Eno (Suomi)

Eno ( fin. Eno ) on pikkukaupunki Suomessa , entinen itsenäinen kunta Pohjois - Karjalassa , josta vuonna 2009 tuli osa Joensuun kuntaa . Etäisyys Hainaut'n keskustasta Joensuuhun on 36 kilometriä.

Eno syntyi kahden pienen asutuksen - Enon ja Uimaharjun (fin. Uimaharju ) - yhdistymisen seurauksena. Väestörekisterikeskuksen mukaan Enon ja Uimaharjun väkiluku oli vuonna 2008 yhteensä 6508 [ 2] .

Hainaut'n alueella on runsaasti järviä ja jokia. Merkittävä osa Enon kylästä sijaitsee Pielisjoen rannalla , jonka pituus on 67 kilometriä. 1990-luvulle asti jokea käytettiin koskenlaskuun. Vuonna 1924 Hainautissa rakennettiin silta joen yli.

Historia

Enon nimen alkuperästä on useita versioita. Erään version mukaan Enon alueella asuivat aikoinaan lapin heimot. Saamenkielinen sana ena tarkoittaa "jokimaata" [3] .

Varhaisimmat arkeologiset löydöt Enon alueelta ovat peräisin kivikaudelta, mutta ensimmäinen dokumentoitu maininta Enon alueella sijaitsevista asutuksista on Novgorodin " Vodskaja Pyatinan kirjoituksessa " vuodelta 1500 [4] . XII vuosisadan puolivälistä lähtien nykyinen Pohjois-Karjala oli osa Novgorodin tasavaltaa (1136 - 1478). Enon yhteisöön kuuluivat tuolloin seuraavat kylät: Eno, Kuusijärvi (fin. Kuusijärvi ), Luntapohya (fin. Luhtapohja ), Löytöjärvi (fin. Löytöjärvi ), Nesterinsaari (fin. Nesterinsaari ) ja Revonkylä (fin. Revonkylä ). Venäjän -Ruotsin sodan 1656-1658 aikana monet kylät autioituivat, asukkaat palasivat koteihinsa vasta sodan päätyttyä.

Vuodesta 1651 vuoteen 1858 Eno ja ympäröivät kylät kuuluivat Ilomantsin (fin. Ilomantsi ) kuntaan. Pieni kirkkoseurakunta kappelineen Hainautissa oli osa Ilomantsin seurakuntaa. Keisari Aleksanteri II:n asetuksella Eno sai itsenäisen yhteisön aseman vuonna 1856. Vuonna 1857 Ilomantsin seurakunnasta erotettiin. Senaatin päätöksellä Hainautissa otettiin käyttöön seurakunnan papin virka [5] . Hainaut'n ensimmäinen paikallishallinto perustettiin kuvernöörin asetuksella vuonna 1871 [6] .

Ensimmäiset kunnallisvaalit pidettiin Hainaut'ssa vuonna 1918. Äänestysprosentti oli vain 5,6 prosenttia. Vuonna 1920 äänestysprosentti nousi 40 prosenttiin. Silloin SDP voitti 65 % äänistä [7] .  

Ensimmäinen kaupungintalon rakennus avattiin vuonna 1899. Moderni rakennus, jossa olivat palokunta ja kaupungintalo, rakennettiin vuonna 1955 [8] .

Taloustiede

Enon asukkaiden pääammatteja ovat vuosisatojen ajan olleet kalastus, metsästys ja koskenlasku Pielisjoen koskella. Aluksi jokaisella puuyhtiöllä oli omat koskenlaskureitit, mutta vuonna 1873 annettiin metsätuotteiden koskenlaskua koskeva asetus, joka kirjattiin lopulliseen sääntökokoelmaan vuonna 1880. Koskettuun puutavaran määrä kasvoi jatkuvasti, ja myös Koitajoki (fin. Koitajoki ) avattiin koskenlaskulle [9] . Vuonna 1897 avattiin kartonkitehdas Kaltimoon (fin. Kaltimo ). Se kesti vuoteen 1952, kunnes se päätettiin purkaa ja rakentaa Kaltimoon vesivoimala. Nykyään alueen teollisuus on keskittynyt Uimaharjulle, jossa sijaitsevat Stora Enson sellutehdas ( Stora Enso ) ja saha. Vuonna 2004 nämä yritykset työllistivät 2 182 työntekijää.

Urheilu

Vuonna 1975 Enoon perustettiin Eno Jets jääkiekkoseura (fin. Eno jets ) (pääsemätön linkki - (määrätön) tarina) . ). Joukkueharjoittelu tapahtuu vuonna 1995 rakennetulla jäästadionilla kunnan asukkaiden ja yritysten yhteisillä ponnisteluilla.

Nähtävyydet

• Hainaut'n evankelis-luterilaisen kirkon rakensi vuonna 1818 suomalainen arkkitehti Anton Wilhelm Arppe (fin. Anton Wilhelm Arppe ). Kirkon korkein torni lisättiin vuonna 1903. Rakennus sai nykyaikaisen ilmeensä remontin jälkeen vuonna 1992, samalla kun siihen tehtiin sähkölämmitys.

• Salaisen asekätkön (fin. Törnin–Männistön asekätkö ) tekivät kapteeni Lauri Törni (fin. Lauri Törni) ja kersantti Arvo Määnstö (fin. Arvo Määnstö) lokakuussa 1944 Ahvenisten kylässä (suom. Ahveninen ), järjestykseen . tarvittaessa vastustaa Neuvostoliiton uutta sotilaallista hyökkäystä. Piilopaikkaa osoittava laatta on nähtävissä Kelvantien läheisyydessä olevalla kivellä, joka haarautuu tieltä nro 73 ( Kelvantie, kantatie 73:n oikotie ). Vuonna 1991 Arvo Määnistö paljasti viranomaisille varaston sijainnin, minkä jälkeen ase siirrettiin museolle. Kätköstä löytyi presidentti Mauno Koiviston henkilökohtainen ase . Tällaisia ​​asekätköjä on löydetty Pohjois-Karjalasta 46 [10] .
• Enon kotiseutumuseo ( pääsemätön linkki - (määrätön) tarina) . ) sijaitsee entisen viljamakasiinin rakennuksessa, joka on rakennettu vuonna 1853. Museo esittelee talonpojan elämää luonnehtivia taloustavaroita. Museo on avoinna kesäisin.
• Ahvenisen kylässä (fin. Ahveninen ) sijaitsevassa Punaisessa talossa (fin. Ahvenisen Punainen talo ) järjestetään kesäisin kansankäsitöiden ja käsitöiden näyttely ja myynti. Punaisessa talossa vierailee vuosittain noin 8 000 ihmistä. Paikan päällä on kahvila, jossa voit maistella tuoreita kotitekoisia leivonnaisia.
• Helvetin portti (fin. Helvetinportti ) on Hainaut'n kaupunginosan luonnollinen maamerkki, 15 km keskustasta, joka on jyrkkä kallio, josta on kaunis näköala pienelle järvelle.

Muistiinpanot

1. ↑ Kaupunkien ja kuntien lukumäärät ja väestötiedot - Kuntaliitto .
2. ↑ KUNTIEN ASUKASLUVUT SUURUUSJÄRJESTYKSESSÄ (linkki ei saatavilla) . vrk.fi. Haettu 30. lokakuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. elokuuta 2011. (määrätön) 
3. ↑ Pohjois-Karjalan maakuntaliiton julkaisuja. — Ei XIII. - Pohjois-Karjalan kirjapaino OY, 1955. - 131 s.
4. ↑ Björn, Ismo. Suur-Ilomantsin historia. Enon, Ilomantsin ja Tuupovaran paikallishistoriatoimikunta. - 1991. - S. 111-114. — ISBN ISBN 952-90-2104-6 ..
5. ↑ Björn, Ismo. Suur-Ilomantsin historia. Enon, Ilomantsin ja Tuupovaran paikallishistoriatoimikunta. - 1991. - S. 590-591. - ISBN 952-90-2104-6 .
6. ↑ Björn, Ismo. Enon historia 1860–1967. - Enon kunta, Enon seurakunta, 1994. - S. 146. - ISBN 952-90-5352-5 .
7. ↑ Björn, Ismo. Enon historia 1860–1967. - Enon kunta, Enon seurakunta, 1994. - S. 270.
8. ↑ Björn, Ismo. Enon historia 1860–1967. - Enon kunta, Enon seurakunta, 1994. - S. 462-463.
9. ↑ Björn, Ismo. Enon historia 1860–1967. Enon kunta, Enon seurakunta. - 1994. - S. 76-77.
10. ↑ Tarja Raninen-Siiskonen. Kulje Karjalaa. Gummerus Kirjapaino Oy. - Jyväskylä, 2002. - S. 73.