Lee, Robert Edward

Robert Edward Lee
Englanti  Robert Edward Lee
Nimi syntyessään	Englanti  Robert Edward Lee
Nimimerkki	Bobby Lee, patakuningas [''i'' 1] , vanha mies [''i'' 2] , setä Robert, marmorimies [''i'' 3]
Syntymäaika	19. tammikuuta 1807( 1807-01-19 )
Syntymäpaikka	Stratford Hall , Virginia , Yhdysvallat
Kuolinpäivämäärä	12. lokakuuta 1870 (63-vuotiaana)( 1870-10-12 )
Kuoleman paikka	Lexington , Virginia , Yhdysvallat
Liittyminen	Yhdysvaltain CSA
Armeijan tyyppi	Amerikan konfederaation [1] armeija ja Yhdysvaltain armeija
Palvelusvuodet	1829-1861 (USA) 1861-1865 (USA)
Sijoitus	eversti (USA) armeijan kenraali (CSA)
käski	Pohjois-Virginian armeija , CSA :n armeija
Taistelut/sodat	Meksikon-Amerikan sota Amerikan sisällissota
Nimikirjoitus
Mediatiedostot Wikimedia Commonsissa

Robert Edward Lee ( eng.  Robert Edward Lee ; 19. tammikuuta 1807  - 12. lokakuuta 1870 ) - amerikkalainen sotilaskenraali , Amerikan konfederaation armeijan kenraali ( 31. elokuuta 1861 alkaen ), Pohjois-Virginian armeijan komentaja ja komentaja Konfederaation armeijan päällikkö (31. tammikuuta - 9. huhtikuuta 1865). Yksi 1800-luvun tunnetuimmista amerikkalaisista sotilasjohtajista .

West Point Academysta valmistuneesta Leestä tuli insinööri, hän palveli Meksikon ja Yhdysvaltojen välisessä sodassa , valvoi linnoituksia ja palveli kaksi vuotta West Pointin superintendenttina . Kun sisällissota alkoi , hän vetäytyi Yhdysvaltain armeijasta ja asettui etelän puolelle . Virginian kuvernööri nimitti hänet osavaltion armeijan päälliköksi, sitten hän oli jonkin aikaa sotaministeri konfederaation presidentti Davisin alaisuudessa . Johnstonin haavoittuttua Davis asetti Leen pohjoisen armeijan komentajaksi. Hyväksyttyään tämän nimityksen Konfederaation joukkojen vaikealla hetkellä, hän onnistui useissa taisteluissa kukistamaan pohjoisen armeijan ylivoimaiset joukot ja siirtämään taistelut vihollisen alueelle. Lee johti hyökkäystä pohjoiseen kahdesti ( Marylandin ja Gettysburgin kampanjat), mutta molemmat päättyivät epäonnistumiseen. Vuosina 1864 ja 1865 hän onnistui aiheuttamaan suurta vahinkoa etenevälle kenraali Grantin armeijalle , mutta silti Lee ei pystynyt pysäyttämään häntä ja joutui luovuttamaan Pietarin ja Richmondin ja antautumaan sitten koko armeijan kanssa Appomattoxissa .

Kuolemansa jälkeen Leestä tuli yksi Amerikan historian suosituimmista hahmoista [''i'' 4] . Siitä tuli sodanjälkeisen " etelän kadonneen asian " liikkeen symboli, joka siirsi painopisteen sisällissodan arvioinnissa orjuusongelmasta "erityisen" elämäntavan suojeluun . , sotilaiden kunnia ja rohkeus. Tästä näkökulmasta katsottuna kenraali Leestä tuli sovinnon symboli kahden aiemmin sotineen osapuolen välillä. Mustan kansalaisoikeusliike vaikutti kuitenkin hänen persoonallisuuttaan kohtaan osoittaman perinteisen asenteen uudistamiseen ja osoitti yhteyden orjuuteen ja rasismiin [3] .

Alkuperä

Amerikkalaisen Leen esi-isä oli eversti Richard Lee I , lempinimeltään "Immigrant" (1617-1664), joka saapui Englannista Amerikkaan vuonna 1639 ja palveli Jamestownin siirtokunnan hovissa . Hän meni naimisiin Ann Constablen kanssa, ja heidän perheessään oli 10 lasta. Richardin kuoleman jälkeen monet hänen istutuksistaan ​​jaettiin hänen poikiensa kesken. Lee the Immigrantin kolmas poika oli Richard Lee II (1647-1715), syntyi Virginiassa Paradise Plantationilla, jonka hän myöhemmin peri. Hän naimisissa Letitia Corbinin (n. 1657-1706) kanssa, heillä oli 8 lasta perheessään. Neljästä pojasta - Richard, Philip, Thomas ja Henry - lähti neljä Leen perheen haaraa. Thomas Leestä tuli Virginian kuvernööri (1749–1750) ja hänen veljensä Henry tunnettiin nimellä kapteeni Henry Lee I (1691–1747). Hän naimisissa Mary Blandin (1704-1764), heillä oli seitsemän lasta, joista Henry Lee II (1730-1787) oli viides. Hän naimisissa Lucy Grimes [''i'' 5] (1734-1792), heillä oli kahdeksan lasta, joista vanhin oli Henry Lee III , joka tunnettiin nimellä "Kevythevonen Harry" [5] . Hän oli Manner-armeijan upseeri vapaussodan aikana ja Virginian kuvernööri vuosina 1791–1794. Vuonna 1782 Henry Lee meni naimisiin Matilda Ludwell Leen kanssa, joka peri esi-isillään Stratford Hallin istutuksen . Heillä oli kolme lasta - Philip, Lucy ja Henry . Matilda sairastui usein ja kuoli vuonna 1790, kun hän oli järjestänyt lapsilleen istutuksen suojellakseen häntä, uskotaan, miehensä velkojalta . Henry Lee III jäi asumaan istutuksella huoltajana [6] .

13. kesäkuuta [''i'' 6] 1793 Henry Lee meni naimisiin (toinen avioliitto) Anna Hill Carterin [''i'' 7] kanssa . Hän oli Charles Carterin, Squiren ja Ann Butler Mooren tytär. Winston Fontainen tekemän tutkimuksen mukaan Ann Mooren (Mor) isän syntyperä palasi Thomas Moreen . Hänen äitinsä Ann Katherine oli Virginian kuvernöörin Alexander Spotswoodin tytär , joka oli John Spotswoodin ja Rachel Lindseyn pojanpoika; Rachelin esi-isät olivat David Lindsey, Crawfordin ensimmäinen jaarli, ja Elizabeth Stewart , Skotlannin kuninkaan Robert II:n tytär 8] .

Leellä ja Annalla oli kuusi lasta, joista neljäs lapsi oli Robert Edward Lee.

Lapsuus

Robert Edward Lee syntyi 19. tammikuuta 1807 Stratford Hall Plantationissa Westmorlandin piirikunnassa . Se oli vain muutaman kilometrin päässä Wakefield Plantationista George Washingtonin  syntymäpaikasta . Hänet nimettiin Robert Edwardiksi äitinsä kahden veljen, Robert ja Edward Carterin, kunniaksi. Lee syntyi pääkerroksen itäisessä huoneessa, lähellä puutarhaa. Perheperinteen mukaan Richard Henry Lee ja Francis Lee , kuuluisat virgiiniläiset, jotka allekirjoittivat itsenäisyysjulistuksen , syntyivät kerran siellä [10] .

Robert oli vain 16 kuukauden ikäinen, kun hänen veljensä Henry tuli täysi-ikäiseksi ja otti Stratford Hall -viljelmän haltuunsa, minkä jälkeen Robert perheineen joutui istutuksella vieraiden asemaan. Perheen asiat pahenivat, ja Henry Lee Senior yritti jopa mennä töihin Brasiliaan piiloutuakseen velkojalta, mutta hän epäonnistui. Hän myi kaiken, mitä pystyi, ja kuitenkin 11. huhtikuuta 1809 hänet pidätettiin 5400 Espanjan dollarin velasta ja sijoitettiin Westmorelandin piirikunnan vankilaan . Vangittuna hän kirjoitti suurimman osan muistelmistaan ​​​​sodasta Yhdysvaltojen eteläosassa. Pian hänet vapautettiin, mutta perheen oli myytävä osa Ann Carterin isän omaisuudesta, vaikka tämä raha riitti vain välttämättömiin tarpeisiin. Perhe jätti istutuksen ja muutti Aleksandriaan , missä Henry osti pienen talon Cameron Streetiltä lähellä episkopaalikirkkoa, joka tunnetaan nykyään nimellä " Robert E. Lee Boyhood Home " [10] .

Vuonna 1812 alkoi sota Englannin kanssa . Elokuussa 1814 englantilainen laivasto hyökkäsi Potomac-joen suulle ja tuhosi ainoan linnoituksen, joka peitti Aleksandrian lähestymistavat. Kaupungin pormestari päätti olla vastustamatta ja luovutti kaupungin 28. elokuuta briteille, jotka määräsivät hänelle raskaan tupakan, puuvillan, viinin ja sokerin korvauksen . Douglas Freeman kirjoitti, että ei tiedetä, oliko seitsemänvuotias Lee kotona vai lähetetty pois kaupungista, mutta on mahdollista, että hän näki englantilaisia ​​sotilaita kaupungin kaduilla ja savua palavasta Washingtonin kapitolista [''i '' 8] [11] .

Sodan lopussa hänen äitinsä antoi Robertille alkutunnit, minkä jälkeen hänet lähetettiin Carterin perhekouluun. Tämä perhe oli niin monilukuinen, että he pitivät kahta kokonaista koulua lapsilleen: yhtä Shirleyn istutuksella ja toisen Eastern Viewssa, Elizabeth Carterin (hän ​​oli Robertin äidin sisar) talossa. Ei tiedetä tarkasti, milloin Robert tuli tähän kouluun ja kuinka kauan hän viipyi siellä. Vuonna 1816 perhe muutti kotoaan Cameron Streetiltä Washington Streetin kotiin. Samana vuonna Robertin vanhempi veli Charles meni opiskelemaan Harvardiin . Pian Robertin isä kirjoitti Barbadokselta aikovansa palata kotiin. Lopulta hän saapui Savannahiin, mutta kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen 25. maaliskuuta 1818 ollessaan Dengenessin kartanolla , jonka omisti hänen entisen komentajansa kenraali Greenin tytär [11] [12] .

Kun hänen isänsä kuoli, Robert oli 11-vuotias. Perheen taloudellinen tilanne parani hieman, mutta Robert joutui huolehtimaan siskostaan ​​ja äidistään, joiden terveys heikkeni. Vuonna 1820 hänet lähetettiin opiskelemaan Aleksandrian akatemiaan, jossa hän sai klassisen koulutuksen, erityisesti kreikan ja latinan opiskelun . Vuonna 1823 kurssi valmistui ja nousi esiin kysymys jatkokoulutuksesta. Osittain hänen rakkautensa matematiikkaa kohtaan Robert päätti ilmoittautua West Pointin sotilasakatemiaan  , jota hän myöhemmin kutsui elämänsä suurimmaksi virheeksi. Hänen ikänsä ja koulutuksensa antoivat hänelle mahdollisuuden hakea paikkaa, mutta tämä vaati ehdokkuuden hyväksynnän sotilassihteeriltä ja presidentiltä. Helmikuun 7. päivänä 1824 Leen perheen sihteeri William Fitzhugh kirjoitti kirjeen sotaministeri John Calhounille , jossa hän pyysi tätä päästämään Leen West Pointiin [13] .

Koulutus US Military Academyssa

Kesäkuussa 1825 Lee saapui New Yorkiin, josta hän lähti höyrylaivalla West Pointiin . Muutama päivä saapumisensa jälkeen hän läpäisi pääsykokeen, jonka suoritti akatemian superintendentti Sylvanus Thayer professoriryhmän kanssa. Tentti oli suullinen ja helppo. Välittömästi kokeen jälkeen Lee lähetettiin Camp Adamsin kenttäleirille, joka on nimetty presidentti Quincy Adamsin mukaan, ja muutamaa päivää myöhemmin, 28. kesäkuuta, luettiin virallisesti lista kokeen läpäisneistä ja kadetin statuksen saaneista. - Lee oli heidän joukossaan. Seuraavina päivinä kadeteille annettiin henkilökohtaisia ​​esineitä (peili, partaveitsi jne.) ja univormut, ja 2. heinäkuuta pidettiin ensimmäinen paraatitarkistus, johon osallistui Yhdysvaltain vallankumouksen sankari Marquis Lafayette , joka vieraili jälleen Amerikassa [14] .

Leirillä oli kiellettyä juoda, polttaa tupakkaa, pelata korttia ja jopa lukea - superintendentti sai tilata enintään yhden aikakauslehden, koska se oli vakuuttunut siitä, että armeijalle ei ollut kovin hyödyllistä lukea. Akatemian eliitti oli senioriluokka, Leen ensimmäisenä opintovuonna siinä erottui useita johtajia - erityisesti Albert Sidney Johnston ja Samuel Heinzelman . Vain arvosana Leen yläpuolella oli kadetti Jefferson Davis , tuleva konfederaation presidentti, joka aikoinaan melkein karkotettiin juomisen takia .

Kesäkuussa 1829 pidettiin loppukoe. Pierre van Cortland oli pääsykomission puheenjohtaja . Komissioon kuuluivat myös everstiluutnantti Worth ja tohtori Robert Archer. Lee oli viiden parhaan joukossa loppupisteissä: 1. sijan otti Charles Mason, 2. Lee, 3. William Harford, 4. Joseph Smith, 5. James Barnes . Listan johtajan asema antoi Leelle oikeuden valita joukkojen tyyppi, ja hän valitsi tulla nimitetyksi insinöörijoukkoon [15] . 1. heinäkuuta hänestä tuli toinen luutnantti [16] .

Palvelu Cockspur Islandilla ja Fort Monroella. Avioliitto

Anna Carter Lee asui noina aikoina Ravensworth-viljelmällä . Viimeisen kokeen jälkeen West Pointissa Lee palasi kotiin useiksi kuukausiksi, missä hän huomasi äitinsä olevan vakavasti sairas. Lee vietti monta päivää sairaan äitinsä sängyn vieressä, mutta 26. heinäkuuta 1829 Anna Lee kuoli. Hänet haudattiin Ravensworthin istutukselle, omaisuus jaettiin lasten kesken testamentin mukaan, kun taas pojat saivat noin 3 000 dollaria [17] .

Elokuun 1. päivän aikoihin kaikki testamenttiin liittyvät ongelmat ratkesivat ja 11. elokuuta tuli tilaus West Pointista. Luutnantti Lee määrättiin ilmoittautumaan Savannah-joen Cockspur-saarelle marraskuuhun mennessä ja asetettava majuri Samuel Babcockin käyttöön. 1. marraskuuta 1829 Lee saapui Savannahiin ja aloitti pian suunnittelutyöt pienellä suoisella Cockspur Islandin saarella, jonne suunniteltiin suuren linnoituksen rakentamista [17] .

Lee vietti saarella koko talven, ja keväällä 1830 työt keskeytettiin sääolosuhteiden vuoksi. Lee palasi Ravensworthiin, josta hän vieraili usein läheisellä Arlington Plantationilla , jossa Mary Ann Randolph Custis , George Washington Park Custisin tytär , asui . Maryn isä ei hyväksynyt näitä vierailuja: hänellä ei ollut mitään Robertia vastaan, mutta hän tiesi Lee-nimen vaikeasta taloudellisesta tilanteesta eikä halunnut ainoan tyttärensä yhdistävän kohtaloaan mieheen, jolla ei ole muuta kuin toisaluutnantin palkka. Tämä asema ei pysäyttänyt Leetä. Hän vieraili usein Arlingtonissa ja seurasi myös Marya hänen matkoillaan Chetham Manoriin hänen äitinsä tilalle lähellä Fredericksburgia.

Kun Mary lähti Chethamiin, Lee tuli myös sinne, ja kun he istuivat puun alla nurmikolla, hän kertoi hänelle kaiken, mikä tekee kenestä tahansa kosijasta kaunopuheisen. Niiden alapuolella virtasi Rappahanock, sen takana Fredericksburgin pikkukaupungin tornit , ja kaupungin takana ulottui joukko kukkuloita, joista toinen oli metsän peitossa, ja toisella näkyi pieni tila. Jo sotilaana Lee olisi vapistanut ajatuksesta, että tulisi päivä, jolloin hän seisoisi yhden kukkulan huipulla silmälasien kanssa ja yrittäisi nähdä aseen savun läpi juuri tämän puun [18] .

Marraskuussa Lee palasi Cockspur Islandille. Majuri Babcock jäi pian eläkkeelle ja hänen asemansa superintendenttina otti luutnantti Joseph Mansfield . Keväällä 1831 työt keskeytettiin jälleen, ja Robert Lee siirrettiin Fort Monroeen , joka oli jo rakennettu, mutta tarvitsi parannuksia. Leen suora komentaja linnakkeessa oli Andrew Talcott . Oletettavasti jo ennen saapumistaan ​​Fort Leeen hän meni Arlingtoniin, jossa hän kosi Mary Ann Custista ja hänet hyväksyttiin. Annin isä antoi vastahakoisesti siunauksensa, ja häät oli määrä pitää kesäkuun 30. päivänä Arlingtonissa. Sulhanen ystäviä olivat Sidney Smith Lee (Leen veli), luutnantti John Kennedy, luutnantti James Chambers, luutnantti Richard Tilghman ja luutnantti James Prentiss. Pian avioliiton jälkeen Lee ja Mary vierailivat Washingtonissa, Alexandriassa ja Ravensworth Plantationissa [18] [19] .

Avioliitolla oli vahva vaikutus Robert Leen loppuelämään. Mary Custis ei ollut kovin kurinalainen eikä kovin pätevä taloudenhoidossa, mutta hän rakasti Robertia koko ikänsä. Harvinainen nainen on niin uppoutunut miehensä elämään ja tulee osaksi sitä, kirjoitti Freeman, ja tämä oli seurausta hänen luonteensa yksinkertaisuudesta ja hengen puhtaudesta. Elämä hänen kanssaan kehitti Robertissa itsehillintää, varsinkin niinä vuosina, jolloin hän sairastui ja oli täysin riippuvainen hänestä, ja kun hän vain suurimmalla tahdonvoimalla onnistui selviytymään kaikista häntä kohtaavista vaikeuksista [18] .

Mary Custisin ohella Leen elämään tuli myös Arlington Manor , jossa säilytettiin monia Washingtonin aikakauden jäänteitä: hänen muotokuvansa, kirjansa, retkeilyvarusteensa, osa hänen vaatteistaan ​​ja sänky, jolla hän kuoli. Arlingtonin mustien palvelijoiden joukossa oli Caroline Branham, joka oli Washingtonissa hänen kuolemansa aikaan. Yhteiskunnan silmissä Leestä tuli osa Amerikan itsenäisyyden perustajaperhettä [18] .

Elokuun alussa Lee ja hänen vaimonsa saapuivat Fort Monroeen , jossa heidän oli määrä asua kolme vuotta. Jo 23. elokuuta linnoitukselle tuli uutisia Southamptonin piirikunnan kansannoususta , joka myöhemmin tunnettiin nimellä Net Turner Rebellion . Hallitus vahvisti linnoituksen varuskuntaa siirtämällä sinne useita yhtiöitä, ja uusien upseerien saapuminen monipuolisti elämää linnakkeessa hieman. Saapuneiden joukossa oli Leen vanha West Pointin ystävä Joseph Johnston . Hänen lisäksi linnakkeessa palvelivat näinä päivinä myös Benjamin Huger ja James Barnes .

25. lokakuuta 1834 kenraali Charles Grétiot , US Army Corps of Engineersin johtaja, ehdotti, että Lee ottaisi toimistotyön Washingtonissa. Tämä lopetti Leen palveluksen Fort Monroessa. Hän saapui linnoitukseen kokemattomana upseerina ja jätti sen jo alansa asiantuntijana, jolla oli kokemusta insinööripalvelun johtamisesta: hän usein korvasi Talcottin (linnoituksen insinööripalvelun päällikkö) poissa ollessaan [20] .

Palvelus Washingtonissa (1834–1837)

Washingtonissa Lee harjoitti yksitoikkoista paperityötä, mutta samanaikaisesti hän onnistui vierailemaan perheensä luona ja osallistumaan sosiaaliseen elämään. Ensimmäisen talven aikana uudessa tehtävässään hän osallistui veljensä Smithin häihin. Keväällä 1835 tilanne lännessä kärjistyi yhtäkkiä Ohion ja Michiganin alueen välisen rajan epävarmuuden vuoksi. Li lähetettiin länteen puhdistamaan rajaa. Tämä tutkimusmatka kesti koko kesän ja antoi Leelle nähdä Suuret järvet [21] . Hänen poissaolonsa aikana perheeseen syntyi toinen lapsi (Mary Custis Lee syntyi 12. heinäkuuta 1835 [22] ), ja hänen vaimonsa sairastui niin vakavasti, että pystyi kävelemään vasta keväällä 1836. Viimeinen tapahtuma ja toimistotyön yksitoikkoisuus syöksyi Leen epätoivoon, josta hän hieman häiritsi uutisia Teksasin vallankumouksesta ja ylennyksestä yliluutnantiksi , jonka hän sai 21. syyskuuta 1836. Mutta Lee ajatteli silti lopettamista. Kun hänen entinen komentajansa Andrew Talcott jätti armeijan, Lee kirjoitti hänelle (helmikuussa 1837): "Yksi asia, jonka voin sanoa varmaksi, minun on poistuttava täältä... Odotan ja toivon sinulle sopivaa tilaisuutta hyvästellä iloisesti rakas setäni Sam ..." [23] .

Tuona vuonna perheeseen syntyi kolmas lapsi: 31. toukokuuta 1837 syntyi poika, joka sai nimekseen William Henry Fitzhugh äitinsä setänsä, Ravensworthin William Henry Fitzhugh kunniaksi [23] .

Sillä välin kenraali Grétaut oli ilmaissut kiinnostuksensa parantaa Mississippi-joen navigointia ja käynnistänyt hankkeita joen suunnan korjaamiseksi lähellä St. Louisia. Hän lupasi kaupungin pormestarin lähettää pätevän insinöörin ja tietäen, että Lee oli jo kyllästynyt toimistotyöhön, käski häntä 6. huhtikuuta johtamaan näitä projekteja [23] .

Työ Mississippillä (1837–1839)

Lee saapui St. Louisiin Mississippille 5. elokuuta 1837. "Tämä on syrjäisin ja likaisin paikka, jonka olen nähnyt", hän kirjoitti, "päivittäiset menomme ovat melkein yhtä suuret kuin päiväpalkka." Noina vuosina insinöörit raivasivat joen upotettuista tukkeista ja etsivät tapoja laskea kanavia. Hän tutki Li-jokea syyskuun loppuun asti. Itse St. Louisissa oli tarpeen syventää joen uomaa, joka siirtyi vähitellen pois kaupungin satamasta. Lee ryhtyi kartoittamaan aluetta ja kehitti sitten suunnitelmia useiden saarten ja matalikoiden kaivaamiseksi. Hän laati työsuunnitelman 6. joulukuuta. Koska kausi oli jo kulunut, työ siirtyi kevääseen ja Lee palasi Washingtoniin, kun hän teki osan matkasta ensimmäistä kertaa elämässään junalla - näin hän tutustui tähän uuteen kulkuvälineeseen, joka hän käytti myöhemmin usein sotilaskampanjoiden suunnittelussa [24] .

Keväällä 1838 Lee palasi St. Louisiin , tällä kertaa vaimonsa ja lastensa kanssa – he saapuivat kaupunkiin 1. toukokuuta. Korkean veden vuoksi työt pääsivät alkamaan vasta 20. syyskuuta, sitten tuli pakkanen ja työt siirtyivät. Tänä aikana, 7. elokuuta 1838, Lee ylennettiin insinöörijoukkojen kapteeniksi. Hän ei ollut kovin iloinen tästä, koska hän halusi lähteä armeijasta. Arvonimi toi palkankorotuksen, mutta hän ja hänen vaimonsa odottivat jo neljättä lastaan ​​(Anne Carter Lee), joten perhe kasvoi palkkaa nopeammin [24] .

Samana päivänä tapahtui toinen Leetä järkyttävä tapahtuma: Mississippi-projektin aloitteentekijää kenraali Charles Grottoa syytettiin julkisten varojen kavalluksesta ja hänet erotettiin virastaan. Hänen paikkansa otti eversti Joseph Totten , jonka alaisuudessa Lee palveli seuraavina vuosina. Lee yritti auttaa entistä pomoaan niin paljon kuin mahdollista ja jopa keräsi papereita todistaakseen syyttömyytensä, mutta ei saavuttanut mitään. Noina päivinä Lee halusi palata Arlingtoniin, mutta joki oli jo jäässä. Hän ei uskaltanut matkustaa maata perheensä kanssa ja jäi St. Louisiin talveksi [24] .

Keväällä 1839 Lee kuljetti perheen Arlingtoniin ja palasi sitten Mississippiin, missä hän sai heinäkuun 1. päivänä tiedon, että hänen tyttärensä oli syntynyt 18. kesäkuuta. Elokuussa työt jatkuivat St. Louisin edustalla, ja syksyyn mennessä kaupungin sataman ruoppaukset saatiin päätökseen. Lokakuun 6. päivänä Lee sai kaikki tapaukset valmiiksi, suoritti raportit ja lähti kotiin. Hänen matkansa Mississippiin päättyi tähän. Se oli Leen uran ensimmäinen suuri projekti. Hän ei oppinut mitään uutta, mutta Freemanin mukaan hän ymmärsi, että tekniikan menestyksen perusta on perusteellinen esitutkistelu tulevan työn paikasta. Lisäksi kahden vuoden työ on muokannut hänen imagoaan. Hän saapui St. Louisiin aloittelevana insinöörinä ja palasi itään jo tunnustettuna insinöörijoukon asiantuntijana [25] .

Palvelu New Yorkissa (1839–1846)

Lee palasi Washingtoniin vakavan, mielenkiintoisen työn toivossa, mutta Corps of Engineers käy läpi vaikeita päiviä. Rahoitus hupeni ja rakennustöitä ei juuri tehty. Lopulta Lee määrättiin tarkastamaan useita linnoituksia Pohjois- ja Etelä-Carolinassa. 7. marraskuuta 1840 hän tutki Fort Maconin ja joulukuussa Fort Caswellin tilan. Jouluna hän palasi kotiin, ja 20. maaliskuuta 1841 hän oli saanut kaikki raportit valmiiksi. Tällä hetkellä hänelle tarjottiin ottamaan vastaan ​​New Yorkin linnoituksia. Lee suostui ja saapui New Yorkiin 10. huhtikuuta. Hän sai tehtäväkseen kunnostaa Fort Lafayette ja rakentaa uudelleen Fort Hamilton Työ eteni niin nopeasti, että jo elokuun lopussa hallitus siirsi varuskunnat linnoituksiin. Syyskuun 30. päivään mennessä Lee sai päätökseen kaikki suuret työt, mutta pienet parannukset jatkuivat vuosien 1842 ja 1843 ajan. 27. lokakuuta 1843 Robert Edward nuorempi syntyi Leen perheeseen .

Vuonna 1844 Lee harjoitti pientä rutiinityötä linnoituksissa. Kesäkuussa 1844 hänet kutsuttiin West Pointiin tutkijaksi. Tuona vuonna tutkijalautakuntaan kuuluivat kenraali Worth , kapteeni Keyes ja Winfield Scott . Kesäkuun 10. päivänä komissio suoritti vuoden 1844 ylioppilastutkinnon kokeet . Tämä oli ensimmäinen vakava tapaaminen Scottin kanssa, jonka aikana hän saattoi muodostaa mielipiteensä Robert Leestä. Lee teki hyvän vaikutuksen Scottiin, ja tästä tuli tärkeä tekijä hänen myöhemmällä urallaan [26] .

Meksikon sota

Kun Meksikon ja Yhdysvaltojen välinen sota puhkesi huhtikuussa 1846 , Lee johti viidettä vuottaan linnoitusten rakentamista Narrowsiin New Yorkissa. Kuten monet upseerit, hän odotti innolla pääsyä aktiiviseen armeijaan ja sai lopulta 19. elokuuta käskyn luovuttaa linnoitukset Richard Delafieldille , mennä Texasiin Fort San Antonio de Bejariin ja päästä prikaatikenraali Johnin käyttöön. Villa [27] . Woolin henkilökunnassa kapteeni Lee palveli yliluutnantti William Franklinin ja yliluutnantti Irwin McDowellin rinnalla .

Syksyllä 1846 aloitettiin valmistelut kenraali Winfield Scottin Meksikon kampanjaan . 16. tammikuuta 1847 Lee siirrettiin Scottin päämajaan, ja 15. helmikuuta hän lähti tutkimusmatkan mukana Veracruziin. Maaliskuun alussa amerikkalainen laivasto lähestyi Meksikon rannikkoa ja Lee yhdessä Scottin ja muiden esikunnan upseerien ( George Mead , Joseph Johnston ja Pierre Beauregard ) kanssa osallistui tiedusteluun , jossa hän tutki Veracruzin linnoituksia. 9. maaliskuuta joukot laskeutuivat maihin ja Veracruzin piiritys alkoi . Maaliskuun 19. päivänä Lee välttyi niukasti kuolemalta: kun hän palasi Beauregardin kanssa pattereista asemiin, vartiomies luuli hänet viholliseksi ja ampui häntä pistoolilla. Luoti kulki käsivarren ja vartalon välissä vahingoittaen vain univormua [28] .

Maaliskuun 22. päivänä pommitukset alkoivat, mikä oli Leen ensimmäinen taistelukokemus. Täällä hän tapasi veljensä Sidney Smithin. "Akun ensimmäisenä käyttöpäivänä Smith palveli yhdellä aseista", Lee kirjoitti kotiin, "rakensin tämän akun ja olin siellä hallitsemassa tulta. Missä olinkin, silmäni etsivät häntä, ja palasin hänen työkalunsa luo, kun minua ei muualla tarvittu. Voi kuinka kauheaa olikaan ajatella, että hän voisi kuolla täällä ennen minua . Ensimmäistä kertaa 22 vuoden palveluksessa Lee ohjasi akkujen tulta taisteluolosuhteissa. Maaliskuun 25. päivänä Veracruzin varuskunta antautui [28] .

Kenraali Santa Anna kokosi 12 000 miehen armeijan ja asetti sen vahvaan asemaan Río del Planin yläpuolella. Huhtikuun 15. päivänä Lee osallistui henkilökohtaisesti tiedusteluun ja sai selville, että vihollisen vasen kylki oli mahdollista ohittaa. Näiden tietojen perusteella kenraali Scott aloitti Cerro Gordon taistelun 17. huhtikuuta . Lee johti Twiggsin divisioonaa vihollislinjojen taakse, josta he hyökkäsivät ja voittivat Meksikon armeijan vasemman siiven 18. huhtikuuta, minkä jälkeen oikea siipi piiritettiin ja noin 3000 meksikolaista sotilasta antautui. Kenraali Scott kirjoitti raportissaan: ”Minun on erityisesti tunnustettava insinöörikapteeni R. E. Leen palvelut. Tämä upseeri, joka erottui Veracruzin piirityksessä, harjoitti tällä kertaa väsymättä ja erittäin tehokkaasti tiedustelua. Hän erottui myös asettamalla patterit ja johtavat kolonnit raskaan vihollisen tulen alle. Tätä taistelua varten Lee sai 24. elokuuta väliaikaisen majurin arvoarvon 18. huhtikuuta [30] .

Leen tiedustelutietojen perusteella Scottin armeija hyökkäsi ja voitti Meksikon armeijan 7. elokuuta Churubuscon taistelussa . Syyskuun 6. päivänä Scottin sotaneuvosto päätti hyökätä Mexico Cityyn. Tiedustelu ennen hyökkäystä uskottiin Leen tehtäväksi, sillä hänen esimiehensä majuri Smith sairastui tuolloin. Tiedustelussa 8. ja 9. syyskuuta Lee tuli siihen tulokseen, että Mexico Cityyn oli kaksi reittiä: etelästä, Chapultepecin linnoituksen aseiden tulessa tai Chapultepeciin tehdyn alustavan hyökkäyksen jälkeen. Syyskuun 11. päivänä neuvostossa Scott puhui linnoituksen hyökkäyksen puolesta, Lee ja muut upseerit vastustivat sitä. Päätettiin kuitenkin hyökätä Chapultepeciin [32] .

Hyökkäykseen valmistautuessaan Lee sai käskyn valita paikat akkujen asennusta varten, minkä hän teki avustajansa, luutnantti George McClellanin avustuksella . Kun hyökkäys Chapultepeciin alkoi 13. syyskuuta , kapteeni Lee määrättiin ohjaamaan Gideon Pillow'n etenevää divisioonaa, vaikka hän oli ollut kaksi päivää ilman unta . Yksityiskohdat hänen osallistumisestaan ​​hyökkäykseen ovat tuntemattomia, mutta heti Chapultepecin vangitsemisen jälkeen hän haavoittui lievästi ja pyörtyi sitten uupumuksesta (Freemanin mukaan ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässään). Seuraavana päivänä Meksikon armeija lähti pääkaupungista; Lee saapui kaupunkiin etujoukon mukana [32] .

Mexico Cityn valloituksen jälkeen Lee ryhtyi kartoittamaan Meksikon pääkaupungin linnoituksia ja todisti tällä hetkellä Scottin, kenraali Worthin ja kenraali Pillowin välisen konfliktin. Yksityiskeskustelussa Lee uskoi Henry Huntille , että hän haluaisi jotenkin sovittaa Scottin kenraalien kanssa. "Hän oli luonteeltaan rauhantekijä", kirjoitti Henry Hunt [32] .

29. kesäkuuta 1848 Lee palasi Washingtoniin ja asui kotona Arlingtonissa useita kuukausia (jossa hän onnistui tekemään useita Meksikon karttoja), ja 21. heinäkuuta hänet sisällytettiin insinöörien ryhmään, joka linnoitti Atlantin rannikkoa. 24. elokuuta 1848 annettiin virallinen määräys Leelle Chapultepecin säännöllisen armeijan väliaikaisen everstin arvosta. Häntä kutsuttiin nyt virallisesti "Eversti Leeksi" sen perinteen mukaan, jossa viitattiin upseeriin, jolla on korkein tilapäinen arvo. Juuri tähän aikaan hallitus päätti vahvistaa Baltimoren kaupunkia toisella linnoituksella ( Fort Carroll ), ja syyskuun 13. päivänä Lee lähetettiin sinne. Hän saapui Baltimoreen marraskuussa, mutta eri syistä työ viivästyi kevääseen 1849 [33] .

1850-luku

Keväällä 1849 Lee vieraili Floridassa tutkimassa linnoitusten rakentamiseen sopivia paikkoja, ja huhtikuussa palasi Fort Carrollin rakentamiseen. Elokuussa hän vieraili Rhode Islandilla, jossa insinöörit etsivät myös sopivia paikkoja linnoituksille. Tänä aikana hän sairastui (luultavasti malariaan) ensimmäistä kertaa elämässään; tämä oli hänen ainoa sairautensa vuoteen 1863 asti [33] .

Kuubalaiset vallankumoukselliset suunnittelivat tuolloin maihinnousua Kuubaan ja tarjosivat kenraali Worthille johtamaan komentoa. Mutta Worth kuoli ennen kuin ehti tehdä päätöksen. Sitten komento tarjottiin Jefferson Davisille , joka kieltäytyi, mutta neuvoi häntä lähestymään Robert E. Leetä. Lee oli vaikean valinnan edessä. Epäilemättä hän halusi ottaa kenttäarmeijan komennon, voittaa Kuuban vapauden ja jäädä historiaan George Washingtonin tasolle, mutta hänestä tuntui epäeettiseltä jättää Amerikan armeija ja mennä toisen osavaltion palvelukseen. Lee matkusti Washingtoniin ja kysyi neuvoa Jefferson Davisilta. Daviesin vastausta ei tiedetä, mutta Lee kieltäytyi tarjouksesta keskustelun jälkeen. "Mitä muuten olisi tapahtunut? - ihmetteli Douglas Freeman , - retkikunta voitettiin; Olisiko Lee kyennyt pelastamaan hänet vai olisiko hän päättänyt päivänsä vuonna 1852 espanjalaisen jalkaväen tulessa? [33] .

Lee johti rakentamista vuoteen 1852 asti. Yllättäen 28. toukokuuta 1852 Lee sai Washingtonista kirjeen kenraali Tottenilta [ , Yhdysvaltain armeijan pääinsinööriltä: Brewerton sotilasakatemian päällikkönä, ja kapteeni Brewerton jatkaa työskentelyä Fort Carrollissa . Hän suostui vastahakoisesti, pelkästään sotaosaston vaatimuksen vuoksi [34] .

Palvelu West Pointissa

Leen superintendenttivuosina George Thomas (tykistö- ja ratsuväen taktiikan opettaja), George Cullum (tekniikan professori) ja Fitzjohn Porter (adjutantti) työskentelivät akatemiassa. Piirustuksen opetti Robert Weir , ja kadettien komentajana oli Bradford Elden, jonka tilalle tuli lähes välittömästi Robert Garnett [34] .

Perhe vieraili Leen luona ajoittain ja asui isännöitsijän talossa. Hänen vanhin poikansa Custis Lee tuli West Pointiin tähän aikaan ja valmistui vuonna 1854, ensimmäisenä luokassaan. Aluksi Leellä oli monia ongelmia kurin kanssa Akatemiassa. Hyvin usein kurin rikkomisesta karkotetut opiskelijat palautettiin Akatemiaan sotatoimiston pyynnöstä, jota silloin johti Charles Conrad . Vasta maaliskuussa 1853 Conrad korvasi entisen West Pointerin Jefferson Davisin, jolla oli hyvä suhde Leeen ja joka ymmärsi kurinalaisuuden ylläpitämisen tärkeyden. Siitä hetkestä lähtien Leen ongelmat vähenivät huomattavasti [34] .

Huhtikuussa Mary Lee Custis Robertin vaimon äiti, sairastui vakavasti . Hän kuoli 23. huhtikuuta, mikä oli kova isku Leelle, joka piti häntä pitkään melkein kuin omaa äitiään [34] .

Heinäkuun 5. päivänä Lee otti virkavapaan (luovutti Academyn Callumille) ja matkusti Arlingtoniin. Lee oli lapsuudesta asti syvästi uskonnollinen henkilö, mutta hän ei ollut tietyn kirkon seurakuntalainen. Koska hänen tyttärensä olivat saavuttaneet konfirmoinnin iän ja luultavasti vaikuttivat myös hänen kokemuksistaan ​​Meksikon sodan aikana ja Mary Custisin kuolemasta, hän päätti virallistaa uskonsa. 17. elokuuta 1853 hänet konfirmoitiin yhdessä tyttäriensä Marian ja Annan kanssa Kristuksen kirkkoon Aleksandriassa . Pastori John Jones , Virginian piispa [34] johti konfirmoinnin .

West Pointissa vietetyt vuodet auttoivat Leeä ymmärtämään paremmin ihmisiä, joista tuli myöhemmin hänen liittolaisiaan ja vastustajiaan sisällissodan aikana. Hänen on täytynyt tuntea vähintään Fitzjohn Porter , Phil Sheridan (luokka 1853) ja Jeb Stuart . Kokemus Akatemian johtamisesta auttoi häntä myös tulemaan Washingtonin yliopiston presidentiksi tulevaisuudessa [35] .

Palvelu Texasissa

Vuonna 1853 sotaministeri Jefferson Davis ehdotti säännöllisen armeijan koon lisäämistä, ja 3. maaliskuuta 1855 kongressi hyväksyi lain kahden jalkaväkirykmentin ja kahden ratsuväkirykmentin muodostamisesta. Albert Sidney Johnston nimitettiin 2. ratsuväkirykmentin komentajaksi ja Lee rykmentin everstiluutnantiksi. Lee ei ollut kovin tyytyväinen uuteen nimitykseen: se ei lisännyt palkkaa, vaan merkitsi uutta eroa perheestään. Maaliskuun 15. päivänä hän hyväksyi uuden nimityksen, ja 31. maaliskuuta hän luovutti superintendentin viran majuri Jonathan Barnardille ja lähti Arlingtoniin [35] .

Huhtikuun 21. päivänä Lee määrättiin menemään Louisvilleen , Kentuckyn osavaltioon ja ottamaan rykmentin väliaikaisen komennon komentajan poissa ollessa. Tällä hetkellä William Hardy toimi rykmentin majuri , Earl van Dorn , George Stoneman ja Edmund Kirby Smith toimi kapteeneina , Charles Field ja John Hood palvelivat luutnantteja . Pian rykmentti lähetettiin St. Louisiin Missouriin ja 27. lokakuuta siirrettiin Teksasiin. Lee nimitettiin tällä hetkellä väliaikaisesti tuomioistuimeen ja lähetettiin Carlisleen ja West Pointiin, ja vasta 6. maaliskuuta 1856 hän saapui San Antonioon, Texasiin, ja sieltä rykmentin päämajaan Fort Masoniin. Maaliskuun 27. päivänä Johnston lähetti Leen Fort Cooperiin, 274 kilometriä Fort Masonista pohjoiseen, missä Lee otti rykmentin kahden laivueen komennon ottamalla vallan majuri Hardylta. Linnoituksen lähellä asui Comanche - heimo , jolle Yhdysvaltain hallitus toimitti vaatteita ja ruokaa [36] .

Pian tuli tieto intiaanien Fort Chadburnissa aiheuttamista mellakoista , ja everstiluutnantti Lee sai käskyn käsitellä sitä. saapui Fort Chadburniin ja johti 18. kesäkuuta neljä lentuetta etsimään intiaaneja. Ketään ei löytynyt, ja 23. heinäkuuta ratsuväki palasi leiriin. Tämä oli Leen ensimmäinen ja viimeinen hyökkäys Intian alueelle .

Useat palveluskuukaudet San Antoniossa kuluivat hiljaa, ja 21. lokakuuta 1857 tuli uutisia Leen appi George Washington Custisin kuolemasta. Koska Arlingtonissa ei ollut enää miehiä, Lee joutui pyytämään lomaa. Lokakuun 24. päivänä hyväksyttiin kahden kuukauden loma, ja Lee lähti San Antoniosta suorittaen käytännössä palveluksensa Texasissa. Teksasissa vietetyt kuukaudet tottivat Leen sotilaselämän vaikeuksiin ja opettivat häntä ohjaamaan ihmisiä kentällä. Kun West Pointissa hänen täytyi olla tekemisissä aloittelevien sotilaiden kanssa, Texasissa hänen oli työskenneltävä kokeneiden joukkojen kanssa [36] .

1. marraskuuta 1857 Lee saapui Arlingtoniin , missä hän löysi vaimonsa vakavasti sairaana. Häntä kiusasi niveltulehdus , hän tuskin pystyi liikkumaan talossa ja hänestä tuli vammainen. Anoppinsa kuoleman jälkeen Lee oli yksi neljästä toimeenpanijasta, mutta lopulta hänen oli itse ratkaistava kaikki perinnön ongelmat. Vainaja testamentaa lähes kaiken omaisuuden lapsenlapsilleen: Arlingtonin tila meni Custis Leelle, Valkoisen talon istutus Rooney Leelle, Romankokin tila meni Robert Edward Lee Jr.:lle , tyttäret saivat kukin 10 000 dollaria. Lee itse sai pienen juonen Washingtonissa. Kaikki vainajan orjat (196 henkilöä) vapautettiin viiden vuoden kuluessa. Samaan aikaan vainaja jätti 10 000 dollarin velkaa, ja hänen Arlingtonin kiinteistönsä joutui äärimmäiseen autioitukseen [37] .

Lee pyysi pidennystä lomalle ja sai lykkäyksen 1. joulukuuta 1857 asti (silloin sitä jatkettiin 1. toukokuuta 1858 asti). Se oli hänen elämänsä masentavin ajanjakso. Hänen täytyi johtaa maanviljelijän elämää ja saada tila kuntoon varojen puutteella. Freemanin mukaan Arlington Homesteadin kunnostamisen hallinta oli vaikeampaa kuin West Pointin komento tai linnoimien rakentaminen. Helmikuun 18. päivänä Custis Lee siirsi Arlingtonin (perintönsä) isälleen täysimääräisesti. Tästä huolimatta ongelmia oli niin paljon, että Lee harkitsi eroamista [37] .

Norrisin tapaus

Arlingtonin kartanolla 63 orjaa asui palvelijoina. Lee ei voinut tukea heitä kaikkia, joten hän lähetti muutaman palvelijan Itä-Virginiaan. Siellä kaksi heistä (Wesley ja Mary Norris) pakenivat ja päättivät lähteä Pennsylvaniaan , mutta heidät vangittiin Marylandissa ja palasivat Arlingtoniin. Kesäkuun 24. päivänä 1859 julkaistiin kaksi nimetöntä kirjettä abolitionistisessa New York Daily Tribune -lehdessä . Heidän kirjoittajansa väittivät, että Lee määräsi ruoskimaan Norriseja, ja kun valvoja kieltäytyi ruoskimasta naista, Lee otti ruoskan ja ruoski häntä henkilökohtaisesti [37] [38] .

Sisällissodan jälkeen Wesley Norris antoi haastattelun National Anti-slavery Standard -järjestölle , jossa hän sanoi, että Lee tuomitsi hänet 50 ruoskan lyöntiin (ja Maryn 20 lyöntiin), osallistui henkilökohtaisesti teloitukseen ja kun valvoja kieltäytyi tottelemasta. määräyksen, hän määräsi piirikonstaapelin. Norris ei väittänyt, että Lee itse ruoski häntä [39] . Sitten Norrisin mukaan Lee lähetti heidät töihin Alabamaan , josta Wesley lähetettiin Richmondiin tammikuussa 1863. Sieltä hän pakeni etulinjaan. Liittovaltion viranomaiset ilmoittivat kuitenkin, että Norris saapui 5. syyskuuta ja että hänellä oli Custis Leen [40] passi , koska Lee vapautti kaikki Arlingtonin orjat appensa testamentissa määritellyn viiden vuoden aikana - 29. joulukuuta asti. , 1862 [41] [42] .

Historiografiassa on erilaisia ​​mielipiteitä Norrisin ja lehtimiesten todistuksen luotettavuudesta. Yleisesti katsotaan mahdolliseksi, että Lee rankaisi pakolaisia, mutta on epätodennäköistä, että hän määräsi heidät ruoskimaan, ja vielä epätodennäköisempää on hänen henkilökohtainen osallistumisensa tähän rangaistukseen teloittajana. . Douglas Freeman pitää tätä tarinaa uskomattomana [37] . Michael Fellman kirjassaan The Making of Robert E. Lee pitää Leen henkilökohtaista osallistumista "täysin uskomattomana", mutta myöntää silti, että ruoskiminen tapahtui [43] . Historioitsija Burns-Marie Yates elokuvassa The Perfect Gentleman on samaa mieltä Freemanin kanssa. Elämäkertakirjailija Elizabeth Brown Pryor uskoo, että lausunto perustuu useisiin riippumattomiin tapahtumiin ja saattaa olla luotettava [44] . Michael Korda, kirjassa Clouds of Glory, väittää, että Leen henkilökohtainen osallistuminen on enemmän propagandan liioittelua, mutta Lee olisi hyvin voinut antaa käskyn ja valvoa sen toteuttamista [45] . Joe Ryan artikkelissaan "General Lee: Slave Whipper?" pitää itse ruoskimista epätodennäköisenä, koska Mary Norrisin sisar Salina Gray säilytti hyvät suhteet Robert E. Leen vaimoon pitkään vuoden 1859 jälkeen [42] .

John Brownin nousu

Lee oli Arlingtonissa, kun yliluutnantti Jeb Stuart saapui aamulla 17. lokakuuta 1859 kirjallisen käskyn kanssa raportoida kiireellisesti sotaosastolle. Osastolla Lee sai tietää, että Harpers Ferryssä oli tapahtunut jotain outoa yön aikana, ehkä jopa kapina. Tämä tapahtuma otettiin erittäin vakavasti, ja Fort Monroen armeija ja Marylandin miliisi lähetettiin Harpers Ferrylle, ja Lee määrättiin johtamaan näitä joukkoja Jeb Stuart ilmoittautui vapaaehtoiseksi hänen adjutantiksi [46] . Saavuttuaan Sandy Hookiin 10.00 Lee sai tietää, että kapinalliset barrikadoituivat palokunnan rakennukseen panttivankien mukana ja päätti, ettei tätä rakennusta olisi vaikea vallata myrskyllä. Kello 23.00 hänen miehensä ylittivät Potomacin ja piirittivät arsenaalin. Lee päätti olla aloittamatta hyökkäystä, jotta panttivangit eivät loukkaantuisi. Keskiyön aikoihin hän kirjoitti kapinallisille kirjeen, jossa hän tarjoutui antautumaan:

Päämaja Harper's Ferryssä
18. lokakuuta 1859
Yhdysvaltain armeijan eversti Lee, Yhdysvaltain presidentin lähettämien yksiköiden komentaja tukahduttamaan levottomuutta alueella, tarjoaa antautumista arsenaalirakennuksessa oleville. Jos he rauhanomaisesti antautuvat ja palauttavat varastetun omaisuuden, heidät vartioidaan presidentin päätöstä odotettaessa. Eversti Lee varoittaa heitä rehellisesti, etteivät he pääse pakoon. Asevarasto on ympäröity kaikilta puolilta, ja jos hänen on otettava se väkisin, hän ei ole vastuussa heidän turvallisuudestaan.

Alkuperäinen teksti  (englanniksi)[ näytäpiilottaa] - pääkonttori Harpers Ferry,

18. lokakuuta 1859

Eversti Lee, Yhdysvaltain armeija, joka komentaa Yhdysvaltain presidentin lähettämiä joukkoja tukahduttamaan kapinan tähän paikkaan, vaatii aserakennuksissa olevien henkilöiden antautumista. Jos he rauhanomaisesti antautuvat ja palauttavat ryöstetyn omaisuuden, heidät on pidettävä turvassa odottamaan presidentin käskyä. Eversti Lee edustaa heille täysin rehellisesti, että heidän on mahdotonta paeta; että asevarasto on kaikilta puolilta joukkojen ympäröimä; ja jos hänet pakotetaan ottamaan heidät väkisin, hän ei voi vastata heidän turvallisuudestaan. — [46]

Klo 07.00 mennessä valmistelut oli saatu päätökseen, ja Li, edelleen siviilivaatteissa, seisoi lähellä palokunnan sisäänkäyntiä, jalkaväki asettui paikalleen ja kaupungin siviiliväestö, noin 2000 ihmistä, kokoontui katsomaan mitä tapahtui. . Stewart meni palorakennuksen ovelle ja luki kirjeen kapinallisille. Hänelle vastasi mies, jonka Stewart tunnisti John Browniksi . Alkoi pitkät neuvottelut, jotka eivät johtaneet mihinkään - Stuart kääntyi takaisin ja antoi signaalin hyökätä hattullaan. Lee henkilökohtaisesti neuvoi ryhmää käyttämään vain pistimiä, jotta panttivankeja ei vahingoiteta. Muutamassa minuutissa kaikki oli ohi [46] .

Seuraavana päivänä Lee suoritti kaiken liiketoiminnan, kirjoitti lyhyen raportin, matkusti Pleasant Valleyyn, josta huhut levottomuuksista tulivat, ja lähti 20. lokakuuta junalla Washingtoniin, missä hän kirjoitti täydellisen raportin. Harpers Ferryn tilanne vaikutti kuitenkin levottomalta, ja Virginian kuvernöörin kehotuksesta presidentti palautti Leen kaupunkiin 20. marraskuuta vartioimaan arsenaalia. Hän lähti kaupungista joulukuussa, ja hänet kutsuttiin myöhemmin todistamaan tässä tapauksessa [46] .

Sisällissota

Lee vietti 1860 Texasissa, jonne hänet lähetettiin melkein heti Harpers Ferryn jälkeen. Helmikuun 19. päivänä hän saapui San Antonio de Bejariin , missä hänen ensimmäinen ongelmansa olivat Juan Cortina -ryhmän rosvot , jonka Heinzelman voitti joulukuun lopussa, mutta aiheutti silti vaaran. Lee käynnisti useita ratsioita ympäri aluetta etsiessään Cortinaa, mutta epäonnistui. Toukokuun puolivälissä Lee keskeytti etsinnän [47] .

Lee vietti loppuvuoden rutiininomaisessa varuskuntatyössä. Hän oli jo 53-vuotias ja pysyi everstiluutnanttina, jonka vuosipalkka oli 1 205 dollaria, mikä ei riittänyt neljän tyttären isälle ja vammaisen naisen aviomiehelle. Kenraalin arvojärjestyksessä hän oli 23.: 19 everstiä ja 3 everstiluutnanttia olivat häntä vanhempia. Leellä oli vain vähän mahdollisuuksia ylennukseen, joten, kuten Freeman kirjoitti, hän tapasi syksyn 1860 huonolla tuulella [47] .

Joulukuussa kenraali Twiggs otti joukkojen komennon Teksasissa , joka antautui Texasin armeijalle seuraavan vuoden helmikuun 16. päivänä. Lee pakotettiin lähtemään Texasista ja meni Arlingtoniin [47] .

Sesessio

Muutama päivä paluunsa jälkeen Lee kutsuttiin tapaamaan kenraali Scottia . Heidän kolmen tunnin keskustelunsa tarkka sisältö ei ole tiedossa: oletettavasti Scott sanoi, että hän todennäköisesti johtaisi armeijaa, mutta koska hän oli liian vanha kenttäpalvelukseen, hän haluaisi Leestä toisen komentajansa. Lee hylkäsi tarjouksen. Scott kuitenkin toivoi voivansa pitää Leen liittovaltion armeijassa. 1. maaliskuuta 1861 kenraali Twiggs riisuttiin arvostaan ​​Teksasin varuskunnan antautumisen vuoksi, ja Edwin Sumner aloitti hänen paikkansa prikaatin kenraalina 16. maaliskuuta , jonka everstin paikka siirrettiin Leelle, presidentti allekirjoitti määräyksen. arvo, ja Lee sai sen 28. maaliskuuta. Samoihin aikoihin Lee saattoi saada kirjeen Konfederaation sotilassihteeriltä (kirjoitettu 15. maaliskuuta), jossa hänelle tarjottiin Konfederaation prikaatin kenraalin arvoa. Leen vastausta ei tunneta - hän joko kieltäytyi tai jätti kirjeen huomiotta uskoen, että hänellä oli oikeus palvella joko Unionia tai Virginiaa, mutta ei ketään muuta [48] .

Samaan aikaan tilanne Fort Sumterin lähellä kuumeni ja 12.-14. huhtikuuta käytiin taistelu Fort Sumterista , minkä jälkeen Lincoln julkaisi julistuksen, jossa kutsuttiin vapaaehtoisia , itse asiassa julistaen sodan Konfederaatiolle. 17. huhtikuuta Virginian neuvosto kokoontui keskustelemaan eroamisesta , ja Francis Blair kutsui Leen neuvottelemaan. Aamulla 18. huhtikuuta Lee ilmestyi Blairin taloon Pennsylvania Avenuella, missä Blair kutsui hänet johtamaan Yhdysvaltain vapaaehtoisarmeijaa taistelemaan konfederaatiota vastaan. Hänelle tarjottiin kenraalimajurin arvo, hallituksen täysi tuki, armeijan komento, jossa monet hänen ystävänsä jo palvelivat, yleensä - kaikkea, mistä sotilasmies saattoi haaveilla. Li kieltäytyi hyväksymästä tarjousta. Sen jälkeen hän meni kenraali Scottin toimistoon ja kertoi hänelle tästä keskustelusta. "Lee", Scott sanoi, "teet elämäsi suurimman virheen. Pelkäsin tämän tapahtuvan.” [48] .

Koska Lee ei halunnut osallistua sotaan etelää vastaan, hänen asemansa oli Scottin sanoin "epäselvä". Sodan sattuessa hänen oli joko taisteltava tai kieltäydyttävä ja hänet erotettiin armeijasta, ja tätä pidettiin kunniattomana. Ratkaisu oli erota ennen sodan alkamista, ja Lee viivytteli sitä mahdollisimman pitkään. Lee palasi kotiin Arlingtoniin ja seuraavana päivänä Alexandriaan ja siellä sai tietää, että Virginian neuvosto oli päättänyt erota. Seuraavana iltana Lee kirjoitti erokirjeen armeijasta [49] .

Sodan alussa

22. huhtikuuta Lee saapui Richmondiin ja tapasi kuvernööri John Letcherin Letcher kertoi hänelle, että neuvosto oli aiemmin luonut Virginian armeijan ja laivaston komentajan viran kenraalimajurin arvossa, ja Leetä oli suositeltu tehtävään. He jopa lähettivät hänelle kirjeen, mutta ilmeisesti he ikävöivät toisiaan matkalla. Lee vastasi, että hän oli valmis palvelemaan valtiottaan, vaikka hän ei erityisesti pyrkinyt asepalvelukseen. Neuvoston yöistunnossa Li:n ehdokas hyväksyttiin. Hänestä tuli kenraalimajuri ja Virginian asevoimien komentaja [50] .

Aamulla 23. huhtikuuta Lee antoi yleiskäskyn nro 1, jossa hän ilmoitti ottavansa komennon, ja iltapäivällä hän ilmestyi Virginian neuvoston istunnossa virallista nimitysseremoniaan. Jubal Early ( Franklinin piirikunnan valtuusto) kirjoitti myöhemmin: "Ne, jotka näkivät hänet puhuvan neuvoston edessä, jotka kuulivat hänen ilkeät, arvokkaat, voimakkaat ja ilmeikkäät sanansa, joilla hän omisti itsensä ja miekkansa kotivaltionsa asialle. , ei koskaan unohda tätä kohtausta. Kaikki ymmärsivät, että valtiolla oli vihdoin johtaja” [50] .

Leen ensimmäiset askeleet tässä asemassa ovat huonosti tutkittuja, vaikka ne ovatkin erittäin mielenkiintoisia, "...ne osoittavat, kuinka kokenut armeija ratkaisee ongelmat, jotka kohtaavat minkä tahansa demokraattisen yhteiskunnan, joka on pakotettu luomaan armeija kouluttamattomista kansalaisista sodan alussa. jota kukaan ei valmistanut - kirjoitti Douglas Freeman, "tutkimus näistä hänen askeleistaan ​​huhti-toukokuussa olisi saattanut pelastaa virheiltä Espanjan sodan alkaessa vuonna 1898 ja yksinkertaistaa vuoden 1917 mobilisaatiota."

Leellä oli vain 12 päivää valmistautua liittovaltion hyökkäykseen, jonka odotettiin tapahtuvan 5. toukokuuta. Hän päätti pitäytyä puolustusstrategiassa ja, jos mahdollista, olla antamatta viholliselle syytä hyökätä. Hänen täytyi kestää niiden hyökkäykset, jotka puolsivat välitöntä hyökkäystä pohjoiseen ja tuomitsivat hänet hitaudesta. Koska liittovaltion laivasto oli vaarallisempi kuin nouseva armeija, suurin vaara nähtiin mereltä. Lee määräsi linnoituksia ja akkuja tukkimaan tärkeimmät joet sekä poistamaan kaikki varusteet Harper's Ferryn arsenaaleista. Näinä päivinä hän tapasi ensimmäisen kerran Thomas Jacksonin , Harper 's Ferryn komentajan .

Samanaikaisesti linnoitusten rakentamisen kanssa oli tarpeen muodostaa armeija, ja tätä varten oli tarpeen valita pätevät upseerit kenttäarmeijaan ja esikuntaan. Upseerit rekrytoitiin pääosin liittovaltion armeijasta eronneista armeijasta. Toukokuun 5. päivän lähestyessä yleisen mobilisoinnin tarve tuli ilmeiseksi. 3., 6., 7. ja 9. toukokuuta Lee esitti useita vetoomuksia osavaltion eri osiin. Toukokuun lopussa osavaltiossa oli jo useita leirejä, joissa värvätyt olivat sotilaskoulutuksessa. Ongelmana oli aseiden puute; monet yritykset joutuivat aseistautumaan vanhoilla sileäreikäisillä musketeilla. Sotilasmiehen protestiin Lee vastasi: "Herra, miksi ihmiset eivät kirjoita kirjettä herra Lincolnille ja pyydä häntä odottamaan muutama kuukausi, jotta voimme valmistautua kunnolla?" Vielä huonompi tilanne oli ratsuväen kohdalla, jolle asetoimitukset päättyivät 12. toukokuuta. Lee neuvoi ratsuväkeä hankkimaan omat aseensa [52] .

8. kesäkuuta 1861 Virginian armeija siirrettiin Konfederaation armeijaan . Tämän seurauksena Lee huomasi olevansa ylipäällikkö ilman armeijaa - kaikki hänen värväämänsä rykmentit olivat nyt sotilasosaston alaisia. "En tiedä mitä minulle tapahtuu seuraavaksi", hän kirjoitti vaimolleen, "olisi mukava palata yksityiselämään, varsinkin jos voin olla sinun ja lasten kanssa, mutta jos voin olla hyödyksi. valtiolle, niin minä jään." Hänelle jäi rutiinityötä, esimerkiksi hän komensi edelleen niitä Virginian yksiköitä, jotka olivat muodostumassa ja joita ei ollut vielä virallisesti sisällytetty konfederaation armeijaan. Itse asiassa kevääseen 1862 asti hän pysyi Virginian joukkojen ylipäällikkönä, värväsi ja organisoi niitä [53] .

Heinäkuun 21. päivänä pidettiin ensimmäinen Battle of Bull Run , joka päättyi Etelän armeijan voittoon. Lee ei ollut läsnä taistelukentällä (presidentti oli käskenyt hänet jäämään Richmondiin), mutta voitto mahdollisti osittain hänen ponnistelunsa, kuten Jubal Early kiinnitti myöhemmin huomiota . Taistelukentällä 8 jalkaväkirykmenttiä, lähes neljännes koko armeijasta, oli Virginiaa, koottiin ja varustettiin osavaltion armeijan ylipäällikkönä toimineen Robert E. Leen ponnistelujen ansiosta [53] .

Sota Länsi-Virginiassa

28. heinäkuuta 1861 Lee lähti Richmondista Länsi-Virginiaan, missä pieni konfederaation armeija kohtasi tappion toisensa jälkeen kenraali McClellanin liittovaltion armeijan käsissä . Leen tehtäviin kuului yksittäisten komentajien toiminnan koordinointi, hän ei ollut valtuutettu suoraan komentamaan taisteluyksiköitä. Saman päivän iltana Lee saapui Stoughtoniin, joka oli täynnä karkureita ja haavoittuneita, ja lähti 29. päivän aamuna Montereyyn, missä hän raportoi kenraali Henry Jacksonin päämajaan . Kun hän saapui, kouluttamattomat ja huonosti organisoidut eteläiset joukot pitivät Montereyn kaupunkia ja Elleny Ridgen solat, jotka peittivät Keski-Virginia Railroadin, ja tuntemattoman määrän liittovaltion armeija oli asemissa Chit Mountainilla. Leetä vaadittiin koordinoimaan Jacksonin ja Loringin rykmenttien hyökkäys Cheet Mountainiin , mutta kenraali Loring oli haluton tottelemaan Leetä eikä halunnut noudattaa hänen ohjeitaan. Lee ei uskaltanut painostaa Loringia tai poistaa häntä komennosta, vaan yritti löytää häneen diplomaattisen lähestymistavan [''i'' 9] . Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Robert E. Lee joutui valitsemaan herrasmiehen ja upseerin käytännesääntöjen välillä, ja tarve tehdä tämä valinta vaivasi häntä koko sodan ajan [54] .

Sateet ja Loringin itsepäisyys haittasivat hyökkäystä, joten Lee vietti koko elokuun tiedustelussa. Konfederaation hallitus hyväksyi virallisesti hänen arvonsa armeijan kenraaliksi 31. elokuuta, johon hänet otettiin käyttöön 16. toukokuuta. Samana päivänä neljä muuta sai samanlaisen otsikon: Samuel Cooper , Sidney Johnston , Joseph Johnston ja Pierre Beauregard . Rivimäärät päivättiin siten, että kaksi ensimmäistä olivat Leetä vanhempia ja toiset nuorempia. Tämä herätti Joseph Johnstonin suuttumuksen, joka jätti hänet vasta sodan loppuun [55] .

Samaan aikaan tiedustelu löysi vihollisen vartioimattoman kyljen ja vartioimattoman korkeuden. Lee päätti aloittaa taistelun. Suunnitelman mukaan eversti Albert Rastin piti mennä salaa vihollisen kylkeen 3. Arkansasin rykmenttinsä , kenraali Samuel Andersonin joukkojen kanssa  - mennä taakse eikä päästää vahvistuksia läpi, ja kenraali Jackson - hyökätä asemiin Chit Mountainilla idästä. Syyskuun 9. ja 10. päivänä armeijat alkoivat siirtyä asentoon aloittaakseen päähyökkäyksen 12. syyskuuta. Suunniteltu hyökkäys ei kuitenkaan onnistunut: vangit johdattivat kenraali Rastia harhaan ja keskeytti hyökkäyksen. Aika oli loppumassa, tarvikkeet olivat vähissä, viestintä oli huonossa kunnossa, ja Leen täytyi vetää yksikkönsä takaisin itään. Leen ensimmäinen kampanja päättyi kunniattomasti - hän ei saavuttanut tulosta. Olosuhteet olivat häntä vastaan, mutta Lee teki myös virheitä - hän antoi Rustin komentamaan hyökkäystä ilman, että kokeneemmat sotilasmiehet olisivat tutkineet aluetta [55] . Edward Bonkemper pitää Cheet Mountainin epäonnistumista edeltäjänä Leen epäonnistumiselle Seven Days Battlessa vuonna 1862, ja lainaa historioitsija Martin Flemingin sanoneen, että "Lee ei ollut tiukka komentaja. Hän yritti välttää henkilökohtaisia ​​keskusteluja ja työskenteli hyvin läheisten kanssa. Hän antoi heille vapauden tulkita käskyjään... Tämä lähestymistapa aiheutti toisinaan ongelmia, ja Luoteis-Virginian kampanjan aikana ilmeni ongelmia Loringin kanssa ja myöhemmin Canovan laaksossa Wisen ja Floydin kanssa” [56] .

Etelä-Carolinan puolustus

Palattuaan Länsi-Virginiasta Lee vieraili perheen luona, minkä jälkeen hän tapasi uuden sotasihteerin Judah Benjaminin . Marraskuun 5. päivänä tuli uutisia liittovaltion laivaston aktivoinnista Etelä-Carolinan rannikolla. Konfederaatiolla oli täällä vähän maajoukkoja eikä laivastojoukkoja ollenkaan, ja paikka sijaitsi Virginian ja Etelä-Carolinan vastuualueen risteyksessä. Presidentti Davis päätti perustaa alueelle erityisen sotilasosaston, ja Robert Lee määrättiin johtamaan sitä. Kaikki eivät ottaneet tätä nimitystä innostuneesti vastaan. Monien mielestä Lee ei ollut tarpeeksi vahva kenraali, ja presidentti vakuutti varmuuden vuoksi Etelä-Carolinan ja Georgian kuvernööreille, että Lee oli paras henkilö tähän tehtävään [57] .

Marraskuun 7. päivänä Lee saapui Charlestoniin, missä hän sai tietää, että liittovaltion laivasto oli juuri hyökännyt Forts Walkeriin ja Beauregardiin. Linnoitusten evakuoinnin jälkeen Leellä oli käytössään 6 800 miestä, jotka olivat hajallaan Savannahin ja Charlestonin välillä, ja noin 5 500 miestä Savannahissa ( Alexander Lawtonin komennossa ). Hän päätti valmistella Pulaskin linnoituksen puolustukseen, tukkia tärkeimpien jokien väylät ja koota kaikki käytettävissä olevat jalkaväkiyksiköt yhteen paikkaan vaarallisimpaan suuntaan [57] .

Tutkittuaan aluetta Lee tajusi, että kaikkia saaria ja suistoja oli mahdoton hallita käytettävissään olevilla voimilla, ja siksi hän päätti 19. marraskuuta siirtää puolustuslinjan syvälle mantereelle. Hän poisti aseet rannikon pienistä linnoituksista ja alkoi rakentaa linnoituslinjaa sinne, missä liittovaltion laivaston aseiden tuli ei yltänyt. Fort Pulaski, hän kuitenkin päätti puolustaa niin kauan kuin mahdollista. Työn valvonta vaati usein matkustamista. Lee hankki tätä tarkoitusta varten harmaan hevosen nimeltä Greenbrier, joka osoittautui poikkeuksellisen kestäväksi ja sai lopulta lempinimen "Tramp" ( englantilainen  matkailija ). Koko joulukuun ja tammikuun ajan tehtiin töitä linnoitusten rakentamiseksi ja varuskuntien vahvistamiseksi. Helmikuussa Konfederaatio kärsi useita takaiskuja lännessä, ja tästä syystä osa hänen joukoistaan, noin 4000 ihmistä, vietiin Leestä. Maaliskuun 2. päivänä Lee kutsuttiin kiireellisesti Richmondiin ja lähti Etelä-Carolinasta. Jo hänen poissa ollessaan 10. huhtikuuta liittovaltion laivasto tuhosi Pulaskin linnakkeen , mutta pohjoiset eivät voineet siirtyä pidemmälle Savannahiin ennen sodan päättymistä [57] .

Presidentin neuvonantaja

Helmi-maaliskuussa 1862 presidentti Davis pakotettiin erottamaan sotilassihteeri Judah Benjamin. Konfederaation kongressi ei vastustanut Robert E. Leen ehdokkuutta uudeksi sihteeriksi ja antoi nimenomaisesti lain, jonka mukaan armeijan kenraali saattoi hyväksyä tämän viran arvoaan menettämättä. Presidentti Davis kuitenkin uskoi, että vain siviili voi olla virassa. Tämän seurauksena luotiin kaksi virkaa: George Randolphista tuli sotasihteeri ja Leestä presidentin sotilaallinen neuvonantaja. Maaliskuun 14. päivänä hän aloitti uudessa tehtävässään [58] . Lain mukaan hänellä oli oikeus sotilassihteeriin ja neljään adjutanttiin. Armistead Long (sihteeri), Walter Taylor , Thomas Talcott, Charles Weinable , Charles Marshall [59] olivat näissä tehtävissä .

Leestä tuli presidentin neuvonantaja vaikeana aikana: viime lokakuusta lähtien Konfederaatio ei ole onnistunut missään. Sidney Johnstonin armeija lähti Kentuckystä ja Tennesseestä, kenraali Leonidas Polk lähti Fort Columbuksesta. Konfederaation lähettiläitä ei enää otettu vakavasti Euroopassa, ja mahdollisuudet Euroopan puuttumiseen olivat mitättömät. Lisäksi ruuti ja aseet olivat loppumassa Etelän arsenaaleista. Yhdessä ensimmäisistä tapaamisistaan ​​presidentti Leen kanssa hän sai tietää, että Johnstonin armeija valmistautui jättämään Potomacin ja vetäytymään Richmondiin .

Maaliskuun 24. päivänä Lee sai raportteja liittovaltion laivaston aktivoinnista ja liittovaltion armeijan vahvistamisesta Fort Monroessa. Lee ehdotti, että kenraali George McClellan joko valmistautui vahvistamaan Burnsiden joukkoja Pohjois-Carolinassa tai oli laskeutumassa Virginian niemimaalle. Magruderin osastoa oli kiireesti vahvistettava lähellä Yorktownia, mutta Joseph Johnston suostui tarjoamaan vain kaksi prikaatia. Lee lähetti toisen Magruderille ja toisen Hugerille Norfolkiin. Hän löysi vielä 1000 miestä ja lähetti heidät niemimaalle, mutta ilman aseita: Richmondin arsenaaleista ei löytynyt edes vanhoja piikivimusketteja [60] .

Huhtikuun 1. päivänä McClellan laskeutui Fort Monroen lähelle ja aloitti kampanjan Virginian niemimaalla . Seuraavien 5 päivän aikana koko Potomacin armeija siirrettiin hänelle . Huhtikuun 4. päivänä Stewartin ratsuväki ilmoitti, että liittovaltion kuljetukset liikkuivat alas Potomacia , ja Magruder raportoi, että liittovaltion armeija oli siirtymässä kohti Yorktownia. Lee ehdotti, että nämä tapahtumat liittyivät toisiinsa ja että pohjoiset vahvistavat ryhmää niemimaalla. Hän määräsi kolme divisioonaa ( David Jones , Jubal Early ja Daniel Hill ) siirrettäväksi sinne jättäen Johnstonin 4 divisioonaa peittämään Richmondia pohjoisesta. Tämän seurauksena Magruderin armeija kasvoi 11. huhtikuuta 31 500 ihmiseen ja Johnstonille jäi 28 000 ihmistä [61] .

Huhtikuun 21. ja 25. päivänä Lee kirjoitti kaksi kirjettä Thomas Jacksonille ehdottaen tämän hyökkäävän vihollisen kimppuun Shenandoahin laaksossa häiritäkseen hänen huomionsa etenemisestä Richmondiin. Nämä kirjeet kuvastavat hänen myöhemmän suhteensa Jacksonin kanssa: Lee esitteli lyhyesti suunnitelmansa ja uskoi Jacksonin toteuttamaan sen. "Tällä etäisyydellä en teeskentele ohjaavani operaatioita suoraan", Lee kirjoitti, "varsinkin koska ne riippuvat minulle tuntemattomista olosuhteista ... siksi jätän nämä päätökset sinun harkintasi mukaan." Tämä strategia toimi hyvin, koska Jackson, toisin kuin muut komentajat, menestyi ilman Leen hallintaa .

Potomacin armeija onnistui lähestymään Richmondia idästä, kun taas McDowellin joukko uhkasi Richmondia pohjoisesta. Toukokuun lopulla kenraali Johnston hyökkäsi vihollista vastaan ​​Seven Pinesissä , mutta epäonnistui ja haavoittui itse 1. kesäkuuta. Gustavus Smith otti komennon . Presidentti Davis oli läsnä taistelukentällä Leen kanssa. Illalla he lähtivät Richmondiin. Tässä vaiheessa Davis Freemanin mukaan "puhui muutaman yksinkertaisen sanan, jotka muuttivat koko sodan kulun Virginiassa" ja luovutti armeijan komennon Leelle [63] .

Pohjois-Virginian armeijan johdossa

Seven Pinesin taistelu jatkui, ja aamulla 1. kesäkuuta kenraali Smith pyysi vahvistuksia. Leen vastaus osoitettiin "Pohjois-Virginian armeijan komentajalle" (Genl. GW Smith, Comdg. Army of N. Va.). Iltapäivällä hän käytti virallisesti nimeä " Pohjolan armeija " ensimmäistä kertaa ja ilmoitti hyväksyvänsä sen komennon. Käsky luettiin joukkoille, jotka ottivat sen vastaan ​​ilman optimismia. Upseerit epäilivät, että Lee toimisi riittävän päättäväisesti, mutta Joseph Johnston uskoi komentajanvaihdoksen hyödyttävän armeijaa [64] . Lee uskoi myös esikuntaupseeri Joseph Ives , joka keskustelussa Porter Alexanderin kanssa sanoi: "Aleksanteri, jos molemmissa armeijoissa - liittovaltion ja konfederaation - on ratkaisevin henkilö, tämä henkilö on kenraali Lee ja saat sen pian nähdä. Li on persoonallinen päättäväisyys. Päättäväisyys on hänen nimensä, äläkä pelkää olla näkemättä sitä, mitä haluat nähdä . Tämä lause antoi otsikon Peter Carmichaelin kirjalle Audacity Personified: The Generalship of Robert E. Lee [66] .

Seven Days Battle

Pohjois-Virginian armeijan hyökkäyksen piti alkaa 26. kesäkuuta Jacksonin hyökkäyksellä, mutta hän viivästyi. Beaverdam Creekin taistelun seurauksena eteläiset menettivät 1 500 kuollutta ja haavoittunutta, pohjoiset - noin 400. Koordinoinnin puutteen vuoksi 58 800 ihmisen sijasta vain 11 100 [67] [''i'' 10] osallistui taisteluun. taistelu . McClellan, joka ei ollut aloittanut suunniteltua hyökkäystään Richmondia vastaan ​​sinä päivänä, päätti aloittaa Porterin joukkojen vetäytymisen . Historioitsija Doughertyn mukaan "Lee hävisi taistelun, mutta alkoi voittaa kampanjan" [69] .

Lee otti yhteyden Jacksoniin ja sopi seuraavista vaiheista. Hyökkäys päätettiin toistaa edellisen kaavan mukaan - Jackson ja Daniel Hill menivät vihollisen kyljelle ja Ambrose Hill ja Longstreet hyökkäsivät edestä. Gainesin tehtaan taistelussa edellisen päivän tarina toistui - Hill menetti 2 154 miestä etuhyökkäyksissä saavuttamatta mitään, ja Jackson oli jälleen myöhässä. Molempia puolia vahvistettiin, ja Leellä oli nyt 32 100 miestä Porterin 34 000 mieheen. Lopullinen, huonosti koordinoitu Konfederaation hyökkäys alkoi, ja lopulta Hoodin " Texas-prikaati " onnistui murtautumaan Porterin puolustuksen läpi. Liittovaltiot vetäytyivät risteyksille pimeyden varjossa [70] .

Taistelu ja tappiot tekivät syvän vaikutuksen McClellaniin, ja hän ilmoitti vetäytyvänsä. Lee järjesti vihollisen takaa-ajon useisiin suuntiin [71] , mutta hänen suunnitelmansa siepata liittovaltion takavartija epäonnistui. Jackson myöhästyi jälleen - hän ei kyennyt ylittämään Chickahominin ajoissa [72] . Lee muutti suunnitelmiaan, koska hän ei kyennyt murtamaan Potomacin armeijan takavartijoita. Perääntyessään James-joelle, McClellan joutui väistämättä ylittämään White Oak Swamp -suon ja ohittamaan Glendalen kaupungin. Leen suunnitelmassa 44 800 miehen piti hyökätä vetäytyvän liittovaltion armeijan kimppuun Glendalessa, kun taas Jacksonin 25 300 miehen oli määrä pitää takavartija White Oak Swamp Marshesissa. Lee odotti käyttävänsä kaikkia joukkojaan paitsi Holmesin divisioonaa ja Stuartin ratsuväkeä. Osa Potomacin armeijasta venytettiin, ja Glendalessa Lee onnistui saavuttamaan paikallisen 71 000 - 65 500 joukkojen tasapainon hänen edukseen. Edward Alexanderin mukaan tämä oli ehkä ainoa tapaus koko sodassa, jolloin eteläiset pystyivät voittamaan sodan ja saavuttamaan itsenäisyyden yhdessä taistelussa [73] .

Glendalen taistelu alkoi 30. kesäkuuta . Kenraali Leen suunnitelmat eivät jälleen toteutuneet: useiden väärinkäsitysten vuoksi vain Longstreetin divisioona Ambrose Hillin divisioonan tukemana lähti hyökkäykseen Glendalessa [74] . Seitsemän päivän taistelun viimeinen taistelu oli Malvern Hillin taistelu 1. heinäkuuta: Pohjois-Virginian armeija menetti 869 kuollutta miestä, 4241 haavoittunutta ja 540 kateissa, liittovaltion tappiot olivat puolet tästä - 314, 1875 ja 818 [75] .

Lee päätti lopettaa vihollisuudet, koska ne olivat turhia. "Suurin este toiminnallemme ovat vihollisen alukset, jotka peittävät armeijan lähestymistapoja, ja vaikka kaataisimme vihollisen rintamalta, emme saa mitään hyötyä tällaisesta voitosta ja altistamme kansamme suurille tappioille. ”, Lee kirjoitti presidentille [76] .

Northern Virginia Campaign

Saatuaan päätökseen kampanjan niemimaalla Lee johti armeijan Richmondiin ja alkoi laittaa sitä järjestykseen. Armeijaa vahvistettiin Draytonin ja Evansin prikaateilla , ja ratsuväki vähennettiin kahteen prikaatiin. Yksitoista itsenäistä divisioonaa vähennettiin nyt kahdeksi "siiveksi", joista toinen annettiin Longstreetille ja toinen Jacksonille. Seitsemän päivän taistelussa huonosti menestyneet kenraalit poistettiin armeijasta: William Whiting, Theophilius Holmes , Benjamin Huger ja John Magruder [77] . Douglas Freeman mainitsi tämän uudelleenjärjestelyn yhtenä syynä myöhemmän kampanjan menestykseen [78] .

Sillä välin Pohjois-Virginiaan muodostettiin uusi liittovaltion armeija, kenraali John Popen armeija Virginiassa . Heinäkuun 12. päivänä hänen eturyhmänsä miehittivät Culpererin ja lähestyivät Virginia Central Railroadia Lee lähetti Jacksonin Gordonsvilleen kattamaan tätä tietä. Elokuun 13. päivänä hän sai eräältä karkurilta tietää, että McClellanin armeija oli poistumassa niemimaalta. Tässä tilanteessa oli välttämätöntä hyökätä paavin kimppuun ennen kuin hän liittyi McClellaniin: Lee jätti kolme divisioonaa lähellä Richmondia ja lähetti loput divisioonat pohjoiseen ja lähti itse Gordonsvilleen 15. elokuuta [78] .

Gordonsvillessä Lee kehitti suunnitelman paavin armeijan kukistamiseksi ja päätti taistella 18. elokuuta, mutta Fitzhugh Leen prikaati ei saapunut ajoissa, ja komentajan oli siirrettävä hyökkäyksen alkamista 20. elokuuta. Myöhemmin Longstreet kirjoitti, että Konfederaatio menetti hyvän mahdollisuuden ja osittain hävisi sodan [79] . Samaan aikaan Virginian paavin armeija alkoi vetäytyä Rappahanoken taakse . Lee hyökkäsi vihollista vastaan ​​Rappahanoke-joen käänteessä, mutta ei onnistunut.

Elokuun 25. päivänä Lee lähetti Jacksonin liittovaltion armeijan takapuolelle, missä hän valloitti Manassasin aseman ja katkaisi Popen Washingtonista. Lee itse Longstreetin joukkojen kanssa lähti Jacksonin perään ja liittyi hänen seuraansa Bull Runissa 29. elokuuta. Aamulla 30. elokuuta Li tutki tilannetta, päätti, että tällä hetkellä oli riskialtista hyökätä vihollista vastaan, ja jatkoi ohjailua, mistä hän ilmoitti presidentille. Myöhemmin kuitenkin koitti vastahyökkäyksen hetki, ja kello 16.00 John Hoodin divisioona lähetettiin taisteluun, joka kaatoi pohjoisen vasemman kyljen ja pakotti paavin antamaan käskyn vetäytyä Bull Run -joen yli. Lee määräsi Jacksonin takaisin vihollislinjojen taakse, minkä jälkeen hän meni antamaan käskyjä Longstreetin divisioonoista, mutta loukkaantui sillä hetkellä vahingossa hänen molemmat kätensä. Vamma oli niin vakava, että Li ei kyennyt ratsastamaan moneen päivään ja joutui olemaan ambulanssissa. Tämä tapaus vaikeutti vakavasti hänen kampanjan johtamista [81] [82] .

Maryland-kampanja

Lee päätti hyödyntää paavin tappiota ja hyökätä Marylandiin auttaakseen tätä osavaltiota eroamaan unionista. Hän toivoi myös, että tämä hyökkäys nopeuttaisi Englannin ja Ranskan puuttumista konfliktiin. Jotkut historioitsijat uskovat, että hyökkäyksen tulos oli päinvastainen: Englannin ja Ranskan hallitukset olivat jo päättäneet sovittelun tarpeesta, mutta Leen hyökkäys Marylandiin pakotti heidät lykkäämään näitä suunnitelmia ja odottamaan seurauksia [83] . Syyskuun 4. päivänä Lee ylitti Potomacin ja 9. syyskuuta hän antoi " Erikoiskäskyn 191 ": uskoen, että vihollinen ei ollut vielä valmis aktiivisiin vihollisuuksiin, hän lähetti kolme Jackson-divisioonaa vangitsemaan Harpers Ferryn ja sijoitti loput. armeija Cumberlandin laaksossa. Leen käsky joutui vahingossa McClellanin käsiin, joka työnsi Potomacin armeijan hyökkäykseen. Syyskuun 14. päivänä South Mountainin taistelun aikana Lee yritti pysäyttää vihollisen, mutta ei kyennyt ja määräsi armeijan vetäytymään Sharpsburgiin. Syyskuun 17. päivänä järjestettiin Antietamin taistelu . Edward Bonkemper kirjoitti, että Leen päätös päästä Marylandiin, päätös jakaa armeija ja päätös taistella Sharpsburgissa melkein maksoivat hänelle armeijan, mutta hänet pelasti McClellanin epäpätevyys, liittovaltion kenraali Burnsiden hitaus ja onni (oikeanaikainen saapuminen E. Hillin divisioona ) [84] . Kenraali Alexander sanoi myöhemmin, että Antietamin taistelu oli tarpeeton; Li taisteli siellä, missä se oli mahdollista välttää, missä hän ei saavuttanut mitään ja saattoi menettää kaiken [85] .

Seisottuaan koko päivän taistelukentällä syyskuun 18. päivänä (josta hänet usein tuomittiin myöhemmin), Lee johti armeijaa Potomacin taakse. Hän suunnitteli uutta hyökkäystä Marylandiin, mutta sitä seurannut Shepardstownin taistelu 19. syyskuuta pakotti hänet luopumaan näistä suunnitelmista [86] .

Fredericksburg-kampanja

Syyskuun 19. päivänä Pohjois-Virginian armeija vetäytyi Virginiaan, ja Lee ryhtyi välittömästi palauttamaan taistelukykynsä. Lee antoi armeijalle 5 viikon lepoajan, järjesti ruoan toimituksen ja varusteli armeijan uudelleen liittovaltion varastoista vangituilla musketeilla. Vähitellen hän onnistui palauttamaan numerot: jos 10. lokakuuta armeijassa oli 64 273 ihmistä, sitten 20. lokakuuta - jo 68 033 ja 10. marraskuuta - 70 909. otsikot Longstreetille ja Jacksonille. Freeman kirjoitti, että jos tarvittaisiin kolmas joukko ja kolmas kenraaliluutnantti, Lee olisi valinnut Ambrose Hillin . Noihin aikoihin armeijan katsauksessa läsnä ollut brittiläinen eversti Garnet Wolseley jätti positiivisia kommentteja sen tilasta, vaikka hän olikin hyvin yllättynyt Teksasin prikaatin riveissä olevista rikkinäisistä vaatteista. "Älä kiinnitä huomiota", Lee sanoi hänelle, "viholliset eivät koskaan näe teksasilaisen selkää . "

Tällä hetkellä Lee kärsi edelleen käsivamman 31. elokuuta. Vasta 12. lokakuuta hän pystyi pukeutumaan tai allekirjoittamaan asiakirjoja käsillään. Kaksi viikkoa myöhemmin hän sai uutisen tyttärensä Annie Carterin kuolemasta, joka oli kuollut lavantautiin 23-vuotiaana White Sulphur Springsissä, Pohjois-Carolinassa. "Jumala ottaa puhtaimman ja parhaan", Lee kirjoitti veljelleen Charlesille, "mutta Jumala tapahtuu." [ 87]

Lokakuun 26. päivänä suurin osa liittovaltion armeijasta ylitti Potomacin lähellä Shepherdstownia. Lee jakoi armeijansa vetäen Jacksonin joukkoja ylös laaksoon ja Longstreetin Culpeperiin . Hän toivoi, että McClellan hyökkäsi Jacksonia vastaan ​​ja sitten Longstreet pääsisi vihollislinjojen taakse. Mutta 10. marraskuuta hyökkäys pysähtyi odottamatta: myöhemmin tuli tiedoksi, että McClellan erotettiin (7. marraskuuta) ja Ambrose Burnside nimitettiin uudeksi ylipäälliköksi [87] .

Jo 12. marraskuuta Lee ehdotti, että komentomuutos johtaisi strategian muutokseen, ja kertoi Jacksonin olevan valmis siirtämään joukkonsa itään. Marraskuun 17. päivänä tiedustelu ilmoitti, että pohjoiset olivat alkaneet siirtyä kohti Fredericksburgia, joten Lee käski välittömästi lähettää sinne yhden Longstreetin divisioonasta ja loput joukkoista, jos vihollisen aikeet olivat vihdoin selvillä. Koska tuli tiedoksi, että vain Sumnerin joukko oli lähestymässä Fredericksburgia, Lee päätti miehittää korkeudet väliaikaisesti ja estää Sumneria pääsemästä joen etelärannalle etuajassa. Marraskuun 19. päivänä Lee kokosi päämajansa Culpeperiin ja siirsi sen lähemmäs Fredericksburgia [87] . Marraskuun 29. päivään mennessä Leellä oli 78 511 miestä, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt tarkasti, mihin Burnside iskeisi, joten hänen armeijansa oli levitetty laajalle rintamalle (32 kilometriä) eikä hän pystyttänyt maanrakennustöitä [88] .

Venäjänkielisessä kirjassa The American Civil War 1861-1865 sanotaan, että "Lee, joka otti huomioon Antietamin taistelun opetukset , määräsi Longstreetin vahvistamaan joukkojen jo valloittamattomia asemia kenttälinnoitteilla. ... Marin korkeuksista tuli todellinen linnoitus” [89] . Todellisuudessa yksikään armeija ei kuitenkaan vahvistanut asemiaan ajan saatavuudesta huolimatta. Jopa Jackson, jonka asema oli haavoittuvin, ei ponnistellut tähän suuntaan. Sodan jälkeen Longstreetin adjutantti Moxley Sorrel oli yllättynyt siitä, kuinka vähän tehtiin noina aikoina aseman vahvistamiseksi. "Myöhemmin sodan aikana tällaisia ​​virhearviointeja ei koskaan sallittu", hän kirjoitti [90] .

13. joulukuuta 1862 alkoi Fredericksburgin taistelu : Burnside hyökkäsi Leen asemaan Marin korkeuksilla, mutta hänen etenemisensä pysäytettiin jo korkeuksien lähestymiskohdissa, joissa Cobbin prikaati sijoittui kivimuurien taakse. 27 000 liittovaltion sotilasta hyökkäsi näihin asemiin ja menetti hyökkäyksissä 3 500 miestä [ 91] Vasta taistelun jälkeen Lee käski toimia vahvistaakseen asemaansa, ja joulukuun 14. päivään mennessä armeija oli saavuttanut vaikuttavia tuloksia. "Armeijani vahvistui uusissa linnoituksissa, ikään kuin se olisi saanut 20 000 miehen vahvistusta", Lee sanoi [92] . Historioitsija Earl Hess kirjoitti, että Lee ei alkanut rakentaa linnoituksia lähellä Fredericksburgia, ennen kuin hän lopulta päätti lähteä puolustukselle, joten hänen näkemyksessään kenttälinnoitusten roolista ei tapahtunut perustavanlaatuisia muutoksia [93] .

Chancellorsville-kampanja

Huhtikuussa 1863 Potomacin armeijan uusi komentaja Joseph Hooker suunnitteli suunnitelman kaksinkertaistaakseen Leen armeijan. Jos ennen oli tarkoitus pakottaa Lee vetäytymään ja sitten jahtaamaan, nyt päätettiin lähteä jalkaväkiyksiköiden kanssa hänen kommunikaatioonsa ja pakottaa hänet taistelemaan juuri siellä, missä se on Hookerille hyödyllistä [94] . Liittovaltion joukko aloitti kiertoliikkeen 27. huhtikuuta, mutta illalla 29. huhtikuuta Lee ei ymmärtänyt täysin vihollisen suunnitelmaa [95] .

Aamulla 30. huhtikuuta Lee lopulta sai Stuartilta tietää läntisen ryhmän tarkan koon. Nyt Lee ymmärsi täysin, että Hooker aikoi vakavasti kääntää vasemman kylkensä, ja lähetti tämän välittömästi Richmondille. Sen jälkeen hän ja Jackson menivät tutkimaan tilannetta lähellä Fredericksburgia. Nyt kun oli selvää, että vihollisen armeija oli jakautunut, Jackson ehdotti hyökkäämistä liittovaltion jalansijaa vastaan ​​ja vihollisen heittämistä jokeen. Lee huomautti, että tämä oli tuskin mahdollista liittovaltion tykistön hallitsevalla asemalla. "Kuitenkin, kenraali", hän lisäsi, "jos luulette saavasi jotain täältä, annan hyökkäyksen." Jackson pohti sitä ja sanoi, että oli tarpeen tutkia vihollisen paikkoja [96] paremmin . Tutkittuaan huolellisesti liittovaltion asemat Federicksburgissa, Lee päätti, että Hooker suunnitteli päähyökkäystään muualla. Uusi suunnitelma oli jättää osa joukoista Frederiksbergin lähelle ja hyökätä vihollisen läntistä ryhmittymää vastaan ​​suurimmalla osalla [97] .

Toukokuun 1. päivän iltapäivällä Hooker otti puolustusasennon Chancellorsvillen tasangolla. Maaston epämukavuus ei sallinut hyökätä hänen vasempaan kyljeensä ja katkaista häntä risteyksistä. Jackson ehdotti kiertokulkua ja hyökkäämistä vihollisen oikeaa kylkeä vastaan ​​kaikkien kolmen divisioonansa voimilla. Lee oli suuresti yllättynyt tästä ajatuksesta, mutta hyväksyi sen [98] . Toukokuun 2. päivän iltana Jackson hyökkäsi ja tyrmäsi Konfederaation XI -joukot , mutta haavoittui itse prosessissa, ja joukkojen komento siirtyi Jeb Stuatille. Huolimatta menestyksestään, Pohjois-Virginian armeija jaettiin vielä aamulla 3. toukokuuta kahtia, Leen kaksi divisioonaa liittovaltion linjojen itäpuolella ja Stuartin kolme divisioonaa lännessä. Lee tiesi jo, että melkein koko liittovaltion armeija oli hänen edessään, ja oletti, että hänen täytyisi vetäytyä, mutta tätä varten hänen armeijansa piti yhdistää. Tämän tekemiseksi puolestaan ​​​​täytyi hyökätä Chancellorsvillen tasangolla oleviin fetsseihin. "Meidän on painostettava häntä mahdollisimman pian, jotta voimme yhdistää armeijan kaksi siipeä", kirjoitti Lee Stewart. Aamunkoitteessa Konfederaatit hyökkäsivät vihollista vastaan ​​Hillin ja sitten Colstonin divisioonan voimilla , mutta vasta kolmas hyökkäys, Rhodesin divisioona , tykistön tukemana, onnistui ja liittovaltion puolustus alkoi murentua. Puolenpäivän aikaan Lee lähti Plank Roadia pitkin Chancellorsvillen tasangolle. Prikaatit seisoivat edessä tien varrella, ja hän ratsasti ohi heidän korvia huutaen. "Se oli todella hänen voiton hetki", kirjoitti Stephen Sears, "se oli epäilemättä suurin hetki, jonka hän koki sotilasuransa aikana. Vain neljäkymmentä tuntia aikaisemmin hän oli päättänyt riskialtis suunnitelman sivuhyökkäykseen. Nyt Jacksonin voitto oli turvattu , ja sinä aamuna hänen armeijansa yhdistettiin ja vihollinen ajettiin pois vahvoista linnoituksista .

Lee aikoi uusia hyökkäyksensä liittovaltion asemaa vastaan ​​Chancellorsvillessä ajaakseen hänet takaisin Rappahanoken taakse, mutta Earlyn päämajan luutnantti Pitzer saapui keskipäivällä 3. toukokuuta ja sai uutisen Marien korkeuksien menettämisestä Sedgwickin hyökkäyksen vuoksi. Lee joutui peruuttamaan suunnittelemansa hyökkäyksen Hookeria vastaan ​​ja lähettämään MacLosen prikaatit Fredericksburgiin. Hän ei vielä tiennyt, että Hooker odotti häntä lähellä Chancellorsvilleä täydessä taisteluvalmiudessa, ja jos Lee heittäisi taisteluissa heikentyneen armeijansa hyökkäykseen, tämä johtaisi väistämättä sen tappioon [100] . Eteläisten hyökkäys 4. toukokuuta illalla torjuttiin, mutta Sedgwick vetäytyi lähemmäs risteyksiä ja alkoi yöllä vetäytyä joen yli. Vakuutettuna, ettei tällä puolella ole enää vaaraa, Lee päätti hyökätä Hookeriin 5. toukokuuta, mutta sinä päivänä alkoi rankkasade ja hyökkäys siirrettiin 6. toukokuuta aamuun. Kuitenkin yön aikana Hooker onnistui livahtamaan Rappahanoken taakse [101] .

Gettysburg-kampanja

Konfederaation johto pohti jo vuoden 1863 alussa, kuinka ottaa osa divisioonoista Leeltä ja käyttää niitä lännessä. Toukokuun alussa Pembertonin armeijan asema Vicksburgissa huononi jyrkästi, ja kenraali Longstreet tarjoutui lähettämään kaksi divisioonaan länteen, mutta Lee vastusti sitä jyrkästi. Sen sijaan hän tarjosi vaihtoehtoisen vaihtoehdon: hyökätä Pennsylvaniaan estääkseen pohjoisen kesäsuunnitelmat ja, jos onnistuu, pakottaa Grantin poistamaan Vicksburgin piirityksen. Presidentti hyväksyi lopulta tämän strategian [102] . Useat historioitsijat pitävät Leen strategiaa virheellisenä: Edward Bonkemper kirjoittaa, että presidentti teki Leen vaikutuksen alaisena vakavan virheen eikä vahvistanut armeijoita lännessä, mikä johti lopulta tappioon kolmella rintamalla: Vicksburgissa, lähellä Chattanoogaa ja lähellä Gettysburgia [103] . Historioitsija Stephen Sears piti tätä mielipidettä perusteettomana: presidentillä ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoa siinä tilanteessa, hän ei voinut uhrata Richmondia Vicksburgin vuoksi [104] .

Välittömästi tämän jälkeen Lee päätti organisoida uudelleen Pohjois-Virginian armeijan jakamalla divisioonat kolmeen joukkoon kahden sijasta. Launstreet pysyi I Corpsin komentajana, Richard Ewell otti johtoon II Corpsin ja Ambrose Hill otti johtoon uuden III Corpsin . Douglas Freeman kirjoitti, että tämä päätös oli Leen sotilasuran tärkein: sodan tärkeimmällä hetkellä kaksi kolmasosaa armeijasta oli uusien, testaamattomien kenraalien komennossa. Freeman kirjoitti myös, että uudelleenjärjestely selitti suurelta osin Gettysburgin taistelun tuloksen; armeijasta tuli jälleen vaikea hallita, kuten Seitsemän päivän taistelun alkuaikoina [105] .

Lee oli valmistautunut hyökkäykseen toukokuun puolivälistä lähtien ja lähetti Stewartin ratsuväen Culpeperiin 11. toukokuuta . Kesäkuun 2. päivänä tuli tieto, että liittovaltion joukot olivat vetäytyneet West Pointista eivätkä enää uhanneet Richmondia. Aamulla 3. kesäkuuta Lee lähetti McClosen divisioonan Culpeperiin, Rhodesin divisioona meni sinne 4. kesäkuuta ja Earlyn ja Johnsonin divisioonat 5. kesäkuuta ja 6. kesäkuuta Lee lähti etenevän armeijan perässä [106] . 9. kesäkuuta liittovaltion ratsuväki hyökkäsi Stewartiin Kelly Fordista ja Beverly Fordista ( Battle of Brandy Station ). Taistelukentällä Lee tapasi poikansa Rooney Leen , joka otettiin pois taistelukentältä vakavan haavan vuoksi (myöhemmin, kesäkuun 26. päivänä, hänet vangittiin). Siihen mennessä taistelu oli jo päättynyt. Sillä ei ollut vaikutusta kampanjan myöhempään kulkuun; heti seuraavana päivänä Ewellin joukko suuntasi Shenandoahin laaksoon [107] [108] .

Kesäkuun 15. päivänä Lee määräsi Longstreetin seuraamaan Ewelliä Loudon Valleyn läpi ja Hillin joukkoja seuraamaan Fredericksburgista Shenandoahin laaksoon . Aamulla 25. kesäkuuta Stuart aloitti hyökkäyksen kattaakseen armeijan oikean kyljen, joka meni historiaan " Stuartin ryöstönä " [110] , Lee ylitti Potomacin ja leiriytyi Chambersburgiin 26. kesäkuuta [111] . Hän kirjoitti kenraali Ewellille sinä päivänä, että taistelu tapahtuisi todennäköisesti Frederickissä tai Gettysburgissa. Keskustelussaan kenraali Trimblen kanssa hän ehdotti myös, että Gettysburg [111] olisi taistelun paikka . Kesäkuun 28. päivänä Harrison , Longstreetin vakooja , saapui ja sai tiedon, että Potomacin armeija oli ylittänyt Potomacin, Hooker oli korvattu Meadilla, kolme liittovaltion joukkoa oli sijoitettuna Frederickiin ja kaksi South Mountainsille. Tämä tarkoitti, että vihollinen saattoi astua Cumberlandin laaksoon ja katkaista Pohjois-Virginian armeijan yhteydenotot. Lee antoi välittömästi käskyn vetää Ewell pois Harrisburgista , ylittää Etelävuoret ja keskittyä Gettysburgiin. Stuartin poissaolon vuoksi Leellä ei ollut enää lainkaan ratsuväkeä, ja jopa ravinnon etsimiseen jouduttiin käyttämään tykistöhevosia [112] [113] .

Heinäkuun 1. päivän iltapäivällä Lee saapui joukkojensa asemiin lähellä Gettysburgia, missä hän sai tietää, että aamulla kaksi Henry Hethin prikaatia hyökkäsivät liittovaltion kimppuun Gettysburgissa, mutta heidät torjuttiin. Samoihin aikoihin Robert Rhodesin divisioona ilmestyi ja hyökkäsi liittovaltion armeijan oikeaa kylkeä vastaan. Henry Heth ehdotti, että kenraali Lee tukisi Rhodesia, mutta Lee sanoi: "Ei, en ole valmis aloittamaan taistelua tänään - Longstreet ei ole vielä tullut esiin." Kuitenkin, kun Earlyn divisioona ilmestyi vihollislinjojen taakse, Lee tajusi, että hyvää tilaisuutta ei pidä hukata, ja käski Hethin tukemaan Rhodoksen ja Earlyn hyökkäystä. Tämä hyökkäys pakotti liittovaltion hylkäämään asemansa Seminar Ridgellä ja vetäytymään Gettysburgin taakse Cemetery Hillille. Lee määräsi kenraali Ewellin valtaamaan Cemetery Hillin, jos mahdollista [114] .

Koska Ewell osoitti päättämättömyyttä ja Hillin joukko vaurioitui pahasti taisteluissa, Lee joutui uskomaan hyökkäyksen Longstreetin joukoille ja siirtämään sen seuraavaan aamuun [114] . Joukko pääsi asemaan vasta puolivälissä päivää ja samalla ei mennyt vihollisen kyljelle, vaan etupuolelle. Vain McLose-osastot onnistuivat Persikkapuutarhan taistelun aikana murtautumaan vihollisen puolustuksen läpi, loput hyökkäykset torjuttiin. 3. heinäkuuta Lee päätti hyökätä Pickettin divisioonan kanssa Trimblen ja Pettigrew'n divisioonien tukemana . Hyökkäys, joka tunnettiin nimellä " Pickett's Charge ", torjuttiin raskain uhrein. Lee katsoi, mistä hänelle myöhemmin pystytettiin muistomerkki, ja toisti useita kertoja, että "se kaikki on hänen syytään". Menetykset eivät jättäneet muuta vaihtoehtoa: Lee ei voinut luottaa hyökkäyksen jatkamiseen, koska tykistö oli käyttänyt lähes kaikki ammukset, ja armeijaa oli mahdotonta ruokkia sen hallitseman pienen alueen kustannuksella. 5. heinäkuuta armeija alkoi vetäytyä. Armeija otti asemansa Williamsportissa, ja ensimmäisellä tilaisuudella Lee alkoi ylittää, vaikka Longstreet tarjoutui taistelemaan puolustavasti joen pohjoispuolella. 14. kesäkuuta armeija vetäytyi joen yli [116] [117] .

Syksy 1863

Palattuaan Virginiaan Lee sijoitti armeijan leireille Rapidan-joelle ja alkoi palauttaa taisteluvalmiutta; elokuun loppuun mennessä armeijan vahvuus oli 60 600. Syyskuun alussa hän lähti Richmondiin tapaamaan presidenttiä, jossa sen piti sopia jatkotoimista. Lee itse piti tarpeellisena aloittaa hyökkäys Meadea vastaan, mutta juuri näinä päivinä Braggin armeijan asema Chattanoogan lähellä vaikeutui, ja presidentti päätti lähettää sinne yhden Pohjois-Virginian armeijan joukoista. Kaksi prikaatia otettiin myös Leestä ja lähetettiin auttamaan piiritettyä Charlestonia. Leellä on nyt 46 000 jäljellä [118] .

Syyskuun 20. päivänä pohjoiset voittivat Chickamaugassa , ja 25. syyskuuta Meade lähetti kaksi joukkoa vahvistamaan Rosecraneja . Estääkseen häntä siirtämästä muita yksiköitä länteen Lee päätti hyökätä Meadin kimppuun ja työntää hänet takaisin Potomacin taakse. Tällä hetkellä hän kärsi suuresti reumatismista, joten hän seurasi armeijaa vaunussa. Tämän etenemisen aikana, 14. lokakuuta, Hillin joukko törmäsi II Confederate Corpsin kanssa Briston asemalla. Briston aseman taistelussa kukistettiin useita prikaateja, yhteensä 1 361 miehen menetys. Lee päätti olla jatkamatta hyökkäystä ja toi armeijan takaisin Rappahanoken taakse [118] .

Vetäytyessään Rappahanoken ulkopuolelle Lee rakensi sillanpään joen pohjoisrannalle lähellä Rappahanoken asemaa peittämään ponttonisillan. Marraskuun alussa Meade aloitti hyökkäyksen; Kenraali Sedgwick sai käskyn hyökätä siltaa vastaan ​​ja kenraali French käskettiin  ylittämään joki Kelly Fordissa. Lee aikoi esitellä liikettä sillan lähellä ja pääjoukkoineen hyökätä vihollista vastaan ​​Kelly Fordissa, mutta yllättäen 7. marraskuuta illalla Feds hyökkäsi linnoituksen kimppuun ja valloitti sen ( Rappahanoken aseman toinen taistelu ). Eteläiset menettivät 1670 kuollutta ja haavoittunutta ihmistä, ja mikä vielä tärkeämpää, menettivät mahdollisuuden hyökätä vihollista vastaan ​​tällä alueella. Lee veti armeijan Rapidanin taakse [119] .

Meade jatkoi hyökkäystä vain kaksi viikkoa myöhemmin. Marraskuun lopussa hänen armeijansa ylitti Rapidanin, saapui erämaan erämaahan ja kääntyi länteen hyökätäkseen vihollista vastaan ​​oikealta kyljeltä. Lee siirsi armeijan tapaamaan ja asettui asemiin Main Run -joen lähellä, molemmat armeijat alkoivat rakentaa savilinnoituksia. Joulukuun 2. päivänä havaittiin, että vihollinen oli vetäytynyt - taistelu Mine Run ei ollut alkanut. Lee oli suuresti järkyttynyt tästä tapahtumien käänteestä. Syksyn taistelut päättyivät siihen. Itse asiassa Li menetti syksyn taisteluissa 4255 ihmistä saavuttamatta mitään tulosta [119] .

Overland-kampanja

Aamulla 4. toukokuuta Ulysses Grant käynnisti Overland-kampanjan . Lee tajusi, että Grant halusi ohittaa oikean kylkensä, ja lähetti Ewellin ja Hillin, tuolloin 28 000 miehen, itään. Lee ei tiennyt vihollisen armeijan kokoa, arvioiden sen olevan noin 75 000 ihmistä, eikä tiennyt heidän suunnitelmiaan, mutta hän toivoi, että Grant menisi erämaametsän läpi ,  jossa hänen kimppuunsa voitaisiin hyökätä marssissa ja estää häntä ottamasta etu tykistöä. Saatuaan tietää, että Longstreetin joukko ei ollut kaukana, Lee päätti hyökätä Grantin kimppuun aamulla 5. toukokuuta [120] [121] . Lee halusi välttää taistelua, kunnes Longstreet lähestyi, mutta tämä ei toiminut: hänen molemmat joukot, jotka olivat alankomaiden erillään toisistaan, joutuivat taisteluun, ja Lee itse joutui melkein vangiksi vihollisen kiväärin ketjuun neuvottelun aikana hänen kanssaan. kenraalit. Taistelu erämaassa on alkanut . Aamulla 6. toukokuuta liittovaltion armeija aloitti uudelleen hyökkäyksensä ja Wilcoxin divisioona , joka ei kestänyt sitä, alkoi vetäytyä [122] .

Tällä kriittisellä hetkellä Texasin prikaati Longstreetin joukosta lähestyi. Lee oli valmis johtamaan prikaatia itse vastahyökkäyksessä, mutta teksaslaiset kieltäytyivät etenemisestä ennen kuin Lee meni perään. Tapahtuma "Lee To The Rear!" tuli yhdeksi Leen elämäkerran tunnetuimmista, ja se näkyy erityisesti John Reuben Thompsonin samannimisessä säkeessä [122] [123] [124] [125] . Jotkut aikalaiset (mukaan lukien Porter Alexander) ja historioitsijat pitävät tapahtunutta kenraali Leen strategisena virheenä: jos Longstreetin joukko oli lähempänä, eteläiset voisivat hyökätä Grantin armeijaa vastaan ​​kaikin voimin, joka ei ollut vielä täysin keskittynyt eikä ollut ehtinyt rakentaa linnoituksia ja kukistaa se. Mutta tämä yksi mahdollisuus koko kampanjassa menetettiin [126] .

Longstreetin hyökkäys vihollisen vasenta kylkeä vastaan ​​ei tuottanut tulosta, lisäksi Longstreet itse haavoittui, ja Lee luovutti väliaikaisesti First Corpsin Richard Andersonille . Myös kenraali Gordonin hyökkäys vasemmalla laidalla onnistui vain väliaikaisesti. Toukokuun 7. päivänä vihollinen ei jatkanut hyökkäyksiään, ja Lee päätti, että Spotsylvany oli paras strateginen päätös Grantille. Hän lähetti Andersonin joukot hänen luokseen ja saapui sinne itse. Kilpajuoksu Spotsylvaniaan voitettiin, ja tässä Douglas Freemanin mukaan se oli pääasiassa Leen ansio, joka näki Grantin liikkeen [122] [127] .

Yrittäessään pelastaa armeijan Lee päätti lähteä puolustukseen ja odottaa oikeaa hetkeä vastahyökkäykseen. Spotsylvanen taistelun aikana liittovaltiot hyökkäsivät hänen asemiinsa kolmen päivän ajan, ja vasta 12. toukokuuta Pohjois-Virginian armeijan rintama murtautui läpi. Lee ryntäsi korjaamaan tilannetta ja jälleen, kuten erämaan taistelun aikana, hän päätti johtaa jalkaväen itsenäisesti taisteluun. "Kenraali Lee, te ette kuulu tänne", Gordon sanoi, "tulkaa takaisin kenraali, me pysäytämme heidät. Nämä ihmiset ovat Virginialaisia ​​ja Georgialaisia, he eivät ole koskaan epäonnistuneet. Ja he eivät petä sinua. Niinkö, kaverit?" Virginian 49. rykmentin kersantti otti hevosensa ohjaksiin ja johti sen taakse. Asema säilytettiin, mutta useiden kenraalien menettämisen kustannuksella. Taistelun jälkeen Li ilmoitti olevansa yksin vastuussa tapahtuneesta: hän veti tykistöä vihollisen liikkeistä harhaan joutuneena [127] . Lee oli menettänyt lähes 24 500 miestä erämaassa ja Spotsylvanessa, ja näitä menetyksiä oli vaikea korvata. Myöhemmissä taisteluissa hänen armeijansa oli vain 50 tai 55 tuhatta ihmistä. Grantin armeija kärsi valtavia tappioita, mutta jatkoi etenemistä [128] .

Toukokuun 15. päivänä Lee määräsi Ambrose Wrightin prikaatin nousemaan armeijan oikealle kyljelle, mutta Wright ei kyennyt suorittamaan tehtäviä. Kenraali Hill halusi saada Wrightin sotaoikeuteen, mutta Lee kertoi hänelle, mikä Freemanin mielestä parhaiten kuvasi hänen suhtautumistaan ​​kokemattoman armeijan johtamiseen:

Nämä ihmiset eivät ole armeijaa, he ovat vain kansalaisia ​​puolustamassa maataan. Kenraali Wright ei ole sotilas, hän on lakimies. En pysty tekemään monia asioita, mitä voisin koulutetulla armeijalla. Sotilaat tietävät asiansa paremmin kuin kenraalit, ja he taistelevat erinomaisesti. Joskus haluan naamioida joukkoja ja sitten ottaa käyttöön, mutta jos annan tällaisen käskyn, kenraalit eivät ymmärrä minua; joten minun täytyy käyttää mitä minulla on ja tuhlata aikaa selittämiseen. Ymmärrät kaiken, mutta jos tuomitset kenraali Wrightin, georgialaiset eivät ymmärrä tätä. Ja kenet sitten asetat hänen tilalleen? Tee kuten teen: kun ihminen tekee virheen, kutsun hänet telttaan, puhun hänen kanssaan ja teen parhaani varmistaakseni, että hän tekee tulevaisuudessa oikein.

Alkuperäinen teksti  (englanniksi)[ näytäpiilottaa] – Nämä miehet eivät ole armeijaa, he ovat kansalaisia, jotka puolustavat maataan. Kenraali Wright ei ole sotilas; hän on lakimies. En voi tehdä monia asioita, joita voisin tehdä koulutetulla armeijalla. Sotilaat tietävät tehtävänsä paremmin kuin kenraaliupseerit, ja he ovat taistelleet upeasti. Joskus haluaisin naamioida joukkoja ja sitten lähettää ne, mutta jos antaisin oikean käskyn, kenraaliupseerit eivät ymmärtäisi sitä; joten minun on hyödynnettävä sitä, mitä minulla on, ja menetettävä paljon aikaa järjestelyihin. Ymmärrät kaiken tämän, mutta jos nöyryytäisit kenraali Wrightia, Georgian kansa ei ymmärtäisi. Sitä paitsi kenet laittaisit hänen tilalleen? Sinun on tehtävä mitä minä teen: Kun mies tekee virheen, kutsun hänet telttaan, puhun hänen kanssaan ja käytän asemani auktoriteettia saadakseni hänet toimimaan oikein seuraavalla kerralla. — [127]

Toukokuun 21. päivän aamuna Lee tiesi jo varmasti Grantin armeijan lähestyvän Richmondia. Oli tarpeen vaihtaa sijaintia ja olla vihollisen ja Richmondin välissä, ja Lee päätti vetäytyä Pohjois-Anna-joen linjalle Hanover Junctionin rautatieliittymään [129] . Liittovaltion armeijan etujoukot saavuttivat Pohjois-Annan iltapäivällä 23. toukokuuta. Grantin armeijan asema oli sellainen, että siihen oli mahdollista hyökätä osissa, mutta 24. toukokuuta Leen terveys heikkeni niin paljon, että hän tuskin pystyi suorittamaan tehtäviään. Eversti Venable neuvoi häntä luovuttamaan väliaikaisesti komento Beauregardille, mutta Lee kieltäytyi. Grant onnistui ymmärtämään asemansa vaaran, vetäytyi ilman taistelua Pohjois-Annan pohjoisrannalle ja jatkoi etenemistä kohti Richmondia saavuttaen Pomankajoen ja ylittäen sen Hanovertownissa. Nyt hän oli vain 25 kilometrin päässä Richmondista. Lee ei pystynyt pysäyttämään Grantia North Annassa, mutta onnistui pitämään kiinni Central Eastern Railwaystä , jonka kautta armeija ja Richmond saivat tavarat osavaltion länsiosasta [130] .

Lee siirsi armeijan Totopotomi-joen linjalle kattaen suunnan Richmondiin ja Virginia Railroadiin. Toukokuun 29. päivään mennessä kahta Li:n armeijan kolmesta joukkosta johtivat uudet komentajat, kolme divisioonaa sai uusia kenraaleja, 14 prikaatia oli vaihtanut komentajaa ja ratsuväki jäi ilman ylipäällikköä, ja Li itse oli edelleen huonovointinen. Toukokuun 30. päivänä Grant alkoi siirtää armeijaansa edelleen itään kohti Cold Harbouria ja päätti hyökätä sitä vastaan ​​toisen joukkojen kanssa, mutta taistelu Totopotomie Creekin kohdalla epäonnistui [131] .

Lee ojensi oikean kylkensä Cold Harboriin; hän onnistui pääsemään turvalliseen asemaan, ja oli vain vaara, että Grant ohittaisi armeijan oikean kyljen ja pakottaisi sen vetäytymään Richmondiin. Lee päätti mennä Grantin edelle ja hyökätä itseensä oikean laidan voimilla, toisin sanoen toistaa sen, mikä oli epäonnistunut 6. toukokuuta erämaassa. Cold Harborin taistelu alkoi . Kun kenraali Reagan, joka saapui Richmondista, kysyi Leeltä, onko hänellä reservejä, hän vastasi: "Ei yhtäkään rykmenttiä, ja niin siitä hetkestä lähtien, kun kaikki alkoi Rappahanoke-joella. Jos lyhenn linjojani reservin muodostamiseksi, minut ohitetaan; jos heikenän linjojani reserviksi, ne rikotaan." Voitto taistelussa 3. kesäkuuta oli yksi helpoimmista Pohjois-Virginian armeijan historiassa. Lee ei silloin tiennyt, että tämä oli hänen viimeinen voittonsa [132] .

Pietarin piiritys

Lee oli huolissaan mahdollisuudesta, että Grant ylittää James-joen, mikä johtaisi Pietarin piiritykseen . "Meidän täytyy voittaa Grantin armeija ennen kuin se saavuttaa James-joen . Jos hän menee ulos, se muuttuu [Richmondin] piiritykseksi ja on vain ajan kysymys, milloin se päättyy", Lee kertoi kenraali Earlylle. Aamulla 13. kesäkuuta Grantin armeija vetäytyi linnoituksista lähellä Cold Harboria, illalla 17. kesäkuuta kävi selväksi, että Grant oli kuitenkin ylittänyt Jamesin. 18. kesäkuuta Lee saapui Pietariin [133] .

Lee joutui vaikeaan asemaan: sekä Richmondin että Pietarin puolustamiseksi piti pitää 42 kilometriä eturintamaa. Vihollinen miehitti vahvoja linnoitettuja asentoja, joita oli mahdotonta valloittaa myrskyllä. Grantin armeijan vasemman laidan heikkoudesta oli toivoa. Ratsuväen yhteenotot jatkuivat useita päiviä, ja vasta 29. kesäkuuta eteläiset onnistuivat voittamaan vihollisen ratsuväen ensimmäisessä taistelussa Reams Stationilla . Sillä välin Lee odotti Grantin hyökkäävän linnoitettuihin asemiinsa ja tappion samalla tavalla kuin Cold Harborissa. Aloittaakseen Grantin hän lähetti Earlyn ryöstölle Shenandoahin laaksoon. Varhain vangittiin Harper's Ferry, voitti Fedin Monocacyssa, murtautui Washingtoniin ja vetäytyi takaisin Potomacin yli, mutta tällä ei ollut strategisia seurauksia. Grant pysyi linnoituksissaan [134] .

Aamulla 30. heinäkuuta liittovaltiot räjäyttivät osan juoksuhaudoista ja heittivät huomattavia voimia loukkuun. Suppilon taistelu on alkanut . Lee lähti välittömästi tapahtumapaikalle ja tapasi kenraali Beauregardin Guyn talossa, 500 metrin päässä räjähdyspaikasta. Sieltä, talon ikkunasta, hän katseli tapahtumia. Kun hyökkäys torjuttiin, Lee raportoi sotaosastolle: "Valtioimme takaisin merkittävimmän ja ajoimme vihollisen linjoilleen tappiolla" [135] .

Syyskuussa tuli uutisia Atlantan kaatumisesta ja Earlyn tappiosta Winchesterissä. Tässä tilanteessa Lee luultavasti harkitsi Pietarin ja Richmondin antautumista ja vetäytymistä sisämaahan, missä hänellä olisi liikkumavapaus. Tällaista taktiikkaa seurasi hänen isänsä, joka uskoi, että Virginian suojelemiseksi merta hallitsevalta viholliselta oli tarpeen vetäytyä rannikolta ja purjehduskelpoisista joista. Mutta Li ei koskaan tehnyt tällaista tarjousta hallitukselle. Sillä välin hänen armeijansa Pietarin lähellä olevissa juoksuhaudoissa oli syksyllä tuskin 50 000. Vahvistuksia tuli, mutta samaan aikaan armeija menetti ihmisiä sairauksien ja karkuun vuoksi. Li suositteli asevelvollisuustoimenpiteiden tiukentamista ja reservin muodostamista mahdollisimman pian. Armeija nostettiin 60 753:een 30. marraskuuta mennessä, mutta VI Corps lähestyi Grantia Shenandoahin laaksosta .

Armeijat viettivät joulukuun 1864 ja tammikuun 1865 toimettomana huonon sään vuoksi. Helmikuussa Leen asema alkoi heikentyä Shermanin armeijan lähestyessä Etelä-Carolinasta. Kansallinen ja hallitusten tyytymättömyys presidentti Davisia kohtaan kasvoi, ja suunnitelmia presidentin valtuuksien kaventamiseksi ja Leen valtuuksien laajentamiseksi esimerkiksi antamalla hänelle korkeimman komentajan arvonimi. Lee tiesi näistä suunnitelmista, mutta ei halunnut loukata presidentin valtuuksia. Tämän seurauksena Konfederaation kongressi myönsi hänelle Konfederaation armeijan päällikkökenraaliarvon , ja 6. helmikuuta kenraalitarkastaja Samuel Cooper antoi yleisasetuksen nro 3, jossa tämä arvo myönnettiin Leelle [137] [138] .

Helmikuun 21. päivän tienoilla Lee alkoi miettiä Richmondin ja Petersburgin evakuointia ja vetäytymistä Burkevilleen. 2. maaliskuuta Sheridan voitti Earlyn Waynesboron taistelussa. Liittovaltioilla oli nyt yhteensä 280 000 miestä, kun Konfederaatiolla oli 65 000 miestä. Lee keksi toisen suunnitelman: hyökätä liittovaltion linjoja vastaan ​​ja murtautua niiden läpi sen sijaan, että pakottaisi Grantin lyhentämään puolustuslinjaansa. Kun olet vapauttanut osan joukkoista, voit lähettää ne Shermania kohti, murtaa hänet, sitten yhdistää Johnstonin armeijan Leen armeijaan ja voittaa Grantin yhteisillä ponnisteluilla [137] . Näin ollen Fort Steadmanin taistelu tapahtui 25. maaliskuuta : hyökkääjät onnistuivat valloittamaan linnoituksen, mutta eivät edenneet pidemmälle, yritys valloittaa myös viereinen Fort Haskell epäonnistui ja Lee käski vetäytyä alkuperäisille paikoilleen. Hän ymmärsi, että Pietari oli väistämättä luovuttava, mutta tiet olivat sellaisessa kunnossa, että niitä pitkin oli silti mahdotonta vetäytyä [139] .

Maaliskuun 27. päivänä tuli uutisia, että liittovaltiot valmistelivat hyökkäystä armeijan oikean kyljen ohittamiseksi. Lee lähetti George Pickettin divisioonan sinne , vahvistettuna kaikella, mitä sille oli saatavilla. 31. maaliskuuta tämä yksikkö kohtasi vihollisen ja Dinwiddien taistelu tapahtui, jonka jälkeen Pickett vetäytyi Five Foxiin. Täällä 1. huhtikuuta Sheridan ohitti hänet ja Five Foxin taistelussa Pickettin divisioona voitti raskain tappioin. Koko liikkuva osasto, joka koottiin suurella ponnistelulla peittämään kylkeä, ei enää ollut olemassa, eikä Pietaria enää puolustanut [140] .

Retreat to Appomattox

Aamulla 2. huhtikuuta Pietarin puolustuslinja murtui. Jonkin aikaa myöhemmin tuli uutinen kenraali Ambrose Hillin kuolemasta . "Nyt hän voi levätä", Lee sanoi. Hän määräsi, että Hillin vaimolle tiedotetaan tapahtuneesta, ja Hillin joukko asetettiin kenraali Longstreetin komennon alaisuuteen. Hän päätti pitää Pietarin, jos mahdollista, yöhön asti ja evakuoida kaupungin yöllä, mistä hän ilmoitti presidentille [141] .

Huhtikuun 2. päivän yönä Lee vetäytyi Pietarista vain 12 500 miehen kanssa. Muutaman yksikön piti tavata Amelia-Courthousessa. Lee toivoi saavansa yhteyden Johnstonin armeijaan Roanoke-joella , mutta hänellä oli 172 kilometriä päästä kohtauspaikkaan, kun taas Grant vain 141. Huhtikuun 3. päivän iltaan mennessä armeija oli kulkenut vain noin 34 kilometriä. Aamulla 4. huhtikuuta armeija saapui Amelian oikeustaloon, josta löytyi ammuksia, mutta ruokaa ei löytynyt. Minun piti pysähtyä koko päiväksi keräämään ruokaa alueelle. Saman päivän iltaan mennessä Ewellin vetäytyvät joukot Richmondista olivat saapuneet, ja armeija oli nyt keskittynyt, vaikka elintarvikehuollon ongelmaa ei ollut ratkaistu [142] .

Huhtikuun 5. päivän iltapäivällä Leen armeija marssi Ameliasta Burkevilleen tavoitteenaan päästä Danvilleen , mutta 11 kilometrin jälkeen Sheridanin ratsuväki esti heidän tiensä. Lee päätti kääntyä Farmvilleen, vastaanottaa tarvikkeita Lynchburgista ja kääntyä sitten kohti Danvilleä. Huhtikuun 6. päivän yön ja aamun aikana armeija ylitti Appamattox-joen , mutta Ewellin kolonni puuttui prosessissa. Lee meni etsimään Ewelliä Mahonen divisioonoiden kanssa ja näki Ewellin miesten juoksevan sekaisin, joiden kolonni syrjäytettiin Silers Creekin taistelussa , jonka aikana Leen poika Custis Lee joutui vangiksi . "Jumalani! Lee huudahti: "Onko tämä armeija tappiollinen?" [143] . Silers Creekissä Lee oli menettänyt noin 7 000 kuollutta, haavoittunutta ja vangittua, ja nyt hänellä oli enää kuusi divisioonaa, joista vain kaksi oli suhteellisen taisteluvalmiita – yhteensä noin 12 000 ihmistä, joita vastusti liittovaltion joukko. 80 000 ihmistä. Lee päätti jatkaa vetäytymistään kohti Farmvilleä [144] .

Pohjois-Virginian armeijan antautuminen

Huhtikuun 7. päivänä ilmestyi kuriiri, joka toimitti kirjeen kenraali Grantilta. Hän kirjoitti, että lisävastus oli toivotonta, ja tarjoutui antautumaan. Vastauksena Lee kyseenalaisti asemansa toivottomuuden, mutta tiedusteli ehdoista, joilla Grant tarjosi antautumista. Lisäkirjeenvaihdossa Lee kirjoitti, että hän ei suostunut antautumaan, mutta oli valmis keskustelemaan aseleposta. Sillä hetkellä Leen armeijan etujoukko lähestyi Appomatoxia ja löysi liittovaltion armeijan tieltään. Lee kokosi Longstreetin, Gordonin ja Fitzhugh Leen leirilleen , luki heille kirjeenvaihdon Grantin kanssa ja kysyi heidän mielipiteitään asiasta. Päätettiin hyökätä vihollisen asemiin ja, jos on vain ratsuväkeä, heittää se takaisin ja murtautua edelleen. Jos sieltä löytyy jalkaväkiyksiköitä, ei jää muuta kuin antautua [145] .

Hyökkäyksen oli määrä tapahtua 9. huhtikuuta aamulla. Gordonin joukko ohitti Appomattoxin, työnsi liittovaltion linjan taaksepäin ja raivasi tien armeijan kuljetuksille, mutta liittovaltion jalkaväkijoukot etenevät sitä kohti. Gordon ilmoitti Leelle, ettei hän voinut tehdä mitään ilman Longstreetin joukkojen apua. "Minulle ei jää muuta", sanoi Lee, "kuin mennä tapaamiseen kenraali Grantin kanssa, vaikka olisi parempi, jos kuolisin tuhat kertaa." Li kutsui jälleen sotaneuvoston (uransa viimeinen) ja kertoi tilanteesta kenraaleille. Longstreet ja Mahone olivat antautumisen kannalla, Porter Alexander ehdotti siirtymistä sissisotaan. Mutta Lee ei hyväksynyt Alexanderin tarjousta. Hän meni neuvottelemaan ja tapasi Orville Babcockin omenapuussa. Babcock antoi Leelle Grantin kirjeen, jossa hän sanoi saapuvansa pian neuvotteluihin, ja luotti Leeen valitsemaan heidän paikkansa [146] .

Grant tarjoutui nimeämään tähän erityisupseerit, mutta Lee päätti ottaa täyden vastuun neuvotteluista ja keskustella Grantin kanssa henkilökohtaisesti. Charles Marshall ehdotti myöhemmin, että Leen päätös perustui hänen isänsä kielteisiin kommentteihin kenraali Cornwallisista , joka ei ollut henkilökohtaisesti läsnä armeijansa antautumisessa Yorktownissa . Lee matkusti Appomattoxiin, josta Marshall löysi pian majuri Wilmer McLeanin kodin , josta tuli neuvottelujen paikka .

Lee saapui ensimmäisenä McLeanin taloon, ja noin klo 13.30 Grant saapui upseerien kanssa. Muutaman yleisen huomautuksen jälkeen Grant toisti ehdot: "Ehdotan olennaisesti samoja ehtoja kuin edellisessä kirjeessäni - kaikki värvätyt miehet ja upseerit antautuvat ja heidät vapautetaan ehdonalaisesta , jotta he eivät enää tartu aseita ennen kuin ne on vaihdettu asianmukaisesti, ja kaikki aseet , ammukset ja ammukset menevät meille pokaaleina. Lee vahvisti olevansa tyytyväinen näihin ehtoihin. Grant otti paperiarkin ja kirjoitti nopeasti tekstin, jonka hän luovutti Leelle. Useiden selvennysten jälkeen Lee allekirjoitti asiakirjan, Marshall leimaa sen ja luovutti sen Parkerille . Käytiin kirjeenvaihto ja antautuminen tapahtui. Kello oli 15:45 [146] .

Sodan jälkeinen toiminta

12. huhtikuuta 1865 Lee lähti leiristä ja matkusti Richmondiin, missä hän asettui asumaan osoitteeseen 707 East Franklin Street. Hän asui tässä talossa toukokuun loppuun asti, käytännössä käymättä ulos. Joka päivä hänen taloonsa tuli väkijoukkoja: hänen armeijansa entisiä sotilaita, liittovaltion upseereita ja toimittajia. Niinä päivinä valokuvaaja Matthew Brady kuvasi häntä Custis Leen ja eversti Taylorin kanssa. Vasta toukokuun lopussa Lee lähti Richmondista ensimmäistä kertaa vieraillessaan Manorissa King William Countyssa, jonka hänen sukulaisensa Thomas Carter omisti.

29. toukokuuta 1865 presidentti Andrew Johnson julisti armahduksen ja armahduksen konfederaation sisällissodan veteraaneille, lukuun ottamatta 14:ää, joiden oli anottava presidentille henkilökohtaisesti. 13. kesäkuuta Lee kirjoitti tällaisen vetoomuksen (kansalaisoikeuksiensa palauttamiseksi), ja 2. lokakuuta hän allekirjoitti Amnestied Oath -valan. Hänelle ei kuitenkaan koskaan myönnetty armahdusta. Vasta vuonna 1970 hänen valansa löydettiin arkistoista, ja vuonna 1975 kongressi palautti hänen kansalaisuutensa takautuvasti 13. kesäkuuta 1865 [148] .

Washington Collegessa

Elokuussa 1865 John Brokenbrough, Washington Collegen provosti Lexingtonissa , vieraili Leessä ja ilmoitti hänelle, että 4. elokuuta korkeakoulun johtokunta oli valinnut hänet presidentiksi ja hänen suostumuksensa vaadittiin nyt. Leelle tarjottiin paikkaa yliopiston johtajana ja filosofian professorina, 1500 dollarin vuosipalkka, talo puutarhalla ja lisätuloja. Tämän keskustelun yksityiskohdat ovat tuntemattomia. Lee harkitsi tarjousta jonkin aikaa, mutta sitten William Pendletonilta saapui kirje, jossa häntä neuvottiin hyväksymään tarjous, ja lopulta Lee hyväksyi. Elokuun 24. päivänä hän kirjoitti virallisen sopimuksen viran vastaanottamisesta, mikä aiheutti vilkasta keskustelua yhteiskunnassa (oli ehdotuksia, että presidentti kieltäisi häntä hoitamasta tätä virkaa) [149] .

Syyskuun 15. päivänä Lee lähetti matkatavarat jokikuljetuksella Lexingtoniin, ja hän itse lähti Trampille, koska hän ei halunnut erota rakkaasta sotahevosestaan. Hänet vihittiin virkaan 2. lokakuuta. Hän asettui Lexington-hotelliin, jossa hän asui joulukuuhun asti, kunnes hänen talonsa oli valmis. Hänen poikansa Custis Lee opetti tuolloin tekniikkaa Virginia Military Institutessa ja asui isänsä kanssa. Joulukuun 2. päivänä talo oli valmis, ja Lee muutti Richmondista vaimonsa ja poikansa Robertin kanssa .

Samaan aikaan, vuoden 1866 alussa, liittovaltion viranomaisten politiikka etelään koveni. Jo 13. joulukuuta perustettiin erityinen komitea pohtimaan olosuhteita, jotka johtivat eteläisten osavaltioiden eroon. Monet etelän poliitikot kutsuttiin Washingtoniin todistamaan; Lee, joka oli kutsuttujen joukossa, saapui pääkaupunkiin helmikuun 16. päivänä - ensimmäistä kertaa sitten 18. huhtikuuta 1861. Hän asettui Metropolitan-hotelliin ja ilmestyi 17. helmikuuta komitean eteen todistamaan. Häneltä kysyttiin, olivatko eteläiset valmiita tukemaan Yhdysvaltojen vastustajia tulevassa sodassa, minkä kannan hän itse ottaisi tällaisen sodan sattuessa, vannoiko hän uskollisuutta konfederaatiolle, miten eteläiset suhtautuivat eroon, mitä Lee tiesi sotavankien julmasta kohtelusta ja niin edelleen. Helmikuun 20. päivänä Lee palasi Lexingtoniin [151] .

Matkailu

Keväällä 1870 yliopiston professorit huomasivat, että Lee ei näyttänyt hyvältä, ja ehdottivat hänelle, että hän lähtisi lomalle ja tekisi lyhyen matkan. Maaliskuun 22. päivänä Lee suostui virallisesti ja lähti Lexingtonista Lynchburgiin 24. maaliskuuta . 25. maaliskuuta hän saapui Richmondiin ja kirjautui sisään Exchange and Ballard -hotelliin. Tässä hotellissa oli kaksi rakennusta, joita yhdistää silta. Eräänä päivänä ylittäessään tämän sillan Lee tapasi John Mosbyn . "Olin valtavia muistoista, jotka tämä kokous herätti henkiin", Mosby muisteli myöhemmin. He juttelivat vähän, minkä jälkeen Mosby lähti Leestä, mutta sitten sattumalta tapasi George Pickettin ja palasi hänen kanssaan takaisin Leeen. Mosbyn mielestä Lee ei kuitenkaan ottanut Pickettiä kovin lämpimästi vastaan ​​[152] .

Maaliskuun 28. päivänä Lee lähti Richmondista Warrentoniin , missä hän vieraili tyttärensä Annen haudalla 29. maaliskuuta. Samana päivänä hän lähti Raleighiin (Pohjois-Carolina) ja sieltä Charlotteen ja Columbiaan (Etelä-Carolina). Columbiassa Leetä tervehti valtava joukko ihmisiä ja erityisesti Porter Alexander . 30. maaliskuuta hän saapui Augustaan ​​ja kirjautui sisään Planter's Hoteliin. Ambrose Wright , Lafayette McLaws , muut hänen armeijansa entiset upseerit sekä 13-vuotias poika, tuleva Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson [152] tulivat tänne tapaamaan Leetä .

Huhtikuun 1. päivänä Lee lähti Savannahiin , missä häntäkin tervehtivät valtavat ihmisjoukot, mukaan lukien paikalliset mustat ja liittovaltion joukot. Savannahissa Lee tapasi Alexander Lawtonin ja Joseph Johnstonin , joita hän ei ollut nähnyt sodan jälkeen. Tässä Leen ehdotuksesta kerättiin rahaa kenraali Samuel Cooperin auttamiseksi , joka oli taloudellisissa vaikeuksissa. 12. huhtikuuta Lee purjehti Savannahista Floridaan vieraillakseen isänsä haudalla Cumberland Islandilla. Vierailtuaan myös Jacksonvillessä Lee palasi Savannahiin 16. huhtikuuta. Sieltä hän matkusti Charlestoniin ja Wilmingtoniin, missä hänet tapasivat Cape Fair Academyn kadetit Relay Colstonin johdolla . 30. huhtikuuta Lee lähti Wilmingtonista Portsmouthiin, jossa hän tapasi Walter Taylorin ja matkusti hänen kanssaan Norfolkiin. Sieltä hän matkasi Shirleyyn, sukulaistensa istutusalueelle, ja sitten Valkoiseen taloon, Rooney Leen omaisuuteen. 22. toukokuuta hän palasi Richmondiin, ja 28. toukokuuta hän oli kotonaan Lexingtonissa .

Kesäkuussa Lee teki uuden matkan: 30. kesäkuuta hän meni yksin Culpeperin kautta Alexandriaan ja Washingtoniin tapaamaan lääkäreitä. Sieltä hän palasi Aleksandriaan (mahdollisesti katsoen matkalla Arlingtonin raunioita), missä hän tapasi erityisesti sukulaisensa Cassius Leen. Cassius kysyi häneltä sisällissodan tapahtumista ja Lee antoi hänelle yksityiskohtaisia ​​kommentteja kaikista asioista, tämä oli hänen yksityiskohtaisin selostuksensa kaikkina sodan jälkeisinä vuosina [''i'' 11] . Cassiukselta kysyttäessä, ketä Lee piti pätevimpänä liittovaltion armeijan kenraalina, Lee vastasi luottavaisesti: "Varmasti, George McClellan ." Lee jatkoi sitten Rivensworthiin ja palasi sieltä kotiin Lexingtoniin 25. heinäkuuta. Se oli verkkainen, rauhallinen matka, joka paransi jonkin verran hänen terveydentilaa [153] .

Viimeiset päivät

Syyskuun 27. päivänä 1870 Lee kävi kirkossa tavalliseen tapaan, kävi kirkossa, ja vasta illalla, kun hän palasi kotiin päivälliselle, hän kärsi halvausta muistuttavasta kohtauksesta. Paikalle saapuneet lääkärit eivät löytäneet merkkejä halvauksesta, mutta epäilivät tromboosia . Lee makasi sängyssä seuraavan viikon, ja hän parani hieman, vaikka hän puhui hyvin vähän ja vaivalla. Mutta lokakuun 10. päivänä hän alkoi vähitellen menettää järkensä, lausua erillisiä sanoja ja katkelmia. "Kerro kenraali Hillille , että hänen täytyy tulla..." hän sanoi jossain vaiheessa hyvin selvästi. Aamulla 12. lokakuuta hän lausui viimeiset sanansa: "Lyö telttaa...", joka joskus tulkitaan käskyksi murtaa leiri ja laajassa merkityksessä - hyökkäyksen alkuna tai jopa alkuna. uudesta elämästä [154] [155] . Nykyaikaiset neurologit uskovat, että Robert Leen kuoleman aiheutti akuutti aivohalvaus (todennäköisesti kardioembolinen), joka aiheutti progressiivista afasiaa ja hengityselinten komplikaatioita. Afasiaan liittyen kuolevien sanojen lausuminen kyseenalaistetaan joskus [156] .

Tulvan vuoksi Lexington oli joksikin aikaa erillään muusta osavaltiosta, eivätkä uutiset saavuttaneet Richmondia heti. Mutta heti kun Leen kuolema tuli tiedoksi, suru julistettiin kaikissa etelän kaupungeissa. Virginia Assembly ehdotti, että Lee haudattaisiin Richmondin Holywoodin hautausmaalle valtion kustannuksella. Kolme arkkua tilattiin Richmondiin hautajaisiin, mutta matkalla Lexingtoniin tulva huuhtoi ne pois, ja vain yksi löydettiin vahingossa joesta ja käytettiin seremoniaan. Aamulla 14. lokakuuta pastori Pendleton , White ja Jones kokosivat muistokirjoituksia. Tärkein niistä oli Pendletonin muistokirjoitus, joka perustui psalmiin 37 ( Ps.  37:8  - Ps.  37:11 , Ps.  37:28  - Ps.  37:40 ). Rouva Lee halusi miehensä haudattavan Lexingtoniin, joten samana päivänä klo 13.30 ruumis siirrettiin kappeliin ja yliopisto-opiskelijoiden kunniavartio asetettiin. Järjestäjät yrittivät välttää turhaa paatosa: armeijan veteraanit tulivat hautajaisiin tavallisissa siviilivaatteissa, arkkua ei peitetty lipuilla, ja lippuja tuskin ripustettiin itse kaupungissa. Lokakuun 15. päivänä Pendleton piti hautajaiset, ja arkku siirrettiin kryptaan hymnin " How Firm a Foundation " [157] soidessa .

Lapset

Lee ja Mary Custis sai seitsemän lasta - kolme poikaa ja neljä tyttöä [158] [159] :

1. George Washington Custis Lee (1832-1913) Konfederaation armeijan kenraalimajuri ja presidentti Jefferson Davisin avustaja . Ei naimisissa.
2. Mary Custis Lee (1835-1918). Naimaton.
3. William Henry Fitzhugh Lee ("Rooney Lee") (1837-1891). Konfederaation armeijan kenraalimajuri. Naimisissa kahdesti. Toisesta avioliitostaan ​​(Mary Tabb Bollingin kanssa) hänellä oli 5 lasta, joista vanhin sai nimekseen Robert Edward Lee III (1869-1922)
4. Annie Carter Lee (18. kesäkuuta 1839 - 20. lokakuuta 1862). Kuoli lavantautiin. Naimaton.
5. Eleanor Agnes Lee (1841 - 15. lokakuuta 1873). Kuollut tuberkuloosiin. Naimaton.
6. Robert Edward Lee (1843-1914). Toimi kapteenina tykistössä. Naimisissa kahdesti, toisesta avioliitostaan ​​jäi lapsia.
7. Mildred Child Lee (1846-1905). Naimaton.

Kaikki Leen lapset, paitsi Annie, joka kuoli vuonna 1862, elivät isänsä kauemmin. He kaikki on haudattu vanhempiensa viereen Leen perheen kappeliin Washingtonin yliopistossa ja Leen Lexingtonissa , Virginiassa .

1. toukokuuta 1864 kenraali Leestä tuli kenraali Ambrose Hillin tyttären Lucy Lee Hillin kummisetä .

Kenraali Leen sotahevoset

Sodan aikana Li vaihtoi noin viisi sotahevosta [160] [161] [162] .

• Tramp ( Traveller ) on Leen kuuluisin hevonen, joka hankittiin helmikuussa 1862.
• Lucy Long , tamma, jota Lee käytti koko sodan ajan Trampin kanssa. Jeb Stuart esitteli kenraalille. Lee käytti sitä erityisesti Chancellorsvillen taistelun aikana.
• Richmond  on lahden ori, jonka Lee osti vuoden 1861 alussa. Kuollut Malvern Hillin taistelun jälkeen.
• Brown-Roan tai The Roan ostettiin Länsi-Virginiasta suunnilleen samaan aikaan kuin Tramp. Sokeutui vuonna 1862.
• Ajax  on lahden ori, hän oli liian iso Leelle, joten hän käytti sitä harvoin.

Lisäksi vuonna 1846, matkalla Meksikoon, Teksasista, Lee osti hevosen nimeltä Grace Darling. Tämä hevonen kävi läpi koko Meksikon sodan ja haavoittui 7 kertaa. Sodan jälkeen Lee kuljetti hänet Virginiaan, missä hevonen asui vuoteen 1862 ja joutui federaation vangiksi keväällä 1861 Valkoisen talon tilalla [162] .

Kenraali Leen hevoset ovat hahmoja Richard Adamsin vuoden 1988 historiallisessa romaanissa Kulkuri

Legacy

Robert Lee amerikkalaisessa historiografiassa

Gary Gallagher kirjoitti, että sodan jälkeen Leen suosio oli niin suuri, että syntyi paradoksaalinen tilanne: Grantin ja Shermanin kuvat häipyivät taustalle, ja Lincolnista ja Leestä tuli sodan kaksi päähahmoa. Tämä johtui suurelta osin Jubal Earlyn ja Douglas Freemanin kirjoituksista , jotka muovasivat Leen imagoa amerikkalaisessa journalismissa. He onnistuivat tekemään Leen persoonasta sodan pääteeman, tärkeämmän kuin konfederaation poliittinen historia tai presidentti Davisin persoonallisuus [163] . Freemanin Robert E. Lee: A Biography , joka julkaistiin vuonna 1934, tuli välittömästi klassikko. Historioitsija Emory Thomas kirjoitti, että "pitkäksi aikaa tästä freemanialaisesta Leestä tuli Amerikan sankari. Tästä Lista tuli eräänlainen etelän suojeluspyhimys . Eurooppalaisille Leestä tuli myös sodan pääsankari. Matthew Arnold kirjoitti (vuonna 1886), että Grantin henkilökohtaiset muistelmat otettiin vastaan ​​Englannissa välinpitämättömästi, "koska kenraali Grant, tämän kirjan päähenkilö, ei ole briteille todellinen sisällissodan sankari; hänen sankarinsa on Lee, ja hänestä puhutaan vähän hänen muistelmissaan .

1900-luvun jälkipuoliskolla perinteinen asenne kenraali Leen persoonallisuutta kohtaan uudistui kriittisten historioitsijoiden, kuten Thomas Connellyn ja Alan Nolanin, teoksissa. He väittivät, että Early ja Freeman loivat idealisoidun kuvan Leestä, joka liioitteli hänen rooliaan sisällissodassa, liioitteli liittovaltion armeijan numeerisen ylivoiman vaikutusta sodan kulkuun ja loi yleensä vääristyneen version historiasta. [163] . Thomas Connelly esitti elokuvassa The Marble Man Leen komentajana, jonka ahdasmielisyys lopulta tuomittiin konfederaatioon. Hän kirjoitti myös, että Leen kuvan idealisointi on hyödyllistä etelän rasisteille. "Kadonneen syyn ideologit väittävät, että järjestelmän, joka tuotti niin erinomaisen miehen, täytyy välttämättä olla oikeassa", kirjoitti Connelly [3] .

"Hänen maineensa voittamattomana konfederaation kenraalina on sodan jälkeinen ilmiö", Conelli ja Barbara Bellows kirjoittivat myös. He väittivät myös, että kuva Leestä muodostui vasta 1880-luvulla, ja sitä ennen vain harvat erottivat hänet muista kenraaleista Etelässä. William Piston väitti, että Lee oli kuollessaan vielä toiseksi suosituin Jacksonin jälkeen .

Gallagher puolestaan ​​väitti, että revisionistit olivat menneet liian pitkälle johtopäätöksissään ja että Earlyn ja Freemanin arviot perustuivat sota-ajan faktoihin ja mielipiteisiin, konfliktin molempien osapuolten mielipiteisiin ja jopa kolmansien osapuolten mielipiteisiin. Leestä on monia kertomuksia, jotka ovat kirjoittaneet pohjoisen, etelän ja ulkomaiset tarkkailijat. Liittovaltion armeijan numeerinen ylivoima oli myös kiistaton tekijä voitossa, jonka molemmat osapuolet tunnustivat. Gallagher kirjoitti, että Early ja Freeman yrittivät varmasti saada Leen näyttämään hyvältä, mutta heidän ei tarvinnut mennä kauas todellisuudesta tehdäkseen niin. "Pääsyy Lee-myyttien jatkumiseen on se, että ne eivät ole myyttejä ollenkaan", päätti Gallagher [167] .

Kirjallisuudessa ja elokuvassa

Leestä tuli päähenkilö Michael Schaarin romaaneissa Killer Angels, Gods and Generals ja The Last Full Measure. Jotkut tutkijat uskovat, että Lee Shaarin romaaneissa näyttää itsepäisemmältä ja itsevarmemmalta kuin hän oli todellisuudessa [168] . Shaarin romaaneista tehtiin elokuvat Gettysburg ja Gods and Generals . Martin Sheen näytteli Leetä ensimmäisessä elokuvassa ja Robert Duvall  toisessa. Lee on myös päähenkilö McKinley Kantorin historiallisessa lastenromaanissa Lee ja Grant Appomattoxissa. Richard Adams kirjoitti kirjan Kulkuri, joka näyttää Leen hänen hevosensa näkökulmasta.

Leen ja Grantin välinen neuvottelukohtaus on esillä Twin Peaksin jaksossa 22 . Esityksen hahmo, liikemies Ben Horn ( Richard Beymer ), kuvittelee olevansa kenraali Lee, ja hänen lääkärinsä aloittaa valeneuvottelun Appomattoxissa, jossa Ben Horn hyväksyy kenraali Grantin armeijan antautumisen .

Lee oli usein sisällissodan vaihtoehtoisten historiakirjojen aiheena, mukaan lukien Ward Mooren Bring the Jubilee, Cantorin Jos etelä olisi voittanut sisällissodan ja Harry Turtledoven The Guns of the South . Melkein kaikissa kirjoissa Lee päätyy voittajan konfederaation presidentiksi. Turtledyve kirjoitti myös romaanin Lee at the Alamo and the War Between the Provinces -sarjan allegorisia tarinoita , joissa Lee on Arlingtonin jaarli Edward. Stephen Stirling kirjoitti "The Charge of Lee's Brigade" ("Alternate Generals" -sarjalle), jossa hän ehdotti, mitä olisi tapahtunut, jos Amerikka ei olisi eronnut Britanniasta ja kenraali Lee olisi komensi brittiarmeijaa Krimin sodan aikana.

Vuonna 1982 Robert Symonds näytteli Leetä minisarjassa The Blue and the Gray . Animaatiosarjan " South Park " kolmannen kauden jaksossa " The Scarlet Sign of Joy " Eric Cartman, joka yrittää voittaa vedon, kenraali Leen hahmossa liittyy joukkoon sisällissodan reenactors ja juottaa heidät. snapsin kanssa ja provosoi "eteläisten" ryhmän ottamaan haltuunsa modernin USA:n, mutta kestää lopulta tappion.

Monumentit ja monumentit

Pian Leen kuoleman jälkeen Washington College nimettiin uudelleen Washingtoniksi ja Leen yliopistoksi. 17. huhtikuuta 1875 Edward Valentinen patsas "Makaava Lee" toimitettiin Lexingtoniin ja asennettiin tuolloin rakenteilla olevaan mausoleumiin .

Yksi ensimmäisistä ja tunnetuimmista kenraali Leen monumenteista - Robert E. Lee Monument  - pystytettiin New Orleansiin vuonna 1884. Se on 5-metrinen patsas marmoripylväällä. Monumentin kokonaiskorkeus oli 18 metriä. Muistomerkki pystytettiin Tivoli Circle -kadulle , josta tuli myöhemmin Lee Circle [173] .

Vuonna 1889 Virginian osavaltio julisti ensimmäisen kerran tammikuun 19. päivän, Leen syntymäpäivän, viralliseksi vapaapäiväksi. Vuotta myöhemmin Richmondiin, Monument Avenuelle, asennettiin ranskalaisen kuvanveistäjä Jean Antoine Mercierin Leen ratsastuspatsas: avajaiset pidettiin 29. toukokuuta 1890, ja seremoniaan kokoontui lähes 100 000 ihmistä [3] .

Vuonna 1913 paljastettiin Frederick William Sieversin Gettysburgin ratsastusmonumentti. Muistomerkki pystytettiin samaan paikkaan, josta Lee katseli Pickettin hyökkäystä 3. heinäkuuta 1863. Siitä tuli ensimmäinen muistomerkki eteläiselle Gettysburgin taistelukentällä . Charlottesvilleen , Virginiaan, perustettiin muistopuisto vuonna 1917 . Puistossa on kuvanveistäjä Henry Schraedyn ratsastuspatsas , jonka on luonut Leo Lantelli . Se asennettiin vuonna 1924 [175] . Vuonna 1955 Arlington Manorissa paljastettiin Robert E. Leen muistomerkki, ja vuonna 1966 Arlington listattiin National Register of Historic Places -rekisteriin. Nyt näyttely kertoo Custisin ja Leen perheestä ja erityisesti Robert Leestä [176] . 3. maaliskuuta 1972 Confederate Monumentin työt valmistuivat Stone Mountainilla . Kalliomuistomerkille tehtiin Leen, Davisin ja Thomas Jacksonin bareljeefit [177] .

Muistomerkkien purkaminen

Jo 1900-luvun alussa kenraali Leen muistomerkin asentaminen Yhdysvaltain kongressirakennukseen aiheutti vakavan skandaalin, koska useat pohjoiset osavaltiot pitivät tätä loukkauksena sotaveteraanien muistoa kohtaan. Lopulta patsas kuitenkin hylättiin [178] .

Vuoden 2015 Charlestonin kirkon verilöylyn jälkeen eri puolilla maata yritettiin poistaa muistomerkkejä konfederaation hahmoille, jotka olivat liittyneet rasismiin . [179]

19. toukokuuta 2017 kuuluisa Robert Leen muistomerkki New Orleansista poistettiin [180] .

Helmikuun alussa 2016 Charlottesvillen kaupunginvaltuusto äänesti Leen patsaan poistamisen puolesta puistosta rasismin symbolina . Vastauksena äärioikeisto ja rasistit mobilisoivat ja järjestivät Yhdysvaltain modernin historian suurimman äärioikeistolaisen toiminnan 11.-12.8.2017, joka muuttui mellakoihin, joissa yksi ihminen kuoli. Tämä aiheutti kiivasta keskustelua yhteiskunnassa. Yhdysvaltain johtavat poliitikot sekä demokraatti- että republikaanipuolueista ovat tuominneet jyrkästi rasistien, valkoisten ylivallan kannattajien , uusnatsien ja Ku Klux Klanin toimet sekä heidän "vihaideologiansa" [181] . Tämän seurauksena muistomerkkien poistaminen julkiselta tilalta on vain voimistunut. 16. elokuuta 2017 Leen muistomerkki poistettiin Baltimoressa [182] , 19. elokuuta - Duke Universityssä [183] ​​, 20.-21. elokuuta - Texasin yliopistossa [184] , 6. syyskuuta - Washingtonin katedraalissa [185] , 14. syyskuuta - Dallasissa [186] .

Vuonna 2020 erityinen komissio harkitsi Leen patsaan poistamista Yhdysvaltain Capitolin kryptassa, jonne se asennettiin vuonna 1909 yhdessä George Washingtonin patsaan kanssa. Heinäkuun 24. päivänä komissio äänesti yksimielisesti purkamisen puolesta, ja 21. joulukuuta 2020 patsas poistettiin kryptasta [187] .

• Leen muistomerkki Charlottesvillessä (1924)

• "Virginia Monument" Gettysburgissa (1917)

• Monumentti Lee Squarella New Orleansissa (1884)

• Richmondin muistomerkki (1890)

• Patsas Austinissa Texasin yliopiston kampuksella

• Patsas Dallasissa

Muistiinpanot

Kommentit

1. ↑ Kirjaimellisesti patakuningas - "Patakuningas", koska amerikkalaisessa perinteessä tätä symbolia pidetään lapiona, ei hauena.
2. ↑ Tai "Vanha mies" - Vanha mies
3. ↑ Marmorimies
4. ↑ American Encyclopedian vuoden 1989 painos nimesi hänet yhdeksi suurimmista, ellei suurimmista sotilasmiehistä englanninkielisissä maissa [2] .
5. ↑ Hänen uskotaan olleen George Washingtonin ensimmäinen rakkaus, ja häntä kutsutaan kirjeissään "kauneuteena Hollannista" [4] .
6. ↑ Muiden lähteiden mukaan - 18. kesäkuuta [7]
7. ↑ Saatuaan tietää häistä George Washington lähetti hänelle kirjeen: "Meille kerrotaan täällä, että olet vaihtanut Marsin vaaralliset kentät Venuksen pehmeisiin sänkyihin..."
8. ↑ Capitol poltettiin vähän aikaisemmin, 24. elokuuta
9. ↑ Freeman uskoi, että Lee osoitti heikkoutta Loringia kohtaan, ja hänen kirjansa koko luku, joka on omistettu näille tapahtumille, on nimeltään "Lee osoittaa heikkoutta".
10. ↑ Historioitsija Edward Bonkemper piti monimutkaista taistelusuunnitelmaa analogisena Cheet Mountainin taistelun kanssa; se saattoi romahtaa yhden virheen takia, mikä lopulta tapahtui [68] .
11. ↑ Se oli täydellisin keskustelu sotilasasioista sodan jälkeisellä kaudella, kirjoitti Douglas Freeman, ja ainoa, joka tallennettiin suhteellisen riittävästi [153] .

Linkkejä lähteisiin

1. ↑ https://finding-aids.lib.unc.edu/00370/
2. ↑ Nolan, 1991 , s. 59.
3. ↑ 1 2 3 Encyclopedia Virginia henkilökunta. Robert E.  Lee muistossa Encyclopedia Virginia. Haettu 21. tammikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 26. tammikuuta 2017.
4. ↑ Irving, Washington . George Washingtonin elämä - osa  01 . Projekti Gutenberg. Käyttöpäivä: 7. lokakuuta 2019. Arkistoitu alkuperäisestä 7. lokakuuta 2019.
5. ↑ The Lees of Virginia . Haettu 18. helmikuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 18. helmikuuta 2015. (määrätön)
6. ↑ Douglas Southall Freeman. Kärryt lähtevät  Aleksandriaan . Haettu 21. helmikuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
7. ↑ Lee, 2008 , s. 341.
8. ↑ Wm. Winston Fontaine. Kenraali Robert Edward Leen laskeutuminen Robert The Brucesta  (englanniksi)  (linkki ei ole käytettävissä) . civilwarhome.com. Haettu 11. helmikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 10. helmikuuta 2019.
9. ↑ Seth C. Bruggeman, Here, George Washington Syntyi, University of Georgia Press, 2011, s. 24-25 ISBN 0820342726
10. ↑ 1 2 vaunu lähtee Aleksandriaan . Haettu 19. helmikuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022. (määrätön)
11. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Suurten perinteiden  tausta . Haettu 24. helmikuuta 2014. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
12. ↑ Thomas, 1995 , s. 32-34.
13. ↑ Douglas Freeman. Suurten perinteiden  tausta . Haettu 3. helmikuuta 2014. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
14. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Ensimmäiset vaikutelmat West  Pointista . Haettu 5. elokuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
15. ↑ Douglas Freeman. Kadetin  koulutus . Haettu 5. elokuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 22. helmikuuta 2021.
16. ↑ Cullumin  rekisteri . Haettu 28. tammikuuta 2014. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
17. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Suru ja skandaali tulevat  satoihin . Haettu 5. marraskuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
18. ↑ 1 2 3 4 Douglas Freeman. Avioliitto  (englanniksi) . Haettu 5. marraskuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
19. ↑ Thomas, 1995 , s. 64-65.
20. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Ancient War of Staff and Line  (Englanti) . Haettu 9. marraskuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
21. ↑ Thomas, 1995 , s. 81.
22. ↑ Mary Custis Lee . Haettu 2. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 3. joulukuuta 2016. (määrätön)
23. ↑ 1 2 3 Douglas Freeman. Lee on tuotu lähelle  turhautumista . Haettu 2. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
24. ↑ 1 2 3 Douglas Freeman. Nuoret salaliitot  jättiläistä vastaan . Haettu 5. marraskuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
25. ↑ Douglas Freeman. Vakiintunut paikka  joukossa . Haettu 5. marraskuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
26. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Viisi karua vuotta päättyy  tilaisuuteen . Haettu 5. marraskuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
27. ↑ Douglas Freeman. Viisi karua vuotta päättyy  tilaisuuteen . penelope.uchicago.edu. Haettu 22. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
28. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Ensimmäiset kokemukset  tulen alla . penelope.uchicago.edu. Haettu 13. lokakuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
29. ↑ JG De Roulhac Hamilton ja Mary Thompson Hamilton. Robert E. Leen  elämä . Lee Familyn digitaalinen arkisto. Haettu: 15. helmikuuta 2017.
30. ↑ Douglas Freeman. Päivä puun alla edistää voittoa  . penelope.uchicago.edu. Haettu 13. lokakuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 22. helmikuuta 2021.
31. ↑ Douglas Freeman. Laakerit laavakentällä  . penelope.uchicago.edu. Haettu 27. lokakuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
32. ↑ 1 2 3 Douglas Freeman. "Montezumien saleihin  " . penelope.uchicago.edu. Haettu 27. lokakuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
33. ↑ 1 2 3 4 Douglas Freeman. Fort Carrollin  rakennus . penelope.uchicago.edu. Haettu 20. lokakuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
34. ↑ 1 2 3 4 5 Douglas Freeman. West Point ei ole varma  . Haettu 4. helmikuuta 2014. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
35. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Lee siirtyy henkilökunnalta  linjalle . Haettu 20. lokakuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
36. ↑ 1 2 3 Douglas Freeman. Sotatuomioistuimen  koulutus . Haettu 29. lokakuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
37. ↑ 1 2 3 4 Douglas Freeman. Sakka köyhtyy maaperään  . Haettu 29. lokakuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
38. ↑ Robert E. Leen pakolaiset orjat: Arlingtonista Westminsteriin . Haettu 29. lokakuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 23. toukokuuta 2016. (määrätön)
39. ↑ Blassingame, John W. Slave Testimony: Kaksi vuosisataa kirjeitä, puheita, haastatteluja ja omaelämäkertoja. - Louisiana State University Press, 1977. - 467 - 468 s.
40. ↑ Kapinan sota: Unionin ja konfederaation armeijoiden viralliset tiedot, sarja 1, osa 29, osa 2, s. 158-159 (Meade to Halleck, 6. syyskuuta 1863 - 16.00)
41. ↑ Luettelo George W. P. Custisin testamentissa vapautuneista orjista, 29. joulukuuta 1862 (linkki ei saatavilla) . Haettu 17. toukokuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 1. elokuuta 2016. (määrätön) 
42. ↑ 1 2 Kenraali Lee: Slave Whipper? . Haettu 29. lokakuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 26. lokakuuta 2016. (määrätön)
43. ↑ Fellman, 2000 , s. 67.
44. ↑ Elizabeth Brown Pryor, Reading the Man: A Portrait of Robert E. Lee Through His Private Letters (New York: Penguin, 2008), luku 16.
45. ↑ Korda, Michael (2014). Kirkkauden pilvet: Robert E. Leen elämä ja legenda. New York: Harper Collins. s. 208. ISBN 9780062116291
46. ↑ 1 2 3 4 Douglas Freeman. Johdatus sotilaalliseen abolitionismiin  . Käyttöönottopäivä: 29.8.2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
47. ↑ 1 2 3 Douglas Freeman. Eversti Lee julistaa  Häneen kohdistuvan uskon . Käyttöönottopäivä: 31.8.2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
48. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Vastaus , jonka hän syntyi tekemään  . Käyttöönottopäivä: 31.8.2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
49. ↑ Douglas Freeman. Vastaus , jonka hän syntyi tekemään  . Käyttöönottopäivä: 29.8.2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
50. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Virginia katsoo  Leelle . Haettu 9. tammikuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
51. ↑ Douglas Freeman. Voiko Virginiaa puolustaa?  (englanniksi) . Haettu 2. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
52. ↑ Douglas Freeman. Vapaaehtoiset kutsutaan  ulos . Haettu 2. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
53. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Sota alkaa kolmella Virginian  rintamalla . Haettu 9. tammikuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
54. ↑ Douglas Freeman. Lee paljastaa  heikkouden . Haettu 9. tammikuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
55. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Lee suorittaa ensimmäisen  kampanjansa . Haettu 9. tammikuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
56. ↑ Bonekemper, 2008 , s. kahdeksantoista.
57. ↑ 1 2 3 Douglas Freeman. Helppo oppitunti merivoiman torjunnassa  . Haettu 9. helmikuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
58. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Leelle on annettu mahdoton tehtävä  . Haettu 31. lokakuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
59. ↑ Douglas Freeman. Kenraali Leen esikunta  . Haettu: 31. lokakuuta 2015.
60. ↑ Douglas Southall Freeman. Keskittyminen  niemimaalle . Haettu 12. maaliskuuta 2014. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
61. ↑ Douglas Southall Freeman. Keskittyminen  niemimaalle . Haettu 25. joulukuuta 2014. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
62. ↑ Bonekemper, 2008 , s. 41.
63. ↑ Douglas Freeman. Ahdistunut kaksi viikkoa päättyy ikimuistoiseen matkaan  . Haettu 22. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
64. ↑ Douglas Freeman. TÊTE DE L'ARMÉE  (englanniksi) . Haettu 9. marraskuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
65. ↑ Bonekemper, 2008 , s. 46.
66. ↑ Tom O'Brien. Audacity Personified: The Generalship of Robert E. Lee  (englanniksi) . Washington Times. Käyttöpäivä: 16. marraskuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. marraskuuta 2016.
67. ↑ Dougherty, 2005 , s. 113-116.
68. ↑ Bonekemper, 2008 , s. 48.
69. ↑ Dougherty, 2005 , s. 116.
70. ↑ Dougherty, 2005 , s. 119-122.
71. ↑ Dougherty, 2005 , s. 125-126.
72. ↑ Dougherty, 2005 , s. 126-128.
73. ↑ Dougherty, 2005 , s. 128-129.
74. ↑ Dougherty, 2005 , s. 131-132.
75. ↑ Dougherty, 2005 , s. 136-137.
76. ↑ Dougherty, 2005 , s. 138-139.
77. ↑ Hennessy, s. 561-67; Harsh, s. 106; Langellier, s. 90-93
78. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Sisään kenraali John  Pope . Haettu 9. elokuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
79. ↑ Douglas Freeman. Kenraali paavi jää eläkkeelle liian  pian . Haettu 9. lokakuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
80. ↑ Jäähdytys, 2007 , s. 73.
81. ↑ Jäähdytys, 2007 , s. 78-123.
82. ↑ Douglas Freeman. Haluni on ollut välttää yleistä kihlausta  . Haettu 21. tammikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
83. ↑ Bonekemper, 2008 , s. 66.
84. ↑ Bonekemper, 2008 , s. 70-75.
85. ↑ Bonekemper, 2008 , s. 76.
86. ↑ Bonekemper, 2008 , s. 78-79.
87. ↑ 1 2 3 4 Douglas Freeman. Yhdistä älykkyys muuttuviin  vastustajiin . Haettu 4. joulukuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
88. ↑ Douglas Freeman. Two Signal Guns End Long Suspense  . Haettu 19. lokakuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
89. ↑ K. Mal. Amerikan sisällissota 1861-1865, M. 2002 S. 265
90. ↑ Hess, 2005 , s. 155-160.
91. ↑ Hess, 2005 , s. 164.
92. ↑ Hess, 2005 , s. 165.
93. ↑ Hess, 2005 , s. 170.
94. ↑ Sears, 1996 , s. 130-131.
95. ↑ Sears, 1996 , s. 167-168.
96. ↑ Sears, 1996 , s. 174-175.
97. ↑ Sears, 1996 , s. 187-189.
98. ↑ Sears, 1996 , s. 202-240.
99. ↑ Sears, 1996 , s. 260-365.
100. ↑ Sears, 1996 , s. 353-372.
101. ↑ Sears, 1996 , s. 377-430.
102. ↑ Gettysburg, 2003 , s. 9-12.
103. ↑ Bonekemper, 2008 , s. 96.
104. ↑ Gettysburg, 2003 , s. 12.
105. ↑ Douglas Freeman. Uudelleenjärjestely , joka selittää Gettysburgin  . Haettu 20. tammikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
106. ↑ Douglas Freeman. Armeija alkaa taas  pohjoiseen . Haettu 21. tammikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
107. ↑ Gettysburg, 2003 , s. 72.
108. ↑ Douglas Freeman. Ohjaus Pennsylvaniaan  . Haettu 20. tammikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
109. ↑ Gettysburg, 2003 , s. 94, 97-100.
110. ↑ Gettysburg, 2003 , s. 101-105.
111. ↑ 1 2 Gettysburg, 2003 , s. 117.
112. ↑ Gettysburg, 2003 , s. 124, 134.
113. ↑ Douglas Freeman. Lee Hears a Fateful Cannonade  (englanniksi) . Haettu 21. tammikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
114. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Henki , joka estää voiton  . Haettu 21. tammikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
115. ↑ Douglas Freeman. Se on kaikki minun syytäni  . Haettu 21. tammikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
116. ↑ Douglas Freeman. Se on kaikki minun syytäni  . Haettu 27. helmikuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
117. ↑ Douglas Freeman. Miksi Gettysburg hävisi?  (englanniksi) . Haettu 21. tammikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
118. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Voidaanko hyökkäystä jatkaa?  (englanniksi) . Haettu 26. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
119. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Yllätys ja pettymys  . Haettu 26. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
120. ↑ Douglas Freeman. Taas erämaahan  . Haettu 3. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
121. ↑ Bonekemper, 2008 , s. 179.
122. ↑ 1 2 3 Douglas Freeman. Historia ei toista  itseään . Haettu 3. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
123. ↑ Lee taakse . Käyttöpäivä: 3. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 20. joulukuuta 2016. (määrätön)
124. ↑ Genl. Lee taakse! Erämaa toukokuussa 1864 . Käyttöpäivä: 3. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 20. joulukuuta 2016. (määrätön)
125. ↑ Lee taakse . Haettu 3. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 15. toukokuuta 2017. (määrätön)
126. ↑ Bonekemper, 2008 , s. 180.
127. ↑ 1 2 3 Douglas Freeman. Kiireisen kilpailun verinen  huipentuma . Haettu 3. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
128. ↑ Bonekemper, 2008 , s. 188.
129. ↑ Douglas Freeman. Armollinen sade ja toinen  maaliskuu . Käyttöpäivä: 4. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
130. ↑ Douglas Freeman. Turha kutsu hyökkäykseen  . Käyttöpäivä: 4. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
131. ↑ Douglas Freeman. Ohjaus  Totopotomoylla . Käyttöpäivä: 4. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
132. ↑ Douglas Freeman. Ja edelleen Grant  Hammers . Käyttöpäivä: 4. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
133. ↑ Douglas Freeman. Jaakobin  ylitys . Haettu 5. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
134. ↑ Douglas Freeman. Leen vaikein  puolustus . Haettu 5. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
135. ↑ Douglas Freeman. Lee kohtaa uudenlaisen  sodankäynnin . Haettu 8. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
136. ↑ Douglas Freeman. Götterdämmerung  (englanniksi) . Haettu 8. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
137. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Lee tekee viimeisen epätoivoisen suunnitelmansa  . Haettu 8. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
138. ↑ Yleinen tilausnumero  3 . robertelee.org. Haettu 6. helmikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 7. helmikuuta 2017.
139. ↑ Douglas Freeman. Fort  Stedman . Haettu 8. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
140. ↑ Douglas Freeman. Five Forks: A Study in Attenuation  (englanniksi) . Haettu 8. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
141. ↑ Douglas Freeman. The Breaking of the Line  (englanniksi) . Haettu 5. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
142. ↑ Douglas Freeman. Nälkään uhkaaminen  (englanniksi) . Haettu 5. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
143. ↑ Douglas Freeman. Onko armeija hajotettu?  (englanniksi) . Haettu 9. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
144. ↑ Douglas Freeman. Kirje saapuu päämajaan  . Haettu 9. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
145. ↑ Douglas S. Freeman. Viimeinen sotaneuvosto  . Haettu 7. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
146. ↑ 1 2 3 Douglas S. Freeman. Yhdeksäs huhtikuu  (englanniksi) . Haettu 7. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
147. ↑ Marshall, 1894 , s. 9.
148. ↑ Kenraali Robert E. Leen ehdonalaisvapaus ja  kansalaisuus . archives.gov. Haettu 8. huhtikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 14. tammikuuta 2021.
149. ↑ Douglas Freeman. Kolmas  päätös . Haettu 18. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
150. ↑ Douglas Freeman. Tie Appomattoxista Lexingtoniin  . Haettu 18. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
151. ↑ Douglas Freeman. Ensimmäiset hedelmät Washington  Collegessa . Haettu 18. joulukuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
152. ↑ 1 2 3 Douglas Freeman. Lopullinen arvostelu  . Haettu 29. lokakuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
153. ↑ 1 2 Douglas Freeman. Jäähyväiset Pohjois-  Virginia . Haettu 4. marraskuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
154. ↑ Douglas Freeman. Iske teltta!  (englanniksi) . Haettu 4. marraskuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
155. ↑ Robert E. Leen viimeiset  sanat . Haettu 4. marraskuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 7. maaliskuuta 2016.
156. ↑ Andrew Southerland. Robert E. Leen viimeinen kanta : Hänen kuolevat sanansa ja aivohalvaus, joka tappoi hänet  . neurology.org. Käyttöpäivä: 4. marraskuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 17. lokakuuta 2016.
157. ↑ Douglas Freeman. Leen hautajaiset  . Haettu 22. tammikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
158. ↑ Kenraali Robert E. Leen jälkeläiset . Haettu 4. marraskuuta 2016. Arkistoitu alkuperäisestä 4. marraskuuta 2016. (määrätön)
159. ↑ GEN Robert Edward  Lee . findagrave.com. Haettu 31. tammikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 10. toukokuuta 2017.
160. ↑ Kenraali Leen hevoset . Käyttöpäivä: 3. helmikuuta 2014. Arkistoitu alkuperäisestä 19. helmikuuta 2014. (määrätön)
161. ↑ Douglas Freeman. Kenraali Lee's  Mounts . Haettu 9. elokuuta 2015. Arkistoitu alkuperäisestä 17. maaliskuuta 2022.
162. ↑ 1 2 Robert E. Lee ja hänen perheensä  . Lee Familyn digitaalinen arkisto. Haettu: 18. joulukuuta 2016.
163. ↑ 1 2 Gallagher2, 2001 , s. 255, 261.
164. ↑ Gallagher2, 2001 , s. 261-265.
165. ↑ Gallagher2, 2001 , s. 274.
166. ↑ Gallagher2, 2001 , s. 266.
167. ↑ Gallagher2, 2001 , s. 268-276.
168. ↑ Hahmoanalyysi Robert E. Lee  . cliffsnotes.com. Haettu 3. maaliskuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 4. maaliskuuta 2017.
169. ↑ Jumalat ja kenraalit: Director 's Cut  . Grouchon arvostelut. Haettu 3. maaliskuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 4. maaliskuuta 2017.
170. ↑ TWIN PEAKS: Episode 22 Slaves And Masters - ARVO (downlink) . Haettu 3. maaliskuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 5. maaliskuuta 2016. (määrätön) 
171. ↑ Chris Nuttall. Arvostelu: Harry  Turtledoven "The Guns of the South" . cliffsnotes.com. Haettu 3. maaliskuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 4. maaliskuuta 2017.
172. ↑ Catherine M. Wright. Lee kappeli  . Encyclopedia Virginia. Haettu 21. tammikuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 4. maaliskuuta 2017.
173. ↑ Amber Nicholson. Robert E. Leen  muistomerkki New Orleansin historiallinen. Haettu 4. maaliskuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 5. maaliskuuta 2017.
174. ↑ Virginia Monument - Gettysburg, PA . Haettu 3. maaliskuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 4. maaliskuuta 2017. (määrätön)
175. ↑ Lee Park  (englanniksi)  (pääsemätön linkki) . charlottesville.org. Haettu 8. maaliskuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 9. maaliskuuta 2017.
176. ↑ Arlingtonin talo . Haettu 3. maaliskuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 17. joulukuuta 2016. (määrätön)
177. ↑ Bruce E. Stewart. Kivivuori  (englanniksi) . Uusi Georgia Encyclopedia. Haettu 4. maaliskuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 16. kesäkuuta 2020.
178. ↑ Matt Ford. Epävapauden patsaat  // Atlantin valtameri. - 2017. - 14. elokuuta.
179. ↑ Lind, Dara Unite the Right, väkivaltainen valkoisten ylivallan kannattajien mielenosoitus Charlottesvillessä, selitti . Vox (12. elokuuta 2017). Arkistoitu alkuperäisestä 13. elokuuta 2017. (määrätön)
180. ↑ Konfederaation muistomerkit poistettu New Orleansista . Haettu 13. elokuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 13. elokuuta 2017. (määrätön)
181. ↑ John Woodrow Cox. Virginian kaupunki äänestää konfederaation patsaan poistamisen puolesta, mutta sen tekeminen voi osoittautua vaikeaksi  . Washington Post. Haettu 8. maaliskuuta 2017. Arkistoitu alkuperäisestä 11. maaliskuuta 2017.
182. ↑ Konfederaation kenraali Robert Leen muistomerkki purettiin Baltimoressa  // Radio Liberty: radio. - 2017 - 16. elokuuta.
183. ↑ Jonathan Drew. Duke University poistaa vahingoittuneen Robert E. Leen patsaan . - Associated Press, 2017. - 19. elokuuta.
184. ↑ Bromwich, Jonah Engel. Texasin yliopisto Austinissa poistaa konfederaation patsaita yössä tapahtuvassa operaatiossa  //  The New York Times. - 2017 - 21. elokuuta.
185. ↑ Michelle Boorstein. Washingtonin kansallinen katedraali poistaa lasimaalaukset Robert E. Leen, Stonewall Jacksonin kunniaksi  // The Washington Post. - 2017 - 6. syyskuuta.
186. ↑ Dallasissa kenraali Leen muistomerkki purettiin ilman välikohtauksia  // Euronews. - 2017 - 15. syyskuuta.
187. ↑ Virginia poistaa konfederaation patsaan Yhdysvaltain  pääkaupungista . .governor.virginia.gov. Haettu 22. joulukuuta 2020. Arkistoitu alkuperäisestä 21. joulukuuta 2020.

Kirjallisuus

• Blount Roy Jr. Robert E. Lee. - N. Y .: Penguin Putnam , 2003. - ISBN 0-670-03220-4 .
• Bonekemper Edward H. Grant ja Lee: Voittoisa amerikkalainen ja voitettu Virginian . - Westport, CT: Praeger Publishers , 2008. - 461 s. - ISBN 978-0-313-34971-3 .
• Burton Brian K. Poikkeukselliset olosuhteet. Seitsemän päivän taistelut. - Bloomington: Indiana University Press , 2001. - 540 s. - ISBN 0-253-33963-4 .
• Carmichael Peter S. Audacity personoitu: Robert E. Leen kenraalikunta. - Baton Rouge: Louisiana State University Press, 2004.
• Connelly Thomas L. Robert E. Lee ja läntinen konfederaatio: Leen strategisen kyvyn kritiikki. Sisällissotahistoria 15 (kesäkuu 1969): 116-32.
• Cooke John E. Kenraali Robert E. Leen elämä. - N. Y .: Kessinger Publishing, 2010. - 414 s. — ISBN 1162649151 .
• Jäähdytys B. Franklin. Vastatyöntö: Niemimaalta Antietamiin. - Lincoln: U of Nebraska Press, 2007. - 354 s. — ISBN 0803215436 .
• Dougherty Kevin. Peninsula Campaign: sotilaallinen analyysi. - Jackson: University Press of Mississippi , 2005. - 194 s. — ISBN 1-57806-752-9 .
• Dowdey Clifford. Lee . - N. Y .: Little, Brown and Company , 1965. - 781 s.
• Fellman Michael. Robert E. Leen tekeminen . - N. Y .: Random House , 2000. - ISBN 0-679-45650-3 .
• Fishwick Marshall W. Lee sodan jälkeen. - N. Y. : CreateSpace Independent Publishing Platform, 2014. - 270 s. — ISBN 1496195841 .
• Charles Bracelenin tulva. Lee - Viimeiset vuodet. - Boston: Mariner Books , 1998. - 336 s. — ISBN 0395929741 .
• Freeman Douglas Southall . Lee (4 osaa, 1935), sekä lyhennetty yksiosainen painos, toim. Richard Harwell (1961) - klassinen elämäkerta
• Gallagher Gary W. Lee sotilas . - Lincoln: University of Nebraska Press, 1996. - 648 s. — ISBN 0803221533 .
• Gallagher Gary W. Lee ja hänen armeijansa konfederaation historiassa. - Chapel Hill & London: University of North Carolina Press, 2001. - 314 s. - ISBN 0-8078-2631-6 .
• Hess Earl J. Kenttäarmeijat ja linnoitukset sisällissodassa: itäiset kampanjat, 1861–1864. - Chapel Hill ja Lontoo: The University of North Carolina Press, 2005. - 428 s. — ISBN 0-8078-2931-5 .
• Lee Edmund Jennings. Lee of Virginia, 1642-1892: Eversti Richard Leen jälkeläisten elämäkerralliset ja genealogiset luonnokset. - Heritage House, Siddington Rd, Cirencester: Heritage Books, 2008. - 664 s. — ISBN 0788421034 .
• Marshall Charles. Appomattox . - Baltimore: Press of Guggenheimer, Weil & Co., 1894. - 36 s.
• Melton Brian C. Robert E. Lee: Elämäkerta. - Santa Barbara: ABC-CLIO , 2012. - 162 s. — ISBN 0313384363 .
• Nolan Alan T. Lee harkittu . - Chapel Hill, NC: University of North Carolina Press, 1991. - 243 s. — ISBN 0807898430 .
• Pryor Elizabeth Brown. Miehen lukeminen: Robert E. Leen muotokuva yksityisten kirjeiden kautta . New York: Viking , 2007.
• Sears Stephen W. Chancellorsville . - Boston: Houghton Mifflin Company , 1996. - 593 s. — ISBN 0-395-87744-X .
• Sears Stephen W. Gettysburg . - Boston: Houghton Mifflin, 2003. - 622 s. — ISBN 0-395-86761-4 .
• Smith Eugene O. Lee ja Grant: kaksoiselämäkerta. McGraw-Hill , New York, 1991.
• Thomas Emory M. Robert E. Lee. — N. Y .: Houghton Mifflin & W. W. Norton & Company , 1995. — ISBN 978-0-393-31631-5 .

Linkit

• Douglas Freeman, kenraali Leen elämäkerta.
• Yhdysvaltain sotilasakatemian luokan upseerien ja valmistuneiden rekisteri vuodelta 1829
• Artikkeli Virginia Encyclopediassa
• Kenraali RE Leen sotahevoset, matkailija ja Lucy Long. Southern Historical Society Papers.

Valokuva, video ja ääni	TCDb
Temaattiset sivustot	diskot Projekti Gutenberg Peerage
Sanakirjat ja tietosanakirjat	Suuri tanskalainen Suuri katalaani Hienoa norjalaista Iso venäläinen Brockhaus ja Efron Sotilaallinen Sytina Pieni Brockhaus ja Efron kroatialainen Amerikan kansallinen elämäkerta Britannica (verkossa) Brockhaus Merkittävä nimitietokanta
Sukututkimus ja nekropolis	Etsi hauta gravsted.dk WikiTree Olemme myöhässä
Bibliografisissa luetteloissa BIBSYS : 90971183 BNE : XX1560017 BNF : 123205195 GND : 118833464 ICCU : PALV063858 ISNI : 0000 0001 1934 5832 J9U : 987007271882105171 LCCN : n80044891 NDL : 01041642 NKC : xx0033982 NLA : 49866325 NLG : 244079 NLP : A12584034 NTA : 070653089 NUKAT : n2004015561 LIBRIS : ljx16vr419lxd8w SUDOC : 03211186X VcBA : 495/69741 VIAF : 52983535 WorldCat VIAF : 52983535 ULAN : 500372898

Yhdysvaltain sotilasakatemian superintendentit

Williams_ Wadsworth Williams_ Swift Partridge Thayer De Russy Delafield Brewerton Lee Bernard_ Delafield Beauregard Delafield Bowman_ Torni Callum syöttäjä Ruger Scofield Howard Merritt Puisto Wilson_ Ernst mailia Scott_ marja_ Townsley Biddle Tillman_ MacArthur Sladen Stuart_ Winans Smith Connor_ Benedict_ eichelberger Wilby_ Taylor Moore_ Irving_ Brian_ Davidson_ Westmoreland Lampert Bennett_ Kokko Knowlton marja_ Goodpaster Scott_ Palmer_ Haudat_ joulu_ Lennox Hagenbeck Huntong