Alto huilu

Kokeneet kirjoittajat eivät ole vielä tarkistaneet sivun nykyistä versiota, ja se voi poiketa merkittävästi 23. joulukuuta 2018 tarkistetusta versiosta . tarkastukset vaativat 14 muokkausta .
Alto huilu
Alue
(ja viritys)
Luokitus poikittaishuilu _
Aiheeseen liittyvät instrumentit Suuri huilu , Piccolo
 Mediatiedostot Wikimedia Commonsissa

Alttohuilu ( italiaksi  flauto contralto ; ranskaksi  flûte alto ; saksaksi  Altflöte ) on muunnelma modernista huilusta . Pääalue: pieni suola - kolmannen oktaavin F. Se on merkitty neljännellä todellisen äänen yläpuolelle. Harvemmin esiintyy alttohuilu F -kirjaimessa, joka on merkitty viintiksi edellä. Soittimen sointi on täysi, leveä, suurin kauneus on alemmassa rekisterissä. Suureen huiluun verrattuna altto on hieman pidempi ja paksumpi. Sormitus on sama [1] . Yhdessä suuren ja pienen huilun kanssa se on osa sinfoniaorkesteria [2] .

Alttohuilua käytetään pääsääntöisesti orkesterissa tuottamaan erityisiä matalia ääniä, mutta 1900-luvun jälkipuoliskolla sitä alettiin käyttää myös yhtye- ja sooloinstrumenttina. Yksi ensimmäisistä, jotka käyttivät sitä, oli Rimski-Korsakov ooppera-baletissa Mlada ( 1890 ). Myöhemmin alttohuilun osa esiintyi A. K. Glazunovin (kahdeksas sinfonia), M. Ravelin (" Daphnis ja Chloe "), I. F. Stravinskyn (" Kevään riitti "), G. Holstin (" Planeetat ") teoksissa. , D. D. Šostakovitš ( Seitsemäs sinfonia ) ja muita säveltäjiä. Alttohuilu sisältyy Pierre Boulezin "Hammer without a Master" -yhtyeeseen. Soolosävellykset alttohuilulle ovat kirjoittaneet Mati Kuulberg , Egil Hovlann , Leonid Bashmakov , Aulis Sallinen , Erland von Koch . Hän kirjoitti myös alttohuilulle Theobald Böhm , joka vanhuudessaan piti sitä parempana.

Muistiinpanot

  1. ↑ Chernykh A.V. Huilu // Neuvostoliiton puhallininstrumentaalitaide. Hakemisto. - M . : Neuvostoliiton säveltäjä, 1989. - S. 83. - 320 s.
  2. ↑ Radvilovich A. Yu. Huilut // Liite M. I. Chulakin oppikirjaan "Sinfoniaorkesterin soittimet". - Pietari. : Säveltäjä, 2013. - S. 5. - 44 s.

Kirjallisuus