Itsekritiikkiä

Kokeneet kirjoittajat eivät ole vielä tarkistaneet sivun nykyistä versiota, ja se voi poiketa merkittävästi 25.9.2021 tarkistetusta versiosta . tarkastukset vaativat 5 muokkausta .

Itsekritiikki  on virheiden ja puutteiden tunnistamista itsestään, negatiivisten puolien analysointia ja arviointia omassa toiminnassa, ajattelussa ja käyttäytymisessä. Itsekritiikki - ihmisen refleksiivinen asenne itseään kohtaan, vaativuus itseään kohtaan, kyky etsiä itsenäisesti omia virheitään ja sovittamaton asenne niitä kohtaan; ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin niiden poistamiseksi.

Psykologiassa

Itsekritiikin läsnäoloa pidetään yksilön mielenterveyden edellytyksenä, itsekritiikin vähentyminen merkitsee riittämättömän korkeaa itsetuntoa . Liiallinen itsekritiikki voidaan kuitenkin nähdä huonon terveyden merkkinä. Brittiläisen psykoanalyytikon Adam Phillipsin (essee "Itsekritiikkiä vastaan" [1] ) mukaan liiallinen itsekritiikki syntyy ambivalenssista . Jotkut psykoterapian lähestymistavat, kuten Aaron Beckin kognitiivinen psykoterapia , sisältävät toimenpiteitä, joilla pyritään vähentämään itsekritiikin ja itsesyyttelyn tasoa [2] .

Itsekriittisten arvioiden perustana ovat ihmisen sisäiset uskomukset, jotka johtuvat hänen arvoistaan, periaatteistaan ​​ja jopa tavoitteistaan. Vain silloin, kun ihminen katsoo itseään prisman kautta, voidaan puhua itsekritiikistä, koska jos hän vertaa itseään jonkun muun uskomusjärjestelmään, hän on riippuvainen ja arvioi riittämättömästi omaa persoonallisuuttaan.

Uskonnossa

Kommunistinen itsekritiikki

Itsekritiikin käsitteellä oli merkittävä rooli marxilaisuuden perustajien työssä ja erityisesti joidenkin heidän seuraajiensa teoriassa ja käytännöissä, pääasiassa marxilais-leninismissa ja maolaisissa . Itsekritiikin anteeksipyyntö on todettu Neuvostoliiton ideologian tärkeäksi ja muuttumattomaksi piirteeksi. Vuonna 1927 liittovaltion bolshevikkien kommunistisen puolueen XV kongressissa itsekritiikin iskulause julistettiin "yhdeksi päivän keskeisistä iskulauseista", vuonna 1928 Stalinin artikkeli "Itse-iskulauseen vulgarisointia vastaan". kritiikki" julkaistiin julistaen itsekritiikin "kiinteäksi ja pysyväksi aseeksi bolshevismin arsenaalissa, joka liittyy erottamattomasti bolshevismin luonteeseen, sen vallankumoukselliseen henkeen. Artikkeli tuli eniten lainattujen stalinististen lausuntojen kaanoniin ja siitä tuli opillinen. Siitä lähtien kommunistisen puolueen vallan loppuun asti keskustelu itsekritiikin pakollisuudesta ja kommunistisen itsekritiikin erityispiirteistä oli yksi puolueen agitaattorien jatkuvista aiheista. Aktiivisimmin 1940-luvulla mainostettu ajatus "kritiikasta ja itsekritiikistä" nähtiin uutena panoksena marxilais-leninismin teoriaan, "uusi liiketyyppi, uudenlainen kehitys, uusi dialektinen säännöllisyys". ", esiteltiin "erityisenä paljastamisena ja sosialistisen yhteiskunnan ristiriitojen voittamisena". Itsekritiikin käsite Neuvostoliiton merkityksessä laajeni yksilön itsekritiikistä organisaation itsekritiikkiin; siten ruohonjuuritason esittäjien esimiehen kritiikki nähtiin "itsekritiikkinä alhaalta", päinvastainen kritiikki "itsekritiikkinä ylhäältä", lausuntojen puuttuminen organisaation toiminnan puutteista voitiin katsoa "itsekritiikin puristin". Neuvostoliiton itsekritiikin ja kristillisen parannuksen käytännön välille voidaan vetää rinnakkaus sillä erolla, että neuvostoitsekritiikki omaksui puolueen ja sitä tällä hetkellä edustavan tietyn henkilön vastaanottajana. 1920-luvun puolueiden sisäisen taistelun aikana yleistyneet katuvapuheet muotoutuivat myöhemmin eräänlaiseksi "itsekritiikin rituaaliksi". 1940- ja 1950-luvuilla "kritiikin ja itsekritiikin" sloganin alla käytyjä keskusteluja eri tieteenaloilla rituaaleillaan vertaavat jotkut tutkijat Galileon oikeudenkäyntiin [3] [4] [5] [6] [7] . Kiinan kulttuurivallankumouksessa itsekritiikin käsite muodosti osittain pidouhui- istuntojen teoreettisen perustan.".

Katso myös

Muistiinpanot

  1. ↑ Itsekritiikin kritiikki: kuinka voittaa häikäilemätön sisäinen tyranni . Teoriat ja käytännöt . Käyttöpäivä: 12. helmikuuta 2018. Arkistoitu alkuperäisestä 13. helmikuuta 2018.
  2. ↑ Bondarenko A.F. Psykologinen apu: teoria ja käytäntö. - 1997. - S. 73.
  3. ↑ Bogdanov K. A. Ch. Taivuttelutaiteesta // Vox populi: Neuvostoliiton kulttuurin kansantyylilajit. - M . : Uusi kirjallisuuskatsaus , 2014.
  4. ↑ Nikishina E. A. Luopumiskirjeet tyypillisenä piirteenä Neuvostoliiton keskustelulle (perustuu lukijoiden kirjeisiin Pravda- ja Izvestia-sanomalehdille 1900-luvun 20-luvulla) // Puheen genret. – 2015.
  5. ↑ Tomilin K. A. Fyysikot ja taistelu kosmopolitismia vastaan ​​// XIX-XX vuosisatojen fysiikka. yleisissä tieteellisissä ja sosiokulttuurisissa yhteyksissä . - M  .: Janus, 1997. - S. 264-304.
  6. ↑ Lorenz Erren. "Omien virheiden itsekritiikki". Puoluekirjallisuuden intellektuellien katuvien lausuntojen alkuperä // Kulttuuri ja valta 1900-luvun viestintävallankumouksen olosuhteissa. - M. , 2002. - S. 50-65.
  7. ↑ Neuvostoliiton poliittinen järjestelmä Stalinin aikana: uusimmasta kirjallisuudesta (pääsemätön linkki) . Haettu 31. tammikuuta 2019. Arkistoitu alkuperäisestä 1. helmikuuta 2019. 
  Siirry Wikidata-kohteeseen  Bibliografisissa luetteloissa