Itävalta-Unkari oli Euroopan kolmanneksi väkirikkain valtio ( Venäjän ja Saksan jälkeen ) ja maailman toiseksi väkiluvultaan Venäjän jälkeen.
Vuoden 1914 viimeisen väestönlaskennan mukaan maassa asui yhteensä 52,7 miljoonaa asukasta 625 337 km²:n alueella. Kuten mikä tahansa suuri imperiumi maailmanhistoriassa, Itävalta-Unkari erottui väestön kansallisen, uskonnollisen ja kielellisen koostumuksen monimuotoisuudesta, jonka yhteydessä maata verrattiin 1800-luvun Itävallan vastaisessa propagandassa tilkkutäkki . Imperiumin geopoliittiset vastustajat käyttivät muiden monikansallisten valtioiden luontaisia etnisiä konflikteja horjuttamaan sitä. Imperiumin romahtaminen vuonna 1918 ja täysin etnokraattisten valtioiden muodostuminen oli suora seuraus maan tappiosta ensimmäisessä maailmansodassa ja itse Balkanisaation käsitteestä.siitä tuli termi, joka merkitsi valtion romahtamista ja vasta muodostettujen poliittisten kokonaisuuksien pirstoutumista entisestään, jotka sitten joutuvat keskinäisiin konflikteihin aina aseellisiin.
Itävalta-Unkarin väestö (laskennot) [1] :
| vuosi | Väestö |
|---|---|
| 1869 | 35 730 400 |
| 1870 | 37 500 000 |
| 1880 | 37 883 300 |
| 1890 | 41 718 800 |
| 1900 | 45 176 600 |
| 1910 | 49 458 500 |
| 1914 | 52 749 900 |
Itävalta-Unkarin väestön kansallinen koostumus vuoden 1910 väestönlaskennan mukaan: saksalaiset - 23,5%, unkarilaiset - 19,1%, tšekit ja slovakit - 16,5%, serbit ja kroaatit - 10,5%, puolalaiset - 10%, rusynit - 8%. romanialaiset - 6,5%, sloveenit - 2,5%, muut ( italialaiset , juutalaiset , mustalaiset ) - 3,4%.
Imperiumin kansallinen, kielellinen ja uskonnollinen kokoonpano ei ollut staattinen. Esimerkiksi vuosien 1859 ja 1866 välillä italialaiset lakkasivat olemasta merkittävää roolia valtakunnan elämässä, koska suurin osa Italian Venetsian ja Lombardian maista menetti. Sen rajojen sisällä pysyneet italialaiset Istrian ja Dalmatian yhteisöt syrjäytyivät vähitellen tänne asettautuneiden kroaattien ja sloveenien keskuudessa. Tirolin roomalaiset puolestaan merkittiin pitkään myös "italialaisiksi". Toisaalta vuonna 1911 valtakuntaan kuului Bosnia ja Hertsegovina , jossa oli myös huomattava (30 %) muslimislaavien osuus.
"Tituutetut kansat" pitivät perinteisesti saksalaisia ("swaabeja") ja vuoden 1848 jälkeen myös unkarilaisia. Heitä yhdisti halu alistaa vähemmän etuoikeutetut romaaniset ja slaavilaiset kansat. Saksalaisten ja unkarilaisten väliset ristiriidat kuitenkin säilyivät, kun ensimmäiset yrittivät käyttää jälkimmäisten sotilaallisia kykyjä pääasiallisena iskuvoimana konflikteissa naapurivaltioiden kanssa.
Saksan eliitin politiikka tiettyjä kansoja kohtaan muuttui usein ulkopoliittisen tilanteen mukaan: sen olemassaolon viimeisessä vaiheessa alkoi "flirttailu" Ciscarpathiaan ja Galiciaan keskittyneen puolalaisen vähemmistön kanssa. Heidän tavoitteenaan oli muuttaa Venäjän valtakunnan puolalainen väestö itävaltalaismieliseksi. Venäjälle sodan julistamisen jälkeen saksalaiset laajensivat Itävallan puolalaisten kielellisiä oikeuksia maksimissaan.
Pitkään jatkuneet ja vähitellen kasaantuneet etniset, kielelliset ja yhteiskunnalliset ristiriidat "tilkkutäkki"-imperiumissa nousivat pintaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Samalla niistä tuli erityisen havaittavia "ulkoisille" tarkkailijoille, jotka yrittivät käyttää niitä.
Esimerkiksi Venäjän hallitus ja sen jälkeen Venäjän armeija osoittivat erilaista asennetta Itävalta-Unkarin joukkojen eri etnisiin ryhmiin, erityisesti sotavankeihin, sekä väliaikaisesti miehitettyjen slaavilaisten alueiden asukkaisiin. Vangitut slaavit , pääasiassa venäläisiä kohtaan myötätuntoiset tšekit ja slovakit , saivat useita etuoikeuksia, joiden perusteella Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen (huhti-kesäkuussa 1917) Tšekkoslovakian joukko ilmestyi Venäjän sotavangeista. Itävalta-Unkarin armeija ja Venäjän kansalaisia, jotka ovat tšekkiläisiä ja slovakialaisia, tarkoituksena osallistua vihollisuuksiin osana Venäjän armeijaa [2] .
Jopa amerikkalainen kirjeenvaihtaja John Reed, joka oli hyvin kaukana Itävalta-Unkarin todellisuudesta, huomasi valtakunnan kansallis-kielellisten ristiriitojen terävyyden muistiinpanoissaan, jotka koskivat tapaamista kesällä 1915 itävaltalaisten vankien kolonnin kanssa, jota saattoivat kaksi Donia. Kasakat:
"Heitä oli kolmekymmentä, ja näiden kolmenkymmenen välillä oli edustettuna viisi kansakuntaa: tsekit, kroaatit (kroaatit), unkarit, puolalaiset ja itävaltalaiset. Yksi kroaatti, kaksi unkaria ja kolme tšekkiä eivät tienneet sanaakaan muulla kielellä kuin omansa, eikä yksikään itävaltalainen tietenkään osannut yhtään boheemia, kroaattia, unkaria tai puolaa. Itävaltalaisten joukossa oli tirolilaisia, wieniläisiä ja puoliitalialaisia Polasta. Kroaatit vihasivat unkarilaisia, unkarit vihasivat itävaltalaisia, ja mitä tulee tšekkiin, kukaan muu ei puhunut heille. Lisäksi he kaikki erosivat jyrkästi toisistaan sosiaalisen aseman suhteen, ja kaikki korkeimmalla tasolla seisovat katsoivat halveksuen alhaisimpia... Esimerkkinä Franz Josephin armeijasta tämä ryhmä oli hyvin suuntaa-antava.
- http://histrf.ru/biblioteka/pamyatniki-geroyam-pervoy-mirovoy/100-let/narody-avstro-vienghrii-v-piervoi-mirovoi-voinie-ghlazami-russkogho-protivnikaKieli- ja aakkoskysymykset ovat aina olleet imperiumin sisäisten asioiden asialistalla. He yrittivät ratkaista niitä useaan otteeseen, mutta myös Itävallan-Saksan eliitti, sitten unkarilaiset ja puolalaiset kokeilivat ja manipuloivat niitä. Viimeisimmän väestönlaskennan mukaan 71 % Itävalta-Unkarin väestöstä ilmoitti tietävänsä saksan kieltä jossain määrin. Kuitenkin saksaa oli kotoisin vain 36,8 %:lle valtakunnan väestöstä, ja tämä osuus oli vähitellen laskussa, koska väestöräjähdysmäisesti lisääntyi maaseutuväestö. Niinpä tšekit saivat takaisin varman enemmistön Prahassa ja Plzeňissä, lähes puolet Brnon väestöstä . Saksalaiset pakotettiin tunnustamaan niin kutsuttujen paikallisten kielten ( Landübliche Sprache ) oikeudet, vaikka joidenkin vähemmistöjen manipulointi ja vastakkainasettelua toisia vastaan jatkui. Esimerkiksi Itävallan viranomaiset tunnustivat italian (toscanan) vakiokielen "kulttuuriksi" ( Kultursprache ) ja käyttökelpoiseksi Venetsiassa ja Lombardiassa, vaikka näiden alueiden väestö ei kommunikoi sillä, vaan paikallisilla ilmaisuilla, jotka olivat hyvin kaukana. siitä ja toisistaan. Samaan aikaan slaavilaisia kieliä ei tunnustettu periaatteessa kulttuurisiksi, ja yritykset käyttää kirjallista venäjän kieltä esimerkiksi Rusyn-ympäristössä tukahdutettiin. Venäjän valtakunta oli kuitenkin tuolloin ainoa itsenäinen slaavilainen valtio maailmassa, ja kaikki valtakunnan kansat kääntyivät aktiivisesti venäjän kielen puoleen, ensisijaisesti niin sanottuihin tšekkiläisiin " herätyksiin ", koska se oli tšekin kielellä. eloonjäämiskysymys oli erityisen akuutti. Saksalaisten yritykset halventaa ja julkisesti nöyryyttää slaavilaisten kielten puhujia johtivat päinvastaiseen tulokseen: sloveenit ja kroaatit nousivat taistelemaan kielensä puolesta. Merkittävimmät saavutukset tällä alalla saavuttivat unkarilaiset : vuoden 1848 menestysten jälkeen Transleitaniassa alkoi aktiivinen romanialaisten, rusinien, mustalaisten, juutalaisten ja slovakkien madjarisaatio.
Vuonna 1867 Kroatian kielestä tuli tasa-arvoinen italialainen Dalmatiassa. Vuonna 1869 puolasta tuli Galician virallinen kieli saksan sijaan. Paradoksi oli kuitenkin se, että Galicia itsessään puhui pääasiassa ukrainaa ja ruteenia, ja Puolan varsinaisissa maissa Krakovan alueella puolan kielen käyttö virallisella alalla oli rajoitettu ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Saksalais-unkarilainen eliitti toteutti siten visuaalisesti " hajoita ja hallitse " -politiikkaa imperiumin alueilla. Pääosin maaseudulla asuvien slaavilaisten kansojen keskuudessa säilyi kuitenkin korkeampi syntyvyys , mikä auttoi heitä kompensoimaan assimilaatiosta aiheutuneita menetyksiä. Vuoteen 1882 mennessä sloveenit pystyivät korvaamaan saksan sloveenilla Kärntenissä. Samana vuonna Kaarlen yliopisto jaettiin Tšekin ja Saksan sivukonttoreihin.
Tämän seurauksena 1800-luvun loppuun mennessä Böömin ja Määrin alueella syntyi kiivas kamppailu hallinnollisista voimavaroista tšekin ja saksan kielen äidinkielenään puhuvien välillä, jossa tšekit nousivat todellisiksi voittajiksi. Suhteellisen harvat sloveenit onnistuivat myös saavuttamaan jonkin verran menestystä. Galiciassa puolalaiset onnistuivat myös saamaan kielellisen monopolin ja samalla oikeuden polonisoida Länsi-Ukrainan maita. Romanialaiset, rusynit ja ukrainalaiset, slovakit, juutalaiset ja mustalaiset olivat edelleen imperiumin kielellisesti vailla äänioikeutta. On huomionarvoista, että he kaikki asuivat valtakunnan Unkarin osassa. Myös Transilvanian romanialaiset, Bukovinan moldovalaiset, Taka-Karpaattien rusyynit, hutsulit, venäläiset vanhauskoiset ja ukrainalaiset, joiden kirjoitus syntyi ja kehittyi pitkään kyrillisellä kirjaimella, joutui myös latinalaisten aakkosperäiseen vainoon .