Sohvaaktivismi tai slakktivismi ( eng. slacktivism , joskus slackervism tai slackervism - yhdistelmäsana , joka koostuu sanoista slacker - loafer ja activism ) on halventava termi, joka kuvaa "itsensä rauhoittavaa" toimintaa, joka tukee tiettyä ongelmaa tai ratkaisua mihin tahansa sosiaalisia ongelmia, joilla on kuitenkin vain vähän tai ei ollenkaan käytännön vaikutusta. "Sohvaaktivismin" päätulos on slakktivistin itsensä tyytyväisyys illuusion osallistumisesta tietyn ongelman ratkaisuun. Siten "sohvaaktivisti" antaa tukea egolleen , ei niille, jotka sitä todella tarvitsevat. Slakktivismin teot vaativat yleensä vain vähän henkilökohtaista ponnistelua slakktivistin puolelta. Samalla slakktivisti lähtee olettamuksesta, että näillä edullisilla ponnisteluilla voidaan korvata kalliimpia, eikä vain täydentää niitä, vaikka mikään tutkimus ei tue tätä oletusta [1] .
Monet sivustot ja uutisalustat ovat integroineet käyttöliittymäänsä sosiaalisen median linkit, kuten Facebook ja Twitter, mikä tekee käyttäjien helpoksi "tykätä", "jakaa" tai "twiittaa" näkemästään verkossa. Ihmiset voivat nyt ilmaista huolensa sosiaalisista tai poliittisista ongelmista vain yhdellä napsautuksella, ja herää kysymys: mikä on näiden "tykkäysten" todellinen hinta, jos niiden takana on niin vähän huomiota ja vaivaa [2] .
Slakktivistien toimintaan voi kuulua online-vetoomusten allekirjoittaminen [3] , liittyminen eri organisaatioiden verkkoyhteisöihin osallistumatta niiden ponnisteluihin, statusten tai viestien lähettäminen sosiaalisiin verkostoihin , henkilötietojen tai avatarien muuttaminen sosiaalisen verkostoitumisen palveluissa "vastauksena" johonkin tapahtumaan. [4] [5] .
YK:n yhteinen HIV/aids-ohjelma kuvailee termiä "slacktivist" "johtuen siitä, että ihmiset, jotka ilmaisevat tukensa jonkun yritykselle yksinkertaisilla teoilla, eivät ole tarpeeksi mukana ja sitoutuneet todellisen muutoksen aikaansaamiseen" [6] .
Dwight Ozard ja Fred Clark keksivät termin luultavasti vuonna 1995 Cornerstone-festivaaleilla lyhentämään ilmausta "slacker activism", joka viittasi ruohonjuuritason toimintaan nuorten, jotka yrittävät vaikuttaa yhteiskuntaan yksinkertaisilla yksityisillä toimilla (kuten puun istuttaminen sen sijaan protestiin osallistumisesta). Näin ollen termillä oli alun perin positiivinen-neutraali konnotaatio [7] .
Radiojuontaja ja poliittinen kommentaattori Dan Carlin käytti termiä ohjelmassaan 1990-luvulla, ja silloin termi saattaa saada nykyisen merkityksensä.
Monty Phan, Newsday -kolumnisti , oli yksi ensimmäisistä, jotka käyttivät termiä vuoden 2001 artikkelissa "On the Net, 'Slacktivism'/Do-Gooders Flood In-Boxes" [8] .
Varhainen esimerkki termin "slakktivismi" käytöstä on tallennettu Barnaby Federin New York Timesin artikkeliin otsikolla "He eivät olleet varovaisia mitä toivoivat". Feder lainaa Snopes.comin Barbara Mickelsonia , joka kuvaili yllä lueteltujen kaltaisia tapahtumia. "Kaikki sitä ruokkii slakktivismi ... ihmisten halu tehdä jotain hyvää poistumatta tuolistaan" [9] .
Toinen tapaus käyttää termiä "slakktivismi" on tallennettu Jevgeni Morozovin kirjaan "Internet illuusiona. Verkon kääntöpuoli "(2011). Tässä kirjassa Morozov yhdistää sohvaaktivismin vaikutuksen vuoden 2009 Kolding-Jorgensenin kokeiluun. Tanskalainen psykologi Anders Kolding-Jorgensen loi kuvitteellisen Facebook-ryhmän. Hän julkaisi sivulla mainoksen, jossa ehdotettiin, että Kööpenhaminan kaupunki oli purkamassa historiallista Stork Fountainta. Ensimmäisenä päivänä yhteisöön liittyi 125 Facebook-käyttäjää, ja seuraajien määrä kasvoi tasaisesti saavuttaen lopulta 27,5 tuhatta ihmistä [10] . Morozov käyttää tätä esimerkkiä paljastaakseen slakktivismin olemuksen: "kun viestintäkustannukset ovat alhaiset, ryhmiä voi muodostua erittäin helposti" [11] . Clay Shirky luonnehtii slakktivismia myös "naurettavan yksinkertaiseksi ryhmämuodostukseksi" [11] .
Slakktivismi on toki joutunut huomattavan, joskus halventavan kritiikin kohteeksi. Erityisesti jotkut väittävät, että se perustuu olettamukseen, että kaikki ongelmat voidaan ratkaista helposti sosiaalisen median avulla, ja vaikka tämä voi pitää paikkansa paikallisten asioiden kohdalla, slakktivismi ei välttämättä ole tehokas globaalien ongelmien ratkaisemisessa [12] .
"Nojatuoliaktivismin" kritiikki liittyy usein ajatukseen, että verkkotapahtumat eivät yleensä ole tehokkaita ja/tai että ne sulkevat pois tai vähentävät poliittista osallistumista tosielämään. Koska useimmat slakktivismin tutkimukset ovat kuitenkin perustuneet yksittäisiin tapauksiin tai kampanjoihin, on vaikea antaa tarkkaa prosenttiosuutta toimista, jotka lopulta johtavat aiottuun tavoitteeseen. Lisäksi monet tutkijat rajoittuvat tarkastelemaan nojatuoliaktivismia avoimissa demokraattisissa yhteiskunnissa, kun taas julkisen sympatian ja tuen osoittaminen avatarin vaihtamisen tai iskulauseen uudelleenjulkaisemisen muodossa autoritaarisissa tai totalitaarisissa yhteiskunnissa voi vaatia huomattavaa rohkeutta ja olla merkityksellinen teko. Toimittaja Courtney Radsch on havainnut slakktivismin kritiikin länsikeskeisen luonteen [13] [14] väittäen, että tämäkin alhainen osallistumistaso oli tärkeä aktivismin muoto arabinuorille ennen arabikevättä ja sen aikana . heidän käytettävissään olevan sananvapauden muoto, kipinä, joka pystyy sytyttämään tuleen mediassa , kun yksi tai toinen hashtag menee huipulle, ja monet nykymediat uutissyötettä muodostaessaan tarkkailevat määrätietoisesti tilastoja. "Sosiaalisen median voima on siinä, että se auttaa muokkaamaan kansainvälistä agendaa ja on yksi tapa heikentää valtioiden monopolia", kirjoittaa Redsh [15] ja lisää, että "pelot siitä, että virtuaalinen aktivismi syrjäyttäisi todellisen aktivismin, ovat perusteettomia", koska ne eivät vaikuttaa negatiivisesti tai myönteisesti poliittisen toiminnan tasoon [16] .
Sigmund Baumanin mukaan slakktivismin keskeinen vaara on se, että sosiaaliset verkostot, joissa sitä useimmiten esiintyy, ovat helposti saavutettavissa oleva ja helposti saavutettavissa oleva valvontamuoto, joka päihittää tarjottavan tiedon määrän osalta helposti tiedustelupalveluita, jotka koostuvat mm. vakoilun ja etsinnän alan ammattilaisia. Tämä on siunaus vasta valituille diktaattoreille ja tyrannimaisille hallituksille, ja taistelu voi syttyä niiden välillä, jotka eivät vain pysty muokkaamaan vaan myös hallitsemaan yleistä mielipidettä. Erityisesti Bauman mainitsee esimerkin Kiinan valtavasta bloggaajien armeijasta, joille maksetaan 50 senttiä jokaisesta hallitusta kannattavasta viestistä (siksi heitä kutsutaan myös "Fifty Cent Party"). Oletuksena on, että kaikki negatiivinen palaute viranomaisten toiminnasta tulee välittömästi pilkatuksi ja kumoamaan [17] .
Sosiaaliset verkostot ovat siis eräänlainen älyllinen ansa, jossa osallistumisen periaatteet muodostuvat, mutta sellaisenaan todellista osallistumista ei tapahdu. Päinvastoin, lainvalvontaviranomaiset voivat nopeasti eliminoida mielenosoitusten johtajat, myös väkisin. Viime kädessä sosiaalinen media on demokraattisten instituutioiden miragia sananvapauden ja tahdonilmaisun ilmaisemiseksi, mutta todellisuudessa kaikki protestit ja puheet muodostetaan perinteisten työkalujen avulla: puhelut, asuntokierrokset jne. [18]
Slakktivismin nousu johtaa teknokratian rappeutumiseen eli organisaatiorakenteeseen tai johtamisjärjestelmään, jossa päätöksentekijät valitaan ennalta teknologisen tiedon perusteella. Uudessa todellisuudessa lähes jokainen voi osallistua päätöksentekoon ja niiden toteuttamiseen. Digitaalinen aktivismi on siis sosiaalisen tasa-arvon johtajia [19] . Esimerkiksi John Keane kutsuu tätä prosessia valvontademokratiaksi, joka on eräänlainen "vaalien jälkeinen" politiikka ja hallitus, jonka määrää erilaisten parlamenttien ulkopuolisten vallanhallintamekanismien nopea kasvu [20] .
Samaan aikaan Micah White väittää, että vaikka "nojatuoliaktivismi" on helpoin tapa osallistua mihin tahansa muutokseen, verkkoaktivismin uutuus katoaa vähitellen, kun alkaa ymmärtää, että tämä osallistumismuoto ei tuota käytännön tuloksia. ei vaikutusta, ja tämä puolestaan voi aiheuttaa turhautumista kaikenlaiseen toimintaan [19] .
Malcolm Gladwell The New Yorkerissa (lokakuu 2010) [21] hyökkää niitä vastaan, jotka vertaavat "vallankumouksia" sosiaalisessa mediassa todelliseen toimintaan, joka asettaa todellisen haasteen olemassa olevalle järjestykselle. Hän väitti, että nykyaikaisia sosiaalisen median kampanjoita ei voi verrata todelliseen, riskialttiiseen aktivismiin, joka tapahtuu "kentällä", kuten Greensboron istumakierrokset. Gladwell kirjoittaa edelleen:
Kuten historioitsija Robert Darnton kirjoitti kerran : "Aikamme viestintätekniikan ihmeet antavat väärän kuvan menneisyydestä - jopa kuvittelemaan, ettei näillä tekniikoilla ole esihistoriaa tai että mitään tärkeää ei tapahtunut ennen television ja Internetin tuloa. ” Mutta on toinenkin syy miettiä hillitöntä innostusta sosiaalista mediaa kohtaan. Vain viisikymmentä vuotta yhden Amerikan historian poikkeuksellisimman yhteiskunnallisen mullistuksen jälkeen näytämme unohtaneen, mitä todellinen aktivismi on .
Vuoden 2011 opiskelijoiden tutkimus osoitti vain pienen positiivisen korrelaation niiden välillä, jotka harjoittivat politiikkaa verkossa (Facebookissa) ja niiden välillä, jotka harjoittivat sitä offline-tilassa [22] .
Brian Dunning vuoden 2014 podcastissa Slactivism: Raising Awareness väittää, että "nojatuoliaktivismi" verkossa on parhaimmillaan ajanhukkaa ja pahimmillaan tapa "varastaa miljoonia dollareita aktivistin tuolista lahjoitusten tekosyynä". oikeaa rahaa oletettavasti hyödyllisiä tekoja. Hän väittää, että useimmat slakktivistiset kampanjat ovat "väärintietoisia, epätieteellisiä ja puolet ajasta huijauksia".
Dunning käyttää korkean profiilin 2012 Horses -tarinaa esimerkkinä siitä, kuinka slakktivismia voidaan hyödyntää. Elokuvantekijät vaativat Ugandan lahkon ja sotarikollisen Joseph Konyn vangitsemista "ennen vuoden 2012 loppua" ja samalla ehdottavat, että katsojat siirtävät rahaa heille, eivät afrikkalaisille lainvalvontaviranomaisille. Neljä kuukautta elokuvan julkaisun jälkeen Invisible Children , elokuvan takana oleva organisaatio, raportoi 31,9 miljoonan dollarin tuloista. Rahaa ei käytetty niinkään Konin pysäyttämiseen, vaan pikemminkin uuden elokuvan tekemiseen Konin pysäyttämisestä. Dunning väittää, että näissä Konyn vaaraa selittävissä elokuvissa ei ollut mitään järkeä, koska Konyn vangitsemisesta vastaavat turvallisuuspalvelut ovat jo hyvin tietoisia hänen rikoksistaan ja ovat useiden vuosien ajan tehneet kaikkensa saadakseen hänet kiinni. kiinnittämättä julkista huomiota häneen.
Ilmoitus osoittaa, että slacktivist-kampanjat ovat kuitenkin yleensä laadukkaampia. Positiivisena esimerkkinä hän mainitsee verkkoresurssin Change.org . Sivusto sisältää satoja tuhansia vetoomuksia . Vetoomuksen allekirjoittanut käyttäjä tuntee olonsa tyytyväiseksi, mutta näitä vetoomuksia ei vaadita päätöksentekijän harkittavaksi, eivätkä ne yleensä aiheuta suuria muutoksia. Dunning ehdottaa, että ennen lahjoituksen tekemistä tai jopa "tykkäyksen" antamista pitäisi ymmärtää ongelma ja selvittää, kuka on kampanjan järjestäjä, jotta voidaan sulkea pois väärinkäyttö, liioittelua tai väärää tietoa [23] .
Esimerkki sohvaaktivismin vastaisesta kampanjasta on kansainvälisen mainostoimiston Publicis Singaposen Crisis Relief Singapore (CRS) -järjestölle järjestämä "Like Don't Help" -mainoskampanja. Kampanja keskittyy mielikuvaan apua tarvitsevasta ihmisestä, jota ympäröivät monet ihmiset pitelevät peukkua pystyssä ja teksti "Tykkäät eivät auta". Vaikka kampanja ei ollut kovin menestynyt, se sai monet ihmiset pohtimaan tapojaan.
Vastauksena Gladwellin artikkeliin New Yorkerissa , jossa kritisoitiin slakktivismia (katso yllä), Mirani väitti, että hän saattoi olla oikeassa, jos aktivismi tarkoittaisi vain istuntoja ja vielä radikaalimpia toimia, kuten yhteenottoja poliisin kanssa. Jos kuitenkin myös ihmisten kansalaistietoisuuden heräämistä eri puolilla maailmaa pidetään aktiivisuutena, niin vallankumousta voidaan todellakin levittää Twitterissä [24] , hashtageissa [25] ja YouTuben [26] kautta . Maaliskuussa 2012 Financial Timesissa ilmestyi Matthew Greenin artikkeli, jossa väitettiin, että slacktivistien pyrkimykset taistella Herran vastarintaarmeijaa vastaan, mikä johti vuoden 2012 elokuvaan Coney, "tuotti 30 minuutin videollaan enemmän tuloksia kuin diplomaattipataljoonat ja työntekijät. kansalaisjärjestöistä ja toimittajista konfliktin alkamisesta 26 vuotta sitten” [27] . Slakktivisteilla on keskeinen rooli mielenosoitusten levittämisessä [28] .
Huolimatta termin kielteisestä konnotaatiosta, Georgetownin yliopistossa vuonna 2011 tehdyssä tutkimuksessa "The Dynamics of Causal Involvement" todettiin, että niin kutsutut "slakktivistit" ovat todellakin "todennäköisemmin sitoutuneet mielekkäisiin tekoihin" [29] . On huomionarvoista, että "slakktivistit ovat yli kaksi kertaa aktiivisempia kuin ihmiset, joita ei voida luokitella sellaisiksi", ja heidän toiminnallaan "on suurempi mahdollisuus vaikuttaa muihin" [29] . Slakktivismin edut tiettyjen tavoitteiden saavuttamisessa esitetään turvallisena, halvana ja tehokkaana keinona järjestää ystävällisiä yhteisöjä [30] . "Sosiaalisilla mestareilla" on kyky vaikuttaa suoraan mediaan ja saada kyky muuttaa julkiset keskustelunsa taloudelliseksi, sosiaaliseksi tai poliittiseksi muutokseksi [1] . Tämän näkemyksen jakaa Andrew Leonard, Salonin henkilökunnan kirjeenvaihtaja , joka julkaisi artikkelin älypuhelinten aikakauden etiikasta ja niiden käytöstä. Vaikka niiden tuotannossa rikotaan ihmisoikeuksia, Leonard suosittelee älypuhelimien käyttöä sillä perusteella, että niiden tarjoamaa teknologiaa voidaan käyttää keinona muuttaa niiden tuotannon ongelmallista tilannetta. Kyky kommunikoida nopeasti ja globaalissa mittakaavassa mahdollistaa tiedon levittämisen, myös työoloista työpaikalla, ja sen seurauksena älypuhelimien massatuotanto edistää globalisaatiota . Leonard väittää, että puhelimet ja tabletit voivat olla tehokkaita työkaluja muutoksen aikaansaamiseksi slakktivismin kautta, koska niiden avulla voidaan jakaa tietoa, tehdä lahjoituksia ja viestittää mielipiteitä tärkeistä asioista tehokkaammin [31] .
Muut slakktivismin kannattajat suhtautuvat ilmiöön kohtalaisen optimistisesti ja tunnustavat digitaalisen protestin sudenkuopat. Zeynep Tufeksi, Pohjois-Carolinan yliopiston apulaisprofessori ja Berkman Center for Internet and Societyn lehtori, analysoi slakktivismin mahdollista vaikutusta kollektiiviseen ryhmätoimintaan erilaisissa sosiaalisissa liikkeissä. Hän myöntää, että digitaalinen aktivismi on tehokas työkalu yhteiskunnallisille ja poliittisille liikkeille ja tehokas työkalu protestin potentiaalin dramaattiseen nostamiseen. Hän panee kuitenkin merkille myös "sohvaaktivismin" haittapuolen, joka ei yksinkertaisesti välttämättä saavuta sitä todellista protestin tasoa, joka tarvitaan muutoksen tapahtumiseen [32] .
Termiä "kliktivismi" käytetään joskus kuvaamaan aktivisteja, jotka käyttävät sosiaalista mediaa mielenosoitusten järjestämiseen. Näin organisaatiot voivat mitata protestin onnistumista laskemalla vetoomuksen tai muun toimintakehotuksen "napsautukset" [33] . Esimerkiksi brittiryhmä UK Uncut käyttää Twitteriä ja muita verkkosivustoja järjestääkseen mielenosoituksia ja ryhtyäkseen suoriin toimiin veronkierrosta syytettyjä yrityksiä vastaan [34] . Se on sidottu slakktivismiin siinä mielessä, että se yksinkertaisesti korvaa vanhat protestin koordinointitavat (puhelin, suullinen, lentolehtiset jne.) ja sisältää itse asiassa tosielämän, fyysisen protestin. Toisaalta klikkivismi ymmärretään usein tehottomana tai tehottomana slakktivismin muotona, kuten vetoomusten allekirjoittaminen verkossa tai kaavamaisten sähköpostien allekirjoittaminen ja lähettäminen poliitikoille tai yritysjohtajille.
Klikivismin takana on ajatus, että sosiaalinen media tarjoaa nopean ja helpon tavan osoittaa tukea organisaatiolle tai aloitteelle [35] . Organisaation pääasiallisena tehtävänä on saada mahdollisimman paljon tukea jäseniltä ja tarkkailijoilta samalla kun vähennetään suoria tukipyyntöjä [19] .
Klikkivismi-ilmiö voidaan osoittaa myös tarkkailemalla kampanjan menestystä "tykkäysten" määrässä. Klitivismi hakee tilastollista, määrällistä tukea, läsnäoloa ja levittämistä painottamatta todellista osallistumista. Kuvan "tykkääminen" Facebookissa tai vetoomuksen allekirjoittaminen on sinänsä symbolista, koska se osoittaa, että henkilö on tietoinen tilanteesta ja hänen keskustelukumppaninsa ja vastustajansa lähtevät tästä oletuksesta ja saavat myös tietoa hänen näkökulmastaan.
Klikivismin kriitikot väittävät, että tämä uusi ilmiö muuttaa sosiaaliset liikkeet mainoskampanjoiden kaltaisiksi, joissa erilaisia viestejä arvioidaan napsautussuhteen tai A/B- testituloksilla . Näiden mittareiden parantamiseksi viestejä lyhennetään, jotta ne olisivat "helppoisia pyyntöjä ja toimintoja helpompi". Tämä puolestaan vähentää sosiaalisen toiminnan yksinkertaiseksi seuraajien joukoksi samanmielisten ihmisten löytämisen sijaan [36] [37] .
Hyväntekevä slakktivismi voidaan luonnehtia jonkin yrityksen tukemiseksi, joka ilmenee yksilön pienenä ponnistuksena. Esimerkkejä online-hyväntekeväisyysslakktivismista ovat Facebook -tilojen julkaiseminen jonkin asian tukemiseksi, "tykkäys" hyväntekeväisyysjärjestöt Facebookissa, asiaankuuluvat twiitit ja uudelleentwiitit Twitterissä, online-vetoomusten allekirjoittaminen sekä videoiden julkaiseminen ja julkaiseminen YouTubessa. Voidaan väittää, että slakktivistinen filantrooppi "tykkää" ei auttaa jotakuta apua tarvitsevaa, vaan tuntea paremmin ihmisen auttamisen tai kriisiin osallistumisen illuusion. Tämä käyttäytymismalli on tulossa yhä suositummaksi sosiaalisen median käyttäjien keskuudessa, koska tällainen "apu" ei vaadi minnekään menemistä eikä edes tapaamista tai kommunikointia apua tarvitsevan henkilön kanssa [38] .
Esimerkkejä tällaisesta offline-filantropiasta ovat rannekorut ja muut aloitteen tueksi käytettävät tarvikkeet, kuten Armstrong-rannekoru, sekä puskuritarrat ja mobiililahjoitukset.
Esimerkki hyväntekeväisestä slakktivismista mainitaan usein maailmanlaajuisessa vastauksessa vuoden 2010 Haitin maanjäristykseen . Punainen Risti onnistui keräämään 5 miljoonaa dollaria kahdessa päivässä tekstiviestilahjoituksilla [39] . Maanjäristyksestä tiedotettiin sosiaalisessa mediassa. Järistyksen jälkeisenä päivänä CNN raportoi, että neljä suosituinta twiittiä liittyi Haitin maanjäristykseen [39] .
On todettu, että kulutustoimi, esimerkiksi sellaisten tuotteiden ostaminen, joiden hintaan sisältyy pieni hyväntekeväisyysosuus, on kuluttajalle houkuttelevampi ja siten myyjän kannalta hyödyllinen. Joissakin tapauksissa kerätyt lisävarat jaetaan saman rahaston eri osastojen kesken, mikä teoriassa ohjaa ne joihinkin arvokkaisiin tarkoituksiin. Kriitikoilla on tapana huomauttaa tällaisen hyväntekeväisyyden puutteesta ja tehottomuudesta. Esimerkki on Product Red , jossa kuluttajat voivat ostaa punaisia versioita tavallisista tuotteista, jotka lahjoittavat osan tuotoista AIDSin torjuntaan.
Slaaktivisti voi myös ostaa tuotteen yritykseltä, jolla on maine hyväntekeväisyysjärjestönä; tämä on toinen tapa tukea jotakin aloitetta. Hän voi esimerkiksi ostaa Ben & Jerry's -jäätelöä, koska perustajat investoivat lasten suojeluun tai lahjoittavat sosiaalisiin ja ympäristöllisiin tarkoituksiin [40] .
Jotkut slakktivismin muodot ovat poliittisesti suuntautuneita, kuten tuen saaminen presidentinvaalikampanjalle tai online-vetoomusten allekirjoittaminen hallitukseen vaikuttamiseksi.
Online-vetoomussivusto Change.org ilmoitti, että kiinalaiset hakkerit olivat hyökänneet siihen ja "romahtivat" huhtikuussa 2011. Sivuston luojat sanoivat, että se tosiasia, että hakkerit "tuntisivat tarpeen kaataa sivusto, pitäisi nähdä todisteena Change.orgin nopeasti kasvavasta suosiosta, kuten yksi vetoomuksista osoittaa: Ai Weiwein vapauttamisen tukena". " [41] , huomattava kiinalainen ihmisoikeusaktivisti, jonka viranomaiset pidättivät huhtikuussa 2011. Ai Weiwei julkaistiin 22. kesäkuuta samana vuonna, mitä Change.orgin omistajat ylistivät voittona verkkokampanjastaan.
Sympaattinen slakktivismi näkyy sosiaalisessa mediassa, kuten Facebookissa, jossa käyttäjät voivat "tykätä" loukkaantuneiden tai apua tarvitsevien ihmisten tukistatuksista sekä " söpöistä " kuvista. Toinen tyypillinen toiminta tämän tyyppisessä slakktivismissa on profiilikuvan vaihtaminen osoittaakseen ystäville ja seuraajille, että he välittävät tästä tai tuosta tapahtumasta.
Sympaattinen slakktivismi sisältää usein kuvia pienistä lapsista, eläimistä, apua tarvitsevista ihmisistä. Nämä kuvat herättävät luottamusta ne julkaisijassa, mikä lisää kampanjan onnistumisen mahdollisuuksia pysymällä pidempään tarkkailijoiden mielessä. Lasten kuvien käyttäminen on yleensä tehokkain tapa tavoittaa yleisö, koska useimmat aikuiset eivät pysty sivuuttamaan apua tarvitsevia.
Esimerkki sympaattisesta slakktivismista on ruotsalaisen Aftonbladetin [ 42] -lehden "Vi Gillar Olika" ("Pidämme erilaisista") -kampanja . Kampanja käynnistettiin muukalaisvihaa ja rasismia vastaan, joista tuli kuuma aihe Ruotsissa vuonna 2010. Kampanjan keskeinen kuva oli avoin käsi, jossa oli teksti "Vi Gillar Olika", tunnus, jota oli aiemmin käytetty vainon vastaisessa kampanjassa [43] .
Toinen esimerkki on se, että Facebookin käyttäjät lisäsivät Norjan lipun kuviinsa vuoden 2011 iskujen jälkeen , joissa kuoli 77 ihmistä. Tämä kampanja sai huomiota Ruotsin maltilliselta puolueelta, joka kehotti kannattajiaan päivittämään profiilinsa sosiaalisessa mediassa [44] .
Coney 2012 on 28-minuuttinen videokampanja, jonka Invisible Children on käynnistänyt afrikkalaisille lapsille aiheutuvista vaaroista Lord's Resistance Army -lahkon johtajan Joseph Coneyn käsissä . Kultistit kidnappasivat elokuvan tekijöiden mukaan yhteensä lähes 60 000 lasta tehden pojista fanaatikkoja ja tytöistä seksiorjia [45] .
Kampanja oli kokeellinen sen selvittämiseksi, voisiko verkkovideo levitä tarpeeksi virukseksi tehdäkseen sotarikollinen Joseph Konysta todella kuuluisan. Elokuvasta tuli kaikkien aikojen nopeimmin kasvava virusvideo, joka saavutti 100 miljoonaa katselukertaa kuudessa päivässä. Maailman tietoisuus Konyn identiteetistä on kasvanut ennennäkemättömällä tavalla.
Tämä kampanja esitteli myös hyväntekeväisyyden mahdollisuuksia, koska monet katsojat reagoivat siihen. Kampanjan menestys johtui ennemminkin videon katsoneiden ihmisten määrästä kuin lahjoituksista. Videon katsomisen jälkeen monet katsojat tunsivat tarvetta ryhtyä toimiin. Monille tämä tarve on kuitenkin johtanut videoiden julkaisemiseen ja muihin aineettomiin tuenilmaisuihin.
Kuten Al Jazeeran Sarah Kendzior kirjoitti :
”Videot näyttävät ilmentävän slakktivistista eetosta : katsojat, syventymättä monimutkaiseen ulkomaiseen konfliktiin, tuntevat itsensä sen sankariksi katsomalla videon, ostamalla rannekorun tai ripustamalla julisteen. Näkymättömien lasten puolustajat vastustivat kampanjaa väittämällä, että heidän halunsa vangita Kony oli vilpitön, heidän emotionaalinen reaktionsa elokuvaan oli aito – ja että Joseph Konyn vangitsemista vaativien kannattajien suuri määrä edusti merkittävää muutosta vaikuttamisessa .
Konia ei ole vielä saatu kiinni.
Muutama viikko sen jälkeen, kun Boko Haram sieppasi satoja koulutyttöjä huhtikuussa 2014, hashtagista #BringBackOurGirls tuli Twitterissä maailmanlaajuinen trendi, se levisi edelleen [47] ja keräsi 2,3 miljoonaa twiittiä 11. toukokuuta mennessä. Yksi tällainen twiitti tuli Yhdysvaltain ensimmäiseltä naiselta Michelle Obamalta , joka piti kädessään kylttiä hash-tunnisteella. Hän julkaisi tämän valokuvan viralliselle Twitter -sivulleen auttaakseen levittämään sanaa sieppauksista [48] . Analyytikot ovat vetäneet yhtäläisyyksiä #BringBackOurGirls-kampanjan ja vuoden 2012 Konin vangitsemiskampanjan välillä [49] . Tämän seurauksena myös tämä kampanja leimattiin slakktivismiksi, sillä ensimmäiset viikot ja kuukaudet kuluivat ilman edistystä siepattujen tyttöjen palauttamisessa [50] [51] .
Yhden siepatun tytön sedän Mkeki Mutan mukaan:
On olemassa sanonta: "Teot puhuvat enemmän kuin sanat". Johtajia kaikkialta maailmasta tuli ulos ja sanoi, että he auttaisivat tuomaan tytöt takaisin, mutta nyt emme kuule mitään. Haluan kysyä: miksi? Eivätkö he aikoneet tehdä mitään, vaikka he lupasivat kaikille? Kävi vain ilmi, että se oli niin poliittinen peli, eikä tyttöjen kohtalo heitä oikeastaan häiritse [52] .
Seuraavan vuoden aikana vain muutama siepatuista tytöistä löydettiin - erityisesti he pakenivat itsenäisesti leireiltä, joissa heidät raiskattiin säännöllisesti ja myytiin "vaimoiksi".
Vuonna 2014, osittain Twitterin ansiosta, julkaistiin kuva laboratoriosta, jossa oli monia kissoja sidottuina pelottavan näköisiin telineisiin, ja teksti "Uudelleentwiittaa, jos sanot EI eläinkokeille." Yli 5 000 ihmistä on jakanut viestin tietämättä, että kuva on väärennös. Huijaaja otti kuvan Gainesville Sun -uutissivustolta. Kuvatut kissat pelastettiin julmalta kissanomistajalta [23] .