Primäärivirtsa (glomerulaarinen ultrafiltraatti) on nestettä, joka muodostuu munuaisten munuaissoluissa välittömästi sen jälkeen, kun veressä liuenneet matalamolekyylipainoiset aineet (sekä jätetuotteet että aineenvaihdunnan kannalta välttämättömät) on erotettu (ultrasuodatus) proteiineista ja muodostuneista alkuaineista .
Primäärivirtsan kuvasi ensimmäisen kerran Karl Ludwig (1816-1895) vuonna 1842 väitöskirjassaan "Avustus virtsan erittymismekanismin teoriaan" (saksaksi: "Beiträge zur Lehre vom Mechanismus der Harnabsonderung").
Sen koostumuksessa oleva ensisijainen virtsa on plasmaa , joka on käytännössä vailla proteiineja. Kreatiniinin, aminohappojen, glukoosin, urean, pienimolekyylisten kompleksien ja vapaiden ionien määrä ultrasuodoksessa on nimittäin sama kuin niiden määrä veriplasmassa. Koska glomerulaarinen suodatin ei läpäise anioniproteiineja, Donnanin kalvon tasapainon ylläpitämiseksi (kalvon toisella puolella olevien ionien pitoisuuksien tulo on yhtä suuri kuin niiden pitoisuuksien tulo toisella puolella), pitoisuus kloridi- ja bikarbonaattianionien määrä primaarisessa virtsassa tulee noin 5 % korkeammaksi ja vastaavasti natrium- ja kaliumkationien pitoisuus on suhteellisesti pienempi kuin veriplasmassa. Pieni määrä yhtä pienimmistä proteiinimolekyylistä pääsee ultrasuodoksen sisään - lähes 3 % hemoglobiinia ja noin 0,01 % albumiinia .
Primäärivirtsalla on seuraavat ominaisuudet:
GFR:ää säätelevät hermo- ja humoraaliset mekanismit ja se vaikuttaa:
Humoraaliset tekijät, kuten prostaglandiinit, atriopeptidit, norepinefriini ja epinefriini, adenosiini jne., voivat sekä lisätä että vähentää glomerulussuodatusta. GFR:n pysyvyyden kannalta tärkein rooli on kortikaalisen verenvirtauksen autoregulaatiolla.
Primaarinen virtsa väkevöidään ja poistetaan siitä hyödyllisiä aineita. Tuloksena oleva tiivistetty jäännös on toissijaista virtsaa .