Maconin toinen kirkolliskokous on yksi kirkon neuvostoista , yleisfrankkilainen synodi, jota johtaa Lyonin pyhä arkkipiispa Priscus ja jonka Burgundin kuningas Guntramn kutsui koolle 23. lokakuuta 585 Maconissa .
Neuvoston osallistujien kokoonpano oli yksinomaan kirkollinen - 63 piispaa [1] , 25 piispanlähettiläätä ja 16 piispaa ilman tuoleja (eli ranskalais - gallo-roomalaiset piispat, joilta visigootit menettivät tuolit ); maalliset henkilöt, mukaan lukien kuningas itse, eivät osallistuneet keskusteluun. Siitä huolimatta tämä oli ilmeisesti ensimmäinen kirkolliskokous, jossa oikeiden kirkollisten ja teologisten asioiden ohella keskusteltiin myös täysin maallisista asioista; myöhemmin tästä tuli tyypillistä gallialaisen kirkon katedraaleille (ns. sekakatedraalit ).
Kirkolliskokouksessa määriteltiin lahjoitusjärjestelmä kirkolle, nostettiin esille kysymys papiston, mukaan lukien piispojen, moraalisesta luonteesta ja selkeytettiin liturgista käytäntöä varhaiskristillisiin normeihin palaamisen kannalta. Erityisesti neuvosto päätti erottaa ne presbyterit, jotka rikkoivat Karthagon kirkolliskokouksen vuonna 419 antamaa asetusta, jonka mukaan ehtoollinen tulisi suorittaa ennen ruokailua. Kuolleiden hautausjärjestys päätettiin. Tuomiokirkko asettui myös vapaiden puolustukseen, joiden vapauteen jotkut papiston edustajat loukkasivat: papiston ja vapauden väliset suhteet asetettiin piispanhallinnon hallintaan.
Erityinen paikka kirkollis-ongelmissa oli maallisen ja papiston välisten suhteiden säätelyyn liittyvillä kysymyksillä, erityisesti maallisen ja kirkollisen vallan rajaamisesta konfliktitilanteissa. Kirkolliskokous määräsi, että maallinen aatelisto ei saa käyttää väkivaltaa papiston henkilöihin. Monet neuvoston päätökset olivat tavalla tai toisella tarkoitettu kirkon vaikutusvallan laajentamiseen maallisiin tuomioistuimiin . Siten neuvosto kielsi maallisia tuomioistuimia ryhtymästä minkäänlaisiin toimenpiteisiin leskiä ja orpoja vastaan kysymättä ensin piispaa tai hänen sijaistaan syytettyjen "luonnollisina suojelijana". Tämä oli ilmeisesti ensimmäinen tapaus, jossa kirkko puuttui avoimesti maallisiin oikeusprosesseihin. Maallisia tuomioistuimia suositeltiin myös ottamaan huomioon kirkon kanonit maallisen lainsäädännön ohella tapauksia käsitellessään, varsinkin kun kyse oli feodaalien tunkeutumisesta kirkon omaisuuteen tai köyhien omaisuuteen. Kirkkoneuvosto kielsi kategorisesti pappeja olemasta läsnä maallisen tuomioistuimen tuomioiden täytäntöönpanossa.
Gregory of Tours kirjassaan "Historia francorum" ("Frankien historia") raportoi (kirja VIII, luku 20), että yksi neuvostoon osallistuneista kysyi, voidaanko sanaa homo (latinaksi "mies") käyttää suhteessa Nainen. Tämä kysymys oli luonteeltaan enemmän kielellinen kuin teologinen tai antropologinen: tosiasia on, että tuolloin muodostuneissa romaanisissa kielissä sana homo ( homme , uomo ) kävi läpi semanttisen kaventumisen, hankkien ennen kaikkea , "miehen" merkitys. Tähän kysymykseen vastattiin myöntävästi. Tästä ilmeisesti johtuu laajalle levinnyt legenda, jonka mukaan Maconin katedraalissa keskusteltiin siitä, onko nainen mies . Legendan mukaan asia ratkesi positiivisesti yhden äänen marginaalilla (32 vastaan 31), toisen version mukaan katedraali jopa kielsi naiselta sielun, minkä yhteydessä hänelle annettiin leima "naisvihaaja".
Samassa neuvostossa yksi piispoista nousi ylös ja sanoi, ettei naista saa kutsua mieheksi. Saatuaan piispoilta selityksen hän kuitenkin rauhoittui. Sillä Vanhan testamentin Pyhä Raamattu selittää tämän: alussa, jossa puhuttiin ihmisen luomisesta Jumalan toimesta, sanotaan: "... hän loi heidät mieheksi ja naiseksi ja kutsui miestä nimellä Aadam." , joka tarkoittaa "punaisesta savesta valmistettua". Mutta Herraa Jeesusta Kristusta kutsutaan myös Ihmisen Pojaksi, koska Hän on Neitsyen, toisin sanoen naisen, poika. Ja hän sanoi hänelle, kun hän valmistautui muuttamaan vettä viiniksi: "Mitä se minulle ja sinulle kuuluu, Zheno?" Ja niin edelleen. Tämä ja monet muut todistukset ratkaisivat lopulta tämän ongelman. ( Gregory of Tours . Frankkien historia [2] ).
Neuvoston lopussa kuningas Guntramn (Rooman ja Konstantinopolin piispan tuella) määräsi siinä tehtyjen päätösten tiukan täytäntöönpanon sekä lännen piispankunnalle että maallisille virkamiehille, ensisijaisesti tuomareille.