapurimaiden kanssa. Tilanteen huonontuminen merkitsisi Suomen strategisen aseman huononemista... Meidän on pyrittävä toteuttamaan sotilaallisia operaatioita siten, että tilanne Suomenlahden eteläpuolella helpottuu. Suomen tehtävänä on auttaa Viroa ja Latviaa vangitsemalla mahdollisimman suuret Venäjän joukot...".
Viron välillisen avun tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton miehitys Viron alueella ja sitä seurannut Neuvostoliiton sotilastukikohtien sijoittaminen tänne, mikä antaisi Neuvostoliitolle mahdollisuuden valvoa meriliikennettä, varmistaa Itämeren laivaston pääsyn avomerelle ja sodan sattuessa iskeä. Manner-Suomen teollisuus- ja asutuskeskuksissa ja mahdollisesti valtaa Ahvenanmaan.
Vuonna 1931 kenraalin ideoita täydensi ja kehitti Puolustusneuvoston puheenjohtaja kenraali Carl Gustav Mannerheim . Mannerheim ehdotti kahdessa muistiossaan Neuvostoliiton mahdollisuudesta hyökätä samanaikaisesti Suomeen, Viroon ja Latviaan, ettei se rajoitu kolmen maan sotilaallisten ponnistelujen yhdistämiseen, vaan myös hakee sotilaallista apua muilta mailta. Kansakuntien Liitto . Hänen mielestään hyökkäystoimien järjestäminen Leningradin suuntaan olisi äärimmäisen vaikea, mutta mahdollinen yritys, etenkin talvella. Samalla ehdotettiin, että Suomesta ja Pohjois-Puolasta järjestettäisiin samanaikainen hyökkäys, joka lukitsisi Itämeren laivaston Suomenlahden yläjuoksulle.
Kenraali Johan Laidonerin saapuessa Viron asevoimien komentajaksi Suomen ja Viron salainen sotilaallinen yhteistyö Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan sai lisäpotkua. Toimenpiteiden päätarkoituksena oli varmistaa mahdollisuus estää Itämeren laivasto, vaikka vain yhteen maista hyökättäisiin. Tätä tarkoitusta varten suurikaliiperinen rannikkotykistöpatteri asetettiin noin. Makiluoto Porkkalan niemimaalla (Suomi), mikä mahdollisti yhdessä Tallinnan rannikkolinnoitusten tykistöjen kanssa koko Suomenlahden tukkimisen.
Salaisia harjoituksia rannikkotykistöpattereiden vuorovaikutuksen selvittämiseksi pidettiin vuosittain. Harjoituksissa kehitettiin menetelmiä tykistöesteen luomiseen ja viestintäjärjestelmien työn koordinointiin. Niiden tärkein elementti oli suojattu puhelinkaapeli, joka yhdisti Suomen ja Viron akut ja joka vedettiin lahden pohjalle suuriin syvyyksiin. Sitä oli tarkoitus käyttää tiedustelutietojen vaihtoon, vaikka vain toinen osapuoli olisi sodassa Neuvostoliiton kanssa ja toinen olisi virallisesti puolueeton.
Avoin yhteistyö Suomen ja Viron välillä lopetettiin vuonna 1939, mutta tiedustelutietojen vaihto jatkui Neuvostoliiton ja Suomen välisen sodan aikana [1] .