| Lohikäärme | |
|---|---|
| Taiteilijat Larisa Luppian , Igor Arseniev, Lev Lemke , Viktor Sukhorukov | |
| Genre | poliittinen farssi |
| Perustuen | näytelmä - satu "Lohikäärme" |
| Tekijä | Jevgeni Schwartz |
| Säveltäjä | Sergei Samoilov |
| Tuottaja | Gennadi Egorov [1] |
| Koreografi | Edvald Smirnov |
| näyttelijät |
Igor Arseniev Larisa Luppian Lev Lemke Rustem Gumerov Viktor Sukhorukov Aleksei Arefjev Juri Oskin Leonid Kudrjašov |
| Yhtiö | Leningradin valtionteatteri, joka on nimetty Lenin Komsomolin mukaan |
| Maa | Neuvostoliitto |
| Kieli | Venäjän kieli |
| vuosi | 1988 |
"Lohikäärme" on poliittisen farssin genren esitys , jonka Gennadi Egorov [2] [3] esitti vuonna 1988 Leningradin valtionteatterin näyttämöllä, joka oli nimetty Lenin Komsomolin mukaan [4] , joka perustuu näytelmään - Satu. Venäläinen Neuvostoliiton näytelmäkirjailija Jevgeni Schwartz " Lohikäärme " [5] .
Todellisen sadun tärkein ominaisuus on, että se on vakava. Hän voi olla hauska, hän voi jopa olla satiirinen, mutta hän pysyy aina vakavana naiivisuuteen asti. [6]Jevgeni Schwartz
Jevgeni Schwartz kirjoitti näytelmätarinan "Dragon" vuonna 1943 Stalinabadissa viitaten toisen maailmansodan tapahtumiin. Vuonna 1944 ohjaaja Nikolai Akimov esitti sen Leningradin komediateatterissa , joka tuolloin evakuoitiin Stalinabadiin. Ensimmäisten esitysten jälkeen näytelmä kiellettiin [7] .
Vuonna 1962 Nikolai Akimov esitti Lohikäärmeen uudelleen Leningradin komediateatterissa, ja se kiellettiin toisen kerran. [kahdeksan]
Vuonna 1988 pääohjaaja Gennadi Jegorov [4] [3] esitti Leningradin valtionteatterin Lenin Komsomolin [2 ] näyttämöllä Jevgeni Schwartzin näytelmätarinan "Lohikäärme" poliittisen farssin genressä [9] .
Virheiden epätodennäköisyyden ja värien erottelun helpottamiseksi ihmisten on hyödyllistä kuunnella ja katsoa satuja, jotka eivät koskaan vallitse, eivät taipu olettaa, vaikka totuus ei olekaan niin houkutteleva. Tutustuttuasi Leninin komsomolin "Dragon" -nimisen Leningradin valtionteatterin esitykseen ymmärrät, että ohjaaja G. Jegorovin vuonna 1988 luovien ponnistelujen ansiosta lohikäärmeitä vihaava ystävällinen tarinankertoja Jevgeni Schwartz puhuu meille avoimesti. koko sydämestään. [kahdeksan]Ilja Lyakhov
Auditorion etureunassa avautuu raskas kaivon kansi, josta työntyy esiin aasin pää . Aasin (L. Mikhailovsky) perässä valitaan vapaaksi raidallinen häntäinen hirviö - tämä on Kissa ( V. Sukhorukov ). Kääntyessään selkänsä toisilleen he alkavat johtaa näkymätöntä orkesteria ja todellakin juhlallinen musiikki soi salissa. Outoja kapellimestarit ilmoittavat äänekkäästi yleisölle: "Lohikäärme! Poliittinen farssi kolmessa näytöksessä kahdella välijaksolla. Teatterin esirippu aukeaa. Lavalla puoliympyrä kapeita taloja, jotka muistuttavat erilaisia soittimia. Talojen pyöreissä ikkunoissa näkyy upeat kasvot, jotka on maalattu valkoisella meikillä. Näkymättömän orkesterin musiikin tahtiin valkoiset kasvot karnevaaliasuissa lähtevät taloista ja suuntaavat kohti yleisöä, mutta ennen saliin pääsyä he katoavat luukkuun, josta Kissa ja Aasi pakenivat. Tässä sirkuksen prologia muistuttavassa karnevaalikulkueessa ihmiset eivät ole kovin iloisia ja onnellisia [10] . Ihmisten joukossa on mustiin frakkiin pukeutuneita roistoja ja keilareita - sellaisia klassisia vakoojia, on teloittaja, jonka pää on peitetty punaisella viittalla, jossa on halkio silmiä varten, ja lopuksi itse lohikäärme, kuten odotettiin, kolmella päällä. univormu, johon mahtuu kolme esiintyjää. Kulkue päättyy.
Asunto on lavalla. Huoneiston pyöreistä pienistä ikkunoista näet muinaisen kaupungin talot. Ja tässä on sankari - upean komea nuori mies tähtitaitta - Lancelot (I. Arseniev), hänen on taisteltava lohikäärmettä vastaan. Nuoren miehen ottaa vastaan talossa kissa, jonka nimi on Mashenka. Tämä Kissa on mielessään, hänellä on viekas ilme, kissaplastisuus, kehräävä puhe. Kissa yhtäkkiä vaikenee, jäätyy, ikään kuin hän olisi hyppäämässä, mutta ei hyppää, vaan alkaa napata käpälällään henkilöä, joka on erittäin keskittynyt. Moshko, hiiri? Osoittautuu, että "kirottu lisko", eli lohikäärme, joka valitsi Elsan, kissan nuoren emäntätarin, syömään. Elsa ( L. Luppian ) ja hänen isänsä Charlemagne (E. Ioffe) tulevat taloon melko onnellisina huolimatta siitä, että huomenna Elsa menee lohikäärmeen nielemään. Kaarle Suuren kasvot ovat hämmästyttävät, epämääräiset pehmeydeltä, ystävällisyydestä ja tyhmyydestä, ikään kuin hän olisi itkemässä, ja hän melkein itki, mutta lohikäärme käskettiin hymyilemään, ja hän hymyilee nöyrästi. Ja kaikki ankarat häiriöt harkitsevat kuuliaisesti hyveitä [11] . Lohikäärme ( Yu. Oskin ) ilmestyy luukusta, mutta hyvin rauhallisesti, kotona, kuin lähisukulainen - urheiluhousuissa, henkselitissä, hänen kasvoilleen on maalattu vain paha naamio valkoisella maalilla. Mutta kaikesta kotimaisuudestaan huolimatta Martial Dragon odottaa selkeitä vastauksia Kaarle Suurelta. Lohikäärme muuttaa kahdesti ulkonäköään ja ottaa erittäin vaarattomien ihmisten muodon (L. Kudryashov ja A. Arefiev). Mutta joka kerta kun ne ilmestyvät, kuuluu törmäys, pauhu ja iso sähkökipinä leimahtaa takana. Ja tarvittaessa kaikista ovista ja aukoista, ikään kuin maan alta, kasvaa siviilipukuisia nuoria ja jäätyy valmiudessa numero yksi. Lohikäärme ei käsittele vihollisia yksin, hänellä on kokonainen laite vastahakoisten kansalaisten tukahduttamiseen. Koko esityksen ajan (sekä ennen lohikäärmeen kuolemaa että sen jälkeen) äänitallenne soi - rytmisesti, taukojen kautta rummun kevyeen lyöntiin: "Puhu. Puhua. Puhua. WHO? Missä? Kenen kanssa?" [10] . Kuulusteluun, kidutukseen, tuomitsemiseen. Lohikäärme julistaa: ”Kansani ovat hyvin pelottavia. Työni. Leikkasin ne." Tässä upeassa kaupungissa ihmiset elävät "vuotavilla sieluilla, korruptoituneilla, palaneilla, kuolleilla" [5] . Tämän monipuolisen lohikäärmeen vahinko ei ole se, että hän söi kauniita tyttöjä, vaan se, että hän tuhosi ihmisten sielut [11] .
Näytelmän päähenkilönä on Lancelot. Hän on pukeutunut ajattomaan pukuun: sadetakki, vaatimaton tunika, korkeat saappaat. Lancelot ei ole vain kiivas taistelija totuuden ja oikeuden puolesta, vaan myös romantikko, runoilija, joka uskoo rakkauden voimaan. Siksi yleisö ymmärtää, etteivät abstraktit hyvän ja pahan voimat ryhtyneet avoimeen taisteluun lohikäärmeen kanssa, vaan konkreettiset - Totuus, Puhtaus, Avoimuus [8] . Alkoi epätasainen taistelu. Lancelot katkaisi lohikäärmeeltä kolme päätä ja he putosivat vihellyksellä taivaalta maahan ja heidän kaulansa roikkuivat pienistä rättilipuista. Lohikäärmeen lähin apulainen, Elsa Heinrichin entinen sulhanen, luki jokaisen pään kaatumisen jälkeen kansalaisille tiedonannon monimutkaisista liikkeistä, vihollisen hupenevista voimista. Mutta lohikäärme voitettiin ja taistelu päättyi. Vakavasti haavoittunut Lancelot, joka lähti kaupungista, uskoi edelleen kaupunkilaisten paranemiseen: ”Heikkoutesi vuoksi vahvin, ystävällisin ja kärsimättömin menehtyivät. Kivet ja ne olisivat viisastuneet. Mutta olet silti ihminen . "
Näytelmässä on hahmo, jota voidaan kutsua yhdellä sanalla: kaupunkilaiset. Täällä on kauppiaita ja vanginvartijoita ja lakeja, ja vartijoita ja hovimiehiä ja käsityöläisiä. He kaikki myöntyivät kohtalolleen, ylistivät lohikäärmettä, ilahduttivat lohikäärmettä, parhaimmillaan he eivät huomanneet mitään, he sanovat, kaikki oli niin kuin pitää. Ihmiset ovat automaatteja, ihmiset ovat oman pelkuruutensa orjia. Lohikäärmeen voima, Lohikäärmeen voima, Lohikäärmeen valhe sopi erityisesti kaupunkilaisten "ylemmille kerroksille". Tämän vauraan "huipun" edustajia ovat Burgomaster ( L. Lemke ) ja hänen poikansa Heinrich (R. Gumerov). Burgomasterilla oli kaksi asua elämää varten. Ensimmäinen asu on tähdillä ja risteillä maalattu tunika sekä päässään napoleoninen hattu. Toinen asu on pakkopaita, jossa on pitkät hihat, jotka sidotaan potilaan ympärille. Burgomaster muutti näitä asuja tilanteen ja hetken akuuttien mukaan [11] . Kun porvarillinen halusi tulla sairaaksi, hän alkoi puhua äänekkäästi kolmeen mikrofoniin kerralla ja pyöräyttää silmiään: "Oi ihmiset, ihmiset, rakastakaa toisianne!" Ja sitten rauhallisesti, terveellä äänellä hän ilmoitti pojalleen: "Kuuletko mitä hölynpölyä?" Eikä enää deliriumissa, vaan selkeässä tietoisuudessa, hän tunnusti Heinrichille: "En ole mikään maallikko, vaan porvarimestari. En ole kertonut itselleni totuutta niin moneen vuoteen, että olen unohtanut, mikä se on” [5] . Päätettyään, että Lancelot kuoli haavoihinsa, tämä skitsofreenikko alkoi teeskennellä kaupungin vapauttajaa anastajalohikäärmeestä ja ottaa vallan omiin käsiinsä: "Orjuus on ohi, olemme syntyneet uudelleen, nyt meidän on oltava harmonisia ja samalla vilpittömästi, inhimillisesti, demokraattisesti." Päätettyään puheensa pormestari kysyy Heinrichiltä: "No, mitä meillä on vankilassa?" [5] . Ja vankilan vankityrmissä refrääni kuuluu - "Puhu. Puhua. Puhua." Mutta poika menee isäänsä pidemmälle: tyylikäs, elegantti, älykäs Heinrich on valmis tuhoamaan isänsä Burgomasterin omin käsin [8] .
Lancelot selviää haavoistaan ja palaa kaupunkiin. Tämä ei ole enää se hurmaava valkohampainen nuori mies, jonka näimme esityksen alussa. Hän tulee kostoksi. Hänellä on yllään lohikäärmetakki. Lancelot karkottaa Burgomasterin, josta on jo tullut presidentti, ja Heinrichin, joka on ottanut porvariston. Kaikille tulee selväksi, että sekä Lancelot että Elsa eivät voi lähteä kaupungista, ennen kuin he ovat saaneet päätökseen "pienen työn" - jokaisessa kaupunkilaisessa on tarpeen tappaa lohikäärme. Viisas Puutarhuri ( Yu. Feting ) pyytää uutta hallitsijaa olemaan varovainen: ”Poista rikkaruohot varovasti, jotta et vahingoita terveitä juuria. Loppujen lopuksi , jos ajattelet sitä, ihmiset, kuten kukat, ansaitsevat huolellisen hoidon . Esityksen lopussa kaikki hahmot ovat läsnä lavalla, kaikki tämä karnevaalimuodostelma. Taaksepäin musiikin tahtiin siirryttäessä ne katoavat hitaasti yksitellen lavalta syreenin kaukaisuudessa kuin sulavat. Vain yksi unohtunut Kaarle on jäljellä lavalla .
Nykyään, demokratisoitumisen aikakaudella, teatteri muistuttaa tarpeesta kohdella ihmisiä huolella, tarpeesta kehittää heidän itsetuntoaan ja arvokkuuttaan sekä orjavalmiuden vaarasta alistua jonkun toisen tahtoon. Niin kauan kuin valtio on olemassa, riippumatta siitä, kuinka korkea demokratian taso se on, Schwartzin näytelmä pysyy ajantasalla. [kahdeksan]I. Lyakhov
Jevgeni Schwartzin näytelmä " Lohikäärme " on kirjoitettu vuonna 1943, ja kriitikot suhtautuivat siihen vihamielisesti: "haitallinen antihistoriallinen ja kansanvastainen satu", "filistinen näkökulma nykyaikaisuuteen", "häpeämätön fantasia", " kunnianloukkaus, panettelu" - hän palkitsi näytelmän "Dragon" tällaisilla epiteeteillä artikkelissa "Haitallinen tarina" -arvostelija S. Borodin [7] .
Leningradin valtionteatterin esitys "Dragon". Lenin Komsomolia arvosteltiin myös terävästi, mutta se oli menestys katsojan kanssa:
Leningradissa, Lenin Komsomol -teatterissa, "Lohikäärmeen" ensi-ilta esitettiin keväällä 1988 (ohjaaja G. Egorov). Leningradin kriitikoiden välittömästi ja yksimielisesti moittama esitys saa kuitenkin meluisan ja lakkaamattoman menestyksen yleisönsä keskuudessa, minkä tämän artikkelin kirjoittaja todisti 18. elokuuta 1988. Voit olla niin paljon eri mieltä tästä tai toisesta kuvan päätöksestä tai jopa koko näytelmästä kokonaisuutena, mutta yksi asia on tunnustettava - tällä kertaa se ei tule mieleen kenellekään naiiveimmasta, kokemattomimmasta ja kokemattommasta. taiteen allegoria yleisöstä etsiä osoite, mitä tapahtuu jossain "tuonti" tilassa. Jokainen näytelmän sana "pääsee" välittömästi, kuin laukaus. Tänään ja eilen, meistä. Ja ehkä tämä on näytelmän "Dragon" pysyvä arvo. Vaikeuksia oli myös tämän esityksen "läpäisemisessä".
- A. M. Donskoy [12]| Pääesitykset Gennadi Egorov | |
|---|---|
| |