Sidosryhmäteoria ( stakeholder theory , englanninkielinen stakeholder concept, stakeholder theory ) on yksi johtamisen teoreettisista alueista, joka muodostaa ja selittää yrityksen kehitysstrategiaa niin sanottujen sidosryhmien (stakeholders) etujen huomioimisen kannalta.
Sidosryhmäteorian mukaan organisaation toiminnan tavoitteiden saavuttamisessa tulee ottaa huomioon eri sidosryhmien (sidosryhmien) erilaiset intressit, jotka edustavat jonkinlaista epävirallista koalitiota. Sidosryhmien välillä voi myös olla erilaisia suhteita, jotka eivät aina ole yhteistyön, intressien yhteensopivuuden luonteisia, mutta voivat olla kilpailullisia. Kaikkia sidosryhmiä voidaan kuitenkin pitää yhtenä yhtenäisenä ristiriitaisena kokonaisuutena, jonka osien intressien tulos määrää organisaation kehitysradan. Tällaista kokonaisuutta kutsutaan organisaation "vaikutusliitoksi" tai "liiketoiminnan osallistujien koalitioksi" [1] .
Teorian perusteet alkoivat muotoutua 1960-luvulla liiketoimintaan sovellettaessa.
Tämän teorian mukaan yritys ei ole vain taloudellinen eheys ja voittoa tuottava työkalu, vaan myös osa ympäristöstä, jossa se toimii, sekä järjestelmä, joka vaikuttaa ympäristöönsä ja johon se itse vaikuttaa: paikalliset yhteisöt, kuluttajat, tavarantoimittajat, julkiset organisaatiot sekä henkilöstö, sijoittajat ja osakkeenomistajat.
1970-luvun puolivälissä Russell Ackoffin johtama tutkijaryhmä toi sidosryhmien käsitteeseen toisen tuulen. Yhtiön toiminnasta kiinnostuneiksi ryhmiksi hän nimesi toimittajien, ostajien, työntekijöiden, sijoittajien ja velkojien, valtion lisäksi myös tulevat sukupolvet. Siksi johtajien ei Ackoffin mukaan pitäisi tehdä päätöksiä, jotka rajoittavat uusien sukupolvien valinnanmahdollisuuksia tulevaisuudessa. Hän piti organisaatiota avoimena järjestelmänä, ja hän oli vakuuttunut siitä, että monet yhteiskunnalliset ongelmat voitaisiin ratkaista, jos tärkeimmät instituutiot organisoidaan uudelleen ja luodaan tehokas "sidosryhmien" vuorovaikutus järjestelmään.
Modernissa muodossaan "sidosryhmien käsite" on kasvattanut suosiotaan 1980-luvun puolivälistä lähtien, jolloin Edward Freemanin teos "Strategic Management: The Concept of Stakeholders" julkaistiin. Siinä kirjoittaja esittelee käsitteen "intressed party" ( eng. stakeholder ), antaa sen määritelmän ja tarjoaa harkittavaksi yrityksen alkuperäisen mallin. Freemanin ideana on edustaa yritystä, sen ulkoista ja sisäistä ympäristöä sen toiminnasta kiinnostuneiden tahojen joukkona, jonka edut ja vaatimukset yrityksen johtajien tulee ottaa huomioon ja tyydyttää [2] .
Sidosryhmien (sidosryhmien) teoria sisältää universaalin lähestymistavan liiketoimintaan. Liiketoiminta on vain osa moraalisesti yhtenäistä maailmaa, jossa elämme. Maiden kansallisilla ja kulttuurisilla ominaisuuksilla on varmasti merkitystä, mutta en ole vielä tavannut yritystä, jolla ei olisi ostajia, tavarantoimittajia ja työntekijöitä ja jolla ei olisi suhteita paikallisyhteisöön. Uskon, että arvonluonnin suhteen yritykset ympäri maailmaa ovat hyvin samankaltaisia [3] .
Yksi tärkeimmistä sidosryhmien teorian soveltamisalueista on strategisen johtamisen teoria. Strateginen johtaminen toiminta-alueena tähtää organisaation kestävien kilpailuetujen muodostumiseen ja ylläpitämiseen. Tämä voidaan saavuttaa aktiivisella vuorovaikutuksella lukuisten ryhmien ja yksilöiden kanssa, sillä heidän tukeaan tarvitaan strategian toteuttamisessa. Tällaista strategiaa toteuttamalla organisaatio saa kestäviä kilpailuetuja, jotka takaavat sille pitkän aikavälin kilpailukyvyn ja keskimääräistä paremman tulostason [4] .
Sidosryhmien teorian vaatimusten mukaisesti nykyaikaiset yritykset eivät näe sidosryhmiä ulkoisen ympäristön osana, vaan melkein kollegoinaan. Ostajien kanssa pidetään yhteisiä kokouksia, toimittajat otetaan mukaan yhteisiin suunnitteluryhmiin, tilapäisiä liittoutumia solmitaan kilpailijoiden kanssa. Nykyään yritysten vuorovaikutus eri sidosryhmien kanssa liittyy läheisimmin ei-taloudellisen raportoinnin (sosiaalisen raportin) laatimiseen.
Viime vuosina elinkeinoelämän ja tiedeyhteisön edustajat ovat yhä enemmän huolissaan mahdollisuudesta olla vuorovaikutuksessa yrityksen sidosryhmien kanssa, jota kutsutaan "sidosryhmien johtamiseksi" (stakeholder management) [5] . Tätä vuorovaikutusta sidosryhmien kanssa käyttävät yhä enemmän paitsi yritykset, myös valtion, kuntien instituutiot ja voittoa tavoittelemattomat yhteisöt .
Lisäksi voittoa tavoittelemattomat organisaatiot toimivat itse sidosryhminä ja osallistuvat yritysten, valtion ja muiden organisaatioiden päätöksentekoprosessiin.