Voight

Kokeneet kirjoittajat eivät ole vielä tarkistaneet sivun nykyistä versiota, ja se voi poiketa merkittävästi 26. elokuuta 2021 tarkistetusta versiosta . tarkastukset vaativat 2 muokkausta .

Voigt ( puola wójt , Belor. Voyt , ukraina wіyt , sukua saksan sanalle Voigt Voigt , "Voigt" , joka tulee latinan  sanasta advocatus  - kutsuttu avuksi) - päällikkö , Liettuan suurruhtinaskunnan ja liittovaltion kaupungeissa Magdeburgin lakiin perustuen 1400  - 1800-luvuilla valittu virkamies (yleensä varakkaasta väestöstä), joka johti tuomaria .

Historia

Vojtin asema oli aluksi perinnöllinen , mutta lopulta siitä tuli valinnainen. Voight otti osan palvelustaan ​​veroista ja oikeudenkäyntimaksuista .

Voightin tehtäviin kuuluivat yleishallinto, kaupungin omaisuuden hallinta sekä tuomariston päällikön avustuksella suoritetut lainkäyttötehtävät. Voight jakoi valtansa kaupunginvaltuuston kanssa, jonka valintaan hänellä oli vaikutusvaltaa.

Nyky-Venäjän alueella Voitovin ritarikunnat olivat olemassa Smolenskin voivodikunnassa 1600-luvulla. Kuningas nimitti kaupungin soturit; kaikissa tunnetuissa tapauksissa tämä asema oli aatelisto. [yksi]

Hetmani vaati Voytovia Puolan Ukrainan kaupungeissa . Vasemmalla ja Sloboda Ukrainassa voitit olivat myös kylissä, joissa maaseutuyhteisö valitsi heidät.

Voitin asema oli Etelä-Venäjän kylissä 1700-luvulle asti ja kaupungeissa - Magdeburgin lain kumoamiseen saakka 1800-luvun alussa .

Itävalta-Unkariin kuuluvassa Galiciassa voit johti maaseutuyhteisöä ja Puolaan kuuluneilla mailla 1921-1939 voit oli  pienimmän hallinnollis-alueyksikön - gminan johtaja .

Johdannaiset ja sananmuodostus

Tästä sanasta tulevat slaavilaiset sukunimet - Voightin  johdannaiset :

Suurin osa näiden sukunimien kantajista asuu nykyaikaisessa Puolassa, Ukrainassa, Venäjällä, Liettuassa ja Valko-Venäjällä.

Katso myös

Muistiinpanot

  1. Dumin S.V. Smolenskin voivodikunnan kaupunkien yhteiskuntapoliittinen kehitys osana Kansainyhteisöä (1618–1654) // Antiikin ja keskiajan historian ongelmia / Toim. toim. Yu.M. Saprykin . M., 1980. S. 101.

Kirjallisuus