Liivi rannikko ( liv. Līvõd Rānda , latvia. Lībiešu krasts ) on historiallinen alue, joka kattaa osan Itämeren ja Riianlahden rannikosta Kurzemessa ( Latvian alue ), jossa asuu liiviheimon jälkeläisiä . Sillä oli kulttuurisesti suojellun alueen asema.
Mazirben kylässä on liivilaisten kansantalo [1] .
Kurzemen pohjoisosassa sijaitseva liivirannikko on säilynyt fragmentti liivilaisten muinaisesta etnisestä alueesta . Ensimmäiseen maailmansotaan asti liiviläisten siirtokuntien välinen kommunikointi tapahtui metsä- ja maateillä sekä meriväylillä. Merellä syntyi myös melko läheisiä liiviyhteyksiä virolaisten sukulaisten kanssa sekä Gotlannin saaren kanssa . Saunagsissa, Pitragsissa ja Mazirbessä on säilynyt kiinnityspaikkojen jäänteitä. Kolkassa on toimiva laituri.
Vuosina 1562-1795. Livskin ranta oli osa Kurinmaan ja Semigalian herttuakuntaa , joka oli kansainyhteisön vasalliriippuvuudessa ja joutui sitten vuonna 1795 Venäjän kruunun vallan alle.
Vuonna 1851 luotiin liivi aakkoset. Vuonna 1861 julkaistiin ensimmäinen liivin kielen sanakirja. Vuonna 1863 Matteuksen evankeliumi [2] käännettiin liivin kielelle . Vuonna 1884 rakennettiin majakka Mikelbaka , jonka korkeus oli 62 m. Se on Baltian korkein majakka [3] .
Ensimmäisen maailmansodan aikana Livsky-rannikosta tuli vihollisuuksien kohtaus. Vuonna 1915 täältä evakuoitiin noin 2 tuhatta asukasta syvälle Venäjälle, minkä seurauksena kotimaassaan asuvien liivien määrä väheni 1925 1238 ihmiseen. Vuosina 1917-1918. Saksan armeija rakensi dyynien taakse kapearaiteisen rautatien (leveys 600 mm, tarkoitettu pääasiassa puutavaran kuljetukseen). Rautatie yhdisti Pitragin, Mazirben ja Lielirben Dundagaan .
Venäjän valtakunnan romahtaminen ei tehnyt liiville mitään. Ajatus itsenäisestä Latviasta oli heille vieras. Vuonna 1923 perustettiin Liivien liiton järjestö, joka haki Latvian ministerikabinettia vaatien liivien kansallispiirin perustamista. Mutta Latvian tasavallan hallitus kieltäytyi niistä. Ja sitten "liivien kuninkaan" Uldrikis Kapbergsin (Uli Kinkamyaga) tähti nousi yhtäkkiä julistaen kotirannikkonsa itsenäisyyden ja päättäen päivänsä latvialaisessa vankilassa sydänkohtaukseen.
Vuosina 1923-1939. joissakin liivirannikon kouluissa opetettiin liivin kieltä. Viiden koulun ainoa opettaja ratsasti hevosella kylästä kylään. Vuonna 1931 Liiv-patriotit perustivat Liivli-lehden. Sukukansojen päivä perustettiin 1930-luvulla naapurimaassa Virossa. Tänä päivänä kaupunkien kaduille ripustettiin Viron, Suomen ja Unkarin liput, kouluissa pidettiin erityistunteja ja kirkoissa pidettiin tälle juhlalle omistettuja jumalanpalveluksia. Liivit onnistuivat palauttamaan yhteyden Viroon , "rakentamaan siltoja" sukulaissukulaisiin Unkariin ja Suomeen . Sotien välisen ajan liivikielen tutkimisessa ja säilyttämisessä erittäin tärkeä rooli oli suomalainen professori L. Kettunen (1885-1963), yksityiskohtaisen liivi-saksan sanakirjan (1938) ja fonetiikan monografisen kuvauksen laatija. ja morfologia. 6. elokuuta 1939 Suomessa, Virossa ja Unkarissa kerättyjen varojen kustannuksella avattiin Mazirben kylässä Liivien kansantalo, joka on rakennettu suomalaisen arkkitehdin Erkki Juhani Hutosen hankkeen mukaan "suomalaisen" tyyliin. funktionalismi". Nämä valtiot antoivat myös muuta toteuttamiskelpoista tukea liittyvälle liiviläiselle kulttuurille. Kouluilla on mahdollisuus oppia kansallista kieltä. Liivikuoroja alkoi muodostua. Alle kuukausi oli kulunut Livsky-talon avaamisesta, kun toinen maailmansota alkoi . Yhdessä muun Latvian kanssa Livsky-rannikko vaihtoi omistajaa kolme kertaa tämän sodan aikana.
Vuonna 1940, kirjaimellisesti neuvostomiehityksen aattona, Viron kansallismuseon työntekijät kuvasivat dokumenttielokuvan "Liivi rannikult" ("Liivi rannalta"). Latvian liityttyä Neuvostoliittoon vuonna 1940 Liiviliitto purettiin. Neuvostoviranomaisten järjestämät Baltian maiden asukkaiden joukkokarkotukset kesäkuun alussa ja puolivälissä 1941 aiheuttivat konkreettisia inhimillisiä menetyksiä liiviläisille.
Vuonna 1946 rautaesirippu laskeutui liivien ja muun Euroopan väliin. Maaliskuussa 1949 karkotukset jatkuivat. Siperiaan karkotetut liivit rekisteröitiin yleensä "latviaisiksi". Järjestelmälliset pidätykset ja maanpako jatkuivat 1950-luvulle asti. Monet maanpakolaiset eivät koskaan palanneet Latviaan Siperiasta ja Venäjän pohjoisilta alueilta, eivätkä suinkaan kaikki palanneet alkuperäisille asuinpaikoilleen.
Neuvostoaikana Livsky-rannikko, josta tuli länsirajavyöhyke, oli ulkomaalaisten ulottumattomissa. Liivien asutuksissa ja niiden välittömässä läheisyydessä oli raja-asemia, muita sotilasyksiköitä ja tankodromi. Neuvostoarmeijan rakennuspataljoonien joukot rakensivat 1950-luvulla Livskyn rannikolle leveitä hiekkateitä strategisiin tarkoituksiin.
Kalastus ja maatalous kollektivisoitiin. Tämä merkitsi kalastuksen asteittaista keskittymistä perinteisenä elinkeinoelämänä suuriin keskuksiin - Ventspilsiin , Kolkaan ja Rojaan . Lisäksi kommunistiviranomaiset rajoittivat kalastusta rannikkovesillä peläten paikallisten liivilaisten paenneen Neuvostoliitosta kalastusveneillään (samalle Gotlannin saarelle). Sitten paljon veneitä poltettiin, osa päätyi "venehautausmaalle" lähellä Mazirbea .
Sillä välin Suomeen muuttanut liivipastori Edgars Valgamaa teki Uuden testamentin täydellisen käännöksen liivin kielelle .
Myös muut perinteiset maatalous- ja käsityöalat romahtivat. Rautatie suljettiin vuonna 1963 (osa Saunagin, Pitragin, Mazirben ja Lielirben dyynien takana olevista raiteista on säilynyt). Palvelusektoria (koulut, kaupat, hoitolaitokset) on supistettu merkittävästi. Tämä pakotti suurimman osan työkykyisistä lähtemään rannikkokylistä ja hajaantumaan eri puolille Latviaa ja samaistumaan edelleen latvialaisiin tai harvemmin venäläisiin. Liivien siirtokunnat tyhjenivät yhä enemmän, osa niistä katosi käytännössä. Myös liivi-etnoksen tiiviys katosi.
26. marraskuuta 1988 vuonna 1940 lakkautettu Liiviliitto palautettiin. Hänen johtajansa kevääseen 1994 asti oli historioitsija I. Neilande. Liiviliitto tekee tärkeää kulttuuri- ja koulutustyötä, edistää liiviläisten kielen ja kulttuuriarvojen säilyttämistä. Liiton painopiste on liivilaisten etnisen tietoisuuden kohottaminen ja muinaisten elämänperiaatteiden palauttaminen. Hänen organisatorisen toimintansa määrää halu luoda Kurzemen pohjoisrannikon liivilaisten historiallisiin asuinpaikkoihin sellaiset olosuhteet, että ne liivilaiset, jotka eri olosuhteiden vuoksi joutuivat jättämään kotimaansa, halusivat palata sinne pysyvästi. asuinpaikka ja työ. Liiviliitto on etnografisen matkailun rahoittaja.
Latvian ministerineuvoston 4. helmikuuta 1991 tekemän päätöksen [4] mukaisesti Livskyn ranta julistettiin suojelluksi kulttuuri- ja historialliseksi alueeksi. Yksi tämän lain aloitteentekijöistä oli taloustieteilijä E. Silis, josta tuli Livsky Beregin johtaja. Puskurivyöhykkeellä sijaitsee 12 liiviläistä:
Suojellussa asemassa rajoitettiin pysyvää oleskelua alueella kaikille, jotka eivät ole suoraan liivilaisten jälkeläisiä, mukaan lukien etniset latvialaiset [6] [7] .
Historiallisten liiviläisten kylien uudisrakentamiselle ja kunnostamiselle on myös laillisia rajoituksia. Nämä rajoitukset koskevat myös matkailukohteita: hotellien, ravintoloiden ja muiden yksityisten tai julkisten tilojen rakentaminen, jotka voivat vaikuttaa haitallisesti liivilaisten perinteiseen elämäntapaan ja kulttuuriin, on kielletty [8] .
Vuonna 2003 päätös Livsky Bereg -alueen perustamisesta julistettiin mitättömäksi. [9] Ilmoitus alueen erityisasemasta on kuitenkin säilytetty valtionkielilain 18 §:ssä . Vuosina 2009-2011 hiekkatie uusittiin (ES Ventspils -yhtiön rahoittaman Kolka-hankkeen puitteissa). Rautatien Mazirben osuutta käytetään matkailukohteena. Mazirbessa on kesälastenleiri, jossa liivilapset voivat tutustua esi-isiensä kieleen ja kulttuuriin. Täällä vietetään joka vuosi elokuun ensimmäisenä lauantaina kansallista vapaapäivää: liivilaiset pukeutuvat kansanpukuihin ja laulavat vanhoja lauluja.
| Livskyn rannikko | |||
|---|---|---|---|