Sisilian koulu

Sisilian runouden koulu ( italiaksi  La Scuola Siciliana ) on tavanomainen nimi ryhmälle runoilijoita, jotka kirjoittivat runoutta kansankielellä (volgare) roomalais-saksalaisen keisarin ja Sisilian kuninkaan Fredrik II :n hovissa noin varhaisista ajoista lähtien. 1230-luvulta 1250-luvulle. Sisilialaiset runoilijat olivat ensimmäisten joukossa Italiassa, jotka alkoivat kirjoittaa runoutta ei latinaksi vaan volgariksi , mikä loi perustan italialaiselle kansallisrunoudelle.

Tietoja termistä "koulu"

Termi "sisilialainen koulu" syntyi romantiikan tutkijoiden teoksissa, joille koulun käsitteellä oli kielteinen merkitys, koska se oli synonyymi keinotekoisuudelle, tuoreuden puutteelle ja keskiaikaisten runoilijoiden sitoutumiselle jäätyneisiin muotoihin. Tämä termi ei tarkoita minkään yleisen kirjallisen opetuksen olemassaoloa, vaan osoittaa vain kuulumisen yhteen kirjalliseen perinteeseen [1] . Varhaisten italialaisten sanoitusten tekijöitä kutsui myös Dante sisilialaisiksi , joka kirjoitti:

Sisilian kansankieli vaatii selvästi etusijaa muihin nähden, koska jokaista italialaisten säveltämää runoa kutsutaan "sisilialaiseksi" ja koska tiedämme, että monet Sisilian kunnioitetut syntyperäiset kykenivät laulamaan korkealla tyylillä, kuten esimerkiksi kanzoneissaan "Anchor". che l'aigua per lo focho lassi" ja "Amor, che lungiamente m'ài menato" [2]

— Dante . Kansan kaunopuheisuudesta . I. XII, 2

Luomisen edellytykset

Italiassa latinan kielen arvovalta oli vahvempi kuin missään muualla Euroopassa, joten paikallisen murteen kirjallisuus ilmestyi myöhemmin kuin Ranskassa tai Saksassa. Myös tunnustetun poliittisen ja kulttuurisen keskuksen puuttuminen vaikutti. Ja vaikka yksittäisiä yrityksiä kirjoittaa italiaksi tehtiin aiemmin, esimerkiksi Franciscus Assisilaisen "Hymni veljelle auringolle" , mutta vasta sisilialaisten runoilijoiden toiminnan alkaessa tästä kielestä tuli runouden kieli.

Koska sisilialaisen runokielen muodostumiseen ei ole tunnistettu valmistavaa ajanjaksoa, on suora oletus, että sisilialaisten sanoitukset eivät syntyneet heidän omasta aloitteestaan, vaan keisarin henkilökohtaisista ohjeista, hyvin koulutetusta henkilöstä, joka itse kirjoitti runoja. Provencen runous ja trubaduurien kehittämä käsitys hovirakkaudesta otettiin malliksi [3] .

Koulun kokoonpano ja kohtalo

Sisilian koulun syntyminen juontaa juurensa 1230-luvun alkupuolelle, jolloin Frederick oli vahvistanut riittävästi valtaansa valtakunnassa ja pystyi aloittamaan kulttuuriohjelman, jonka tarkoituksena oli ylistää hänen hallituskauttaan.

Lähes kolmenkymmenen runoilijan ja noin kahdensadan teoksen nimet on säilytetty. Tämän kirjallisuuden piirin perusta koostui koulutetuista hovimiehistä. Hovin notaari ja kuninkaallinen lähettiläs Giacomo da Lentini pidetään eräänlaisena koulun johtajana . Hänen runollinen perintönsä ylittää volyymiltaan muiden runoilijoiden teokset ja sisältää yhden descortin , yli kymmenen kansonia ja kanzonettia sekä kaksi tusinaa sonettia. Pier della Vigna (venäläisessä perinteessä myös Pietro [4] [5] ), päänotaari ja logoteetti , kuninkaallinen sihteeri, kolmen tai neljän kanzonin ja useiden sonettien kirjoittaja, jätti myös latinalaisia ​​sävellyksiä.

Vain kymmenen runoilijaa oli kotoisin Sisiliasta: Giacomo da Lentini , Ruggerone da Palermo, Guido ja Odo delle Colonne , Jacopo Mostacci , Ruggeri d'Amici , Tommaso di Sasso , Filippo da Messina , Mazzeo di Ricco ja Stefano Protonota . Loput tulivat joko mannermaisesta etelästä ( Pier della Vigna Capuasta, Rinaldo ja Jacopo d'Aquino Campaniasta, Folco Calabriasta, Giacomino Pugliese Pugliasta ) tai muilta Italian alueilta: Percival Doria oli genovalainen, Paganino da Serzana , Compagnetto da Prato , Tiberto Galliciani - toscanalaiset, Tivoliuksen apotti Latiumista. Lisäksi kouluun viitataan itse Fredrik II, hänen poikansa Heinz ( Enzo ), Sardinian kuningas, ja Manfred sekä espanjalainen Arrigo Kastiliasta [6] . Kaikki nämä ihmiset olivat joko hovimiehiä tai joskus keisarin ympäröimiä.

Fredrik II:n kuoleman vuonna 1250 ja valtakunnan poliittisen taistelun alkamisen jälkeen monet runoilijat lähtivät Sisiliasta. Jotkut muuttivat Toscanaan, mikä vaikutti paikallisen runokoulun muodostumiseen , erityisesti Gwittone d'Arezzoon . Yksittäiset runoilijat jatkoivat kirjoittamista kuningas Manfredin hovissa , joskus heitä kutsutaan jopa sisilialaisten runoilijoiden toiseksi sukupolveksi [7] .

Kirjallisuuden piirteitä

Toisin kuin trubaduurit, sisilialaisen koulukunnan runoilijat kirjoittivat yksinomaan lyyristä runoutta, pidättäytyen kirjoittamasta poliittista runoutta ilmeisesti siksi, että keisari ei käskenyt heitä [3] .

Genre-monimuotoisuus on vähäistä: enimmäkseen kanzonit ja canzonettes, muutama descort , muutama ballaatti , yksi kontrasto (rakkauskiista) ja kaksi tusinaa sonettia. Mutta siellä oli kansanperinteen ohjelmistosta lainattuja jäähyväislauluja (esimerkiksi Fredrik II:n canzonetta Dolze mio drudo, e vatene ("Tänne, rakas ystäväni"), ristiretkilauluja ja ns. "naistenlauluja". ” [8] [9] .

Kielellisten piirteiden selvittäminen on vaikeaa, koska sisilialaisen koulukunnan teokset ovat tulleet meille Toscanassa syntyneissä käsikirjoituksissa, ja samaan aikaan paikalliset kirjurit yrittivät mahdollisuuksien mukaan korvata sisilialaisen murteen toscanalaisella [6] . Danten oletetaan myös tutustuneen sisilialaisten teoksiin jo tarkistetussa muodossa.

Suuri firenzeläinen itse, vaikka hän oli ankara ja pahaa puhuva mies, tunnusti kuitenkin joitain hyveitä sisilialaisille runoilijoille ja huomautti, että "monet paikalliset mestarit lauloivat ylevästi" ja olivat Trinakrian maan kunniaa [10] . Dante korostaa erityisesti Guido delle Colonnen kappaleita "Amor, che lungiamento m'ài menato" (Kuinka kauan olen ollut Amor) ja "Anchor che l'aigua per lo focho lassi" (Vaikka vesi häviää tulesta) . Jälkimmäistä (nyt heillä on tapana pitää se Jacopo da Lentinin kirjoittajana ) Dante piti rakenteeltaan esimerkillisenä:

Sisilian koulun merkitys

Vaikka sisilialaisten runous kokonaisuudessaan oli vain provencelaisuuden jäljitelmä ja toivottoman huonompi muotojen, kuvien ja lajityyppien lukumäärän suhteen, on huomattava useita saavutuksia, joiden ansiosta se saa itsenäisen merkityksen. .

Ensinnäkin: kansankielen käyttö, jota he yrittivät puhdistaa vulgarismeista, jalostaa provencelais- ja latinalaislainoilla, luoda eräänlainen koinen (siciliano illustre) ja lähentää sitä myöhemmin kirjalliseksi kieleksi kutsuttua [8] .

Toiseksi: runouden lopullinen erottaminen musiikista: jos trubaduurit , trouverit ja minnesingerit ovat säveltäneet lauluja, ja monet ovat tulleet meille nuottikirjoituksen mukana, niin sisilialaisten säkeet ei alun perin suunniteltu laulamiseen, vaan lausumiseen. Tämä johti muutokseen kanzonin rakenteessa ja yhdentoista tavun syntymiseen , josta tuli myöhemmin italialaisen runouden pääkoko.

Kolmanneksi ja mikä tärkeintä, musiikin hylkääminen edellytti uusien ilmaisukeinojen etsimistä itse säkeestä. Lisäksi runoutta vaikeutti kanzonen genrejako. Runollisten kokeilujen tuloksena sisilialaiset (ilmeisesti Jacopo da Lentini) loivat sonetin  - ensimmäisen kiinteän muodon länsimaisessa runoudessa [11] [12] .

Toisin kuin trubaduurien runous, joka on merkittävä nimenomaan muodollisten keinojen runsauden, hienon sanaleikin ja monimutkaisen versioinnin vuoksi, mutta samalla käyttämällä tavallista semanttisten kliseiden joukkoa, myös rakkauden tunnetta kuvattaessa [13] , sisilialainen runous parhaissa esimerkeissään (etenkin Jacopo da Lentinin soneteissa) ei tyyty "yleistettyyn persoonalliseen käsitykseen hovirakkaudesta, (…) korostaen yksilöllistä, persoonallista rakkauden käsitystä" [14] . Tästä se on tietysti vielä hyvin kaukana todellisesta psykologismista, mutta juuri sisilialainen lyriikka loi pohjan polulle, joka huipentui Petrarkan runoudessa [15] .

Runous ja musiikki

Nykyaikaiset tutkijat tarkastelevat uudelleen ajatusta väitetystä lopullisesta "runouden erottamisesta musiikista" (divorzio tra musica e poesia), jota on pidetty pitkään tärkeimpänä, ottaen huomioon keskiaikaisten italialaisten sanoitusten luominen ja vastaanotto. Sophia Lannutti osoittaa trubaduurien sanoissa (joka toimi mallina Sisilialaiselle koulukunnalle), että musiikin kirjallinen fiksaatio - toisin kuin runouden fiksaatio - oli täysin vapaaehtoista (puramente opzionale). Tosiasia on, että sama runollinen teksti, kuten eri käsikirjoitusten esimerkit osoittavat (niistä perinteistä, jotka ovat hyvin säilyneet), runoilijat voivat laulaa täysin erilaisiin melodioihin. Siten italialaista (ja iberialaista) alkuperää olevat säkeet laulettiin samalla tavalla kuin ranskalaiset (säilötyt säkeet), vaikka ei ole tosiasia, että sävelmien säveltäjät olisivat olleet samat säkeet [16] . ] . Häntä toistaa muinaisen italialaisen musiikin ja kirjallisuuden tutkija Alessandra Fiori, joka uskoo, että sisilialaisten painostus musiikin ja runouden "avioerosta" (divorzio) on ainakin outoa, kun otetaan huomioon, että sanat "canzone" ja " sonetti" ovat ilmeisesti musikaalisia. alkuperää [17] .

Arviointi kirjallisuuskritiikassa

Tietyn kirjallisuuskoulun arvio riippuu pitkälti aikakauden vallitsevista poliittisista näkemyksistä ja taiteellisista mausta. Ylimielinen 1800-luku julisti sisilialaisille ankaran tuomion. Yksi ensimmäisistä tutkijoista, A. Gaspari, kirjoitti: "Vanhimpien italialaisten sanoitusten runollinen ansio omaperäisyyden puuttuessa ei voinut olla merkittävä" [18] . G. Carducci oli samaa mieltä , ja suositun (toistaiseksi) "Italian kirjallisuuden historian" kirjoittaja F. de Sanctis , Risorgimenton näkyvä hahmo , moitti myös ritarillisten sanoitusten tekijöitä heidän elitismistä ja siitä, että he olivat liian kaukana ihmisistä [19] .

Muuttunut aika asetti aksentit eri tavalla, ja 1900-luvun lopulla kirjallisuuskritiikki, joka ei niinkään välittänyt pikku nationalismista ja luokkataistelusta, antaa tasapainoisemman arvion, jalostamatta [20] ja hienovaraista aristokratiaa [ 21] Sisilian koulun haittana.

Muistiinpanot

  1. ↑ Historia, s. 154
  2. ↑ ...videtur sicilianum vulgare sibi famam pre aliis asciscere, eo quod quicquid poetantur Ytali sicilianum vocatur, et eo quod perplures doctores indigenos invenimus graviter cecinisse: puta in cantionibus laschoreache, perl'choreguache, lungiament 'ai menato.
  3. ↑ 1 2 Historia, s. 153
  4. ↑ Dzhivilegov A. K. Italian renessanssin alku -arkiston kopio 21. toukokuuta 2015 Wayback Machinessa . - M. , 1924. - S. 73.
  5. ↑ Taiteen yleinen historia arkistoitu 20. toukokuuta 2015 Wayback Machinessa . - Osa II / 1. - M. , 1960.
  6. ↑ 1 2 Toporova, s. viisitoista
  7. ↑ Toporova, s. 13
  8. ↑ 1 2 Historia, s. 158
  9. ↑ Toporova, s. 16-17
  10. ↑ Dante. Kansanpuheisuudesta. I. XII, 2-3
  11. ↑ Toporova, s. 21-23
  12. ↑ Historia, s. 165
  13. ↑ Toporova, s. 16
  14. ↑ Toporova, s. 23
  15. ↑ Toporova, s. 32
  16. ↑ Alcuni viimeiset panokset tieteellisiin tendono a ridimensionare la nozione di "divorzio tra musica e poesia" che ha a lungo orientato la valutazione delle modalità di produzione e ricezione della lirica italiana. Si può dunque ritenere che in Italia e in area iberica, come in Francia, i componimenti lirici fossero generalmente cantati, anche se non si può dare per scontato che gli autori dei testi fossero contemporaneamente autori delle melodie e che le so melodie pervenute neici manoscritti… (Lannutti 2011).
  17. ↑ Molti studiosi ritengono tuttora che la scuola poetica siciliana, <...>, diversamente dalla produzione trobadorica, avesse sancito una sorta di "divorzio" fra musica e parola, a dispetto dei nomi delle sue forme poetiche - ditto canzone -,e sotto canzone chiara matrixe musicale. Ma così come, in ambito trobadorico, ad una produzione poetica vastissima, corrisponde un numero assai esiguo di fonti manoscritte, si può ipotizzare che, per le coeve rime italiane, l'oblio musicale abbia investito la totalo11ori del reper0111ori.
  18. ↑ Toporova, s. 9
  19. ↑ De Sanctis, s. kahdeksantoista
  20. ↑ De Sanctis, s. kaksikymmentä
  21. ↑ Historia, s. 175

Kirjallisuus

  Siirry Wikidata-kohteeseen  Sanakirjat ja tietosanakirjat
Bibliografisissa luetteloissa