Siviilisopimus

Siviilioikeudellinen sopimus  on sopimus ( liiketoimi ) yksityishenkilön (yksityishenkilön) ja toisen yksityishenkilön (yksityishenkilön) tai oikeushenkilön (oikeushenkilöt) tai oikeushenkilön (oikeushenkilöt) ja toisen oikeushenkilön (oikeushenkilöt) välillä, jonka tarkoituksena on keskinäisten oikeuksien syntyessä, muuttuessa tai päättyessä.

Termiä käytetään kolmessa merkityksessä: sopimus oikeussuhteena; velvoitteita synnyttävänä oikeudellisena tosiasiana; asiakirjana, joka vahvistaa velvoitteiden syntymisen sen osallistujien tahdosta.

Sopimuksessa vaaditaan yleensä molemminpuolista tyytyväisyyttä molemmilta osapuolilta . Sopimuksen osapuolina voivat olla sekä yksityishenkilöt että oikeushenkilöt , mukaan lukien erilaiset julkiset oikeushenkilöt ( kansainväliset järjestöt , valtio , kunnat jne.).

Siviilioikeudelliset sopimukset jaetaan sisällön mukaan:

1. Omaisuus: omaisuuden siirtoa koskevat sopimukset (osto ja myynti, lahjoitus, vaihto, luovutus);
2. sopimukset työn suorittamisesta ( työsopimus );
3. palvelujen tarjoamista koskevat sopimukset (vakuutus, kuljetus, varastointi jne.).

Sopimukset voidaan maksaa ja vastikkeetta. Kaikki sopimus, jonka mukaan vähintään toisen osapuolen on saatava maksu tai muu vastakorvaus (tällaisten velvoitteiden osalta) tehtäviensä suorittamisesta, on korvaus. Sopimus on vastikkeeton, jonka mukaan toinen osapuoli sitoutuu tekemään jotain toiselle osapuolelle saamatta siltä vastakorvausta.

Sopimuksen toisella osapuolella on mahdollista henkilöiden joukko, eli sopimuksen tekeminen toisaalta useiden henkilöiden ja toisaalta yhden tai useamman henkilön välillä.

Sopimus voidaan tehdä useilla kielillä. Pääsääntöisesti tällaisissa tapauksissa riitautettaessa on pätevä sen sopimuksen kieli, jolla asian käsittely asianomaisessa tuomioistuimessa käydään, jos jonkin kieliversion ensisijaisuutta ei ole vahvistettu itse sopimuksessa.

Sopimuksella tarkoitetaan myös usein sopimuksesta johtuvia velvoitteita tai asiakirjaa , jossa sen ehdot on vahvistettu.

Sopimusmuoto

Useimmissa tapauksissa laki ei edellytä, että sopimus on laadittava yhtenä asiakirjana. Useimpien liiketoimien tekemiseen riittää osapuolten kirjeenvaihto. Yhtenä asiakirjana tehty sopimus on kuitenkin yleinen, koska sitä on kätevää käyttää todisteena tuomioistuimessa osapuolten välisissä riitatilanteissa [1] .

Lisäksi joissain tapauksissa myös suullinen sopimus on mahdollista. Esimerkiksi hedelmiä markkinoilta ostettaessa sopimuksen sanallinen muoto on ehdottoman sopiva ja riittävä. Mutta monimutkaisemmissa ja pitkäaikaisissa suhteissa, varsinkin kun sopimuksen arvo on merkittävä, sopimuksen tekeminen kirjallisesti (ainakin osapuolten kirjeenvaihdon kautta) on pakollista [2] [3] . Joissakin tapauksissa sopimus voidaan tehdä suorittamalla lopullisia toimia .

Sopimuksen tekeminen

Osapuolten välinen sopimus sopimusta tehtäessä katsotaan päteväksi vasta, kun se lopulta noudattaa kaikkia sopimuksen olennaisia ​​ehtoja sekä niitä, jotka osapuolet itse ovat katsoneet olennaisiksi. Art. Venäjän siviililain 432 mukaan sopimuksen olennaiset ehdot sisältävät tiedot sopimuksen osapuolista, sopimuksen kohteesta sekä muut lakien tai säädösten määräämät ehdot sopimustyypistä riippuen. Sopimuksen tekoa edeltävät yleensä neuvottelut sen tekemisen ehdoista, joilla ei ole oikeudellista merkitystä. Se liitetään vain näiden neuvottelujen loppuasiakirjaan, joka koostuu siitä, että toinen osapuoli muotoilee tietyn ehdotuksen ( tarjous ) ja toinen osapuoli hyväksyy ( hyväksynnän ).

Historiallisen koulukunnan dogmaattiset lakimiehet yrittivät ratkaista sopimuksen hetken kysymyksen loogisen johtopäätöksen perusteella, joka oli peräisin sopimuksen käsitteestä tai vastapuolen tahdon kypsymisen yksittäisistä hetkistä. Mutta tällainen polku johti vain loputtomiin kiistoihin kolmen teorian vertailevista ansioista: 1) tahdonilmaisun teoria ( saksa:  Aeusserungstheorie ), jonka mukaan sopimus syntyy sillä hetkellä, kun vastaanottaja vastaa tarjouksentekijän kysymykseen. ; 2) havaintoteoria (Vernehmungstheorie), jonka mukaan tarjoajan on tarkistettava hyväksyjän suostumus ja arvioitava sen yhteensopivuus tehdyn tarjouksen kanssa; 3) vastauksen saamisen teoria (Empfangstheorie), jonka mukaan riittää saada vastaus ilman sen havaitsemista, mikä voi johtaa uusiin neuvotteluihin, mikäli hyväksynnän yhteensopivuudesta tarjouksen kanssa jää epäselvä käsitys. Jokaisen teorian taustalla on ajatuksia, joiden suhteellista arvoa on vaikea määrittää teoreettisesti.

Lakimiehet ja lainsäätäjät lähestyvät asiaa yksinkertaisemmin ja käytännöllisemmin. Tiedostaa, että on mahdotonta sanoa tarkkaa hyväksymisajankohtaa (kun osapuoli sanoi: kyllä ​​? milloin hän sinetöi kirjeen? Mutta kyllä, kukaan ei kuullut, ja kirje voidaan tulostaa; milloin se lähetettiin postiin? mutta voit myös ottaa sen takaisin postista) ja koska vastauksen havaitsemishetkeä on vaikea määrittää, he tunnustavat, että osapuolten edun vuoksi on välttämätöntä saada vastaus tarjouksen tekijältä lopullista tunnustamista varten. sopimus päteväksi ja kiistellä vain siitä, pitäisikö sopimuksen toimiminen viitata vastauksen hyväksymis- tai vastaanottamishetkeen, yleensä päätyen siihen johtopäätökseen, että on oikeampaa ajoittaa sopimuksen voimaantulo vastaus on saatu.

Vakavia erimielisyyksiä asianajajien välillä nosti esiin kysymys sopimuksen pätevyydestä siinä tapauksessa, että toinen vastapuolista kuoli tarjousta tehdessään, niin että perilliset saavat jo vastauksen [4] .

Sopimustyypit