Brittikirjallisuus on Englannin, Skotlannin, Walesin ja Pohjois-Irlannin sekä Mansaaren ja Kanaalisaarten kirjallisuutta .
Kunnianarvoisa Bede kirjoitti monia kommentteja pyhistä kirjoituksista, jotka olivat arvokkaita hänen aikaansa, lisäksi - saarnaa , joidenkin pyhien elämää, hymnejä , epigrammeja , kronologiaa ja kielioppia käsitteleviä esseitä. Täydelliset kokoelmat hänen teoksistaan julkaistiin Pariisissa (1544 ja 1554), Baselissa (1563) ja Kölnissä (1612 ja 1688). Hänen pääteoksensa, joka on käsitelty puolueettomasti kronikoiden "Historia ecclesiastica gentis Anglorum" mukaan viiteen kirjaan, Alfred Suuren kääntämä anglosaksiksi , on edelleen yksi Englannin muinaisen historian tärkeimmistä lähteistä vuoteen 731 asti. Bede valitsi lähteet tarinaansa huolellisesti ja kriittisesti.
Kronologian kannalta tärkeä on Beden teos "De sex aetatibus mundi", jossa hän esitteli ensin Dionysios Pienemmän kronologian ennen Kristuksen syntymää ja sen jälkeen, mikä otettiin myöhemmin käyttöön useimmissa keskiaikaisissa kronikoissa.
Hän teki myös muutoksia Vulgataan , ja katolinen kirkko käytti hänen versiotaan virallisesti Uuden Vulgatan ilmestymiseen asti vuonna 1979. Bede kristillistyi taivaan holvin korvaamalla tähtikuvioiden ja horoskooppimerkkien nimet pyhien ja apostolien nimillä [1] . Hän keksi myös niiden kolmen viisaan miehen nimet, jotka vierailivat Jeesus-lapsen luona - Caspar, Baltazar ja Melchior . Samalla hän antoi heille kotimaansa ja kuvauksen [2] . Raamatussa ei mainittu tieteiden numeroa eikä nimiä, mutta Beden ansiosta niistä tuli kristillisiä perinteitä.
Vanhimmat teokset on kirjoitettu jakeisiin ; versiomuoto on sama kuin Saksassa , riimiin (Stabreim) ja alliteraatioon perustuen. Periaatteessa vanhaenglannin runous on tullut meille neljässä 10. vuosisadan käsikirjoituksessa: nämä ovat Exeter Book, niin sanottu Beowulf Codex (Codex Vitellius), Book of Verchell ja Codex Junius.
Esikristillisistä ajoista asti loitsuja jäi tietyssä määrin, katkelmia kansansankarilauluista, kuten " Waldere " ja muut; ensinnäkin on " Beowulf " [3] .
Kristityt kirjailijat ovat jättäneet suuren määrän teoksia, joissa käsitellään raamatullisia ja legendaarisia tarinoita; Caedmonin kirjoitukset eroavat toisistaan , samoin kuin Cynewulfin kirjoitukset . On myös mainittava psalmien, hymnien käännökset, Boethiuksen teosten käsittely jakeessa ja muut.
Vanha englantilainen proosaProosakirjoituksista vanhimmat ovat lakikokoelmat, jotka ovat peräisin 700-luvulta. (Vertaa Schmid, "Die Gesetze der Angelsachsen. In der Ursprache mit Uebersetzungen usw" (Leipz., 1832; 2. painos 1858). Historiallisista kirjoituksista tunnemme Alfredin ilmaisen käännöksen Orosiuksen ja Beden 1164 asti ja on säilynyt lukuisissa luetteloissa.
Teologian alaan kuuluvat: Alfredin käännös teoksesta "Cura pastoralis", kirjoittanut Gregory; Werfertin versio Gregoryn dialogista, sitten 10. ja 1100-luvun lopulla eläneen Ensgamin apottin Ælfricin runsaasta saarnakokoelmasta ; Lisäksi tähän kuuluvat Pyhän Raamatun käännökset Länsi-Saksin ja Pohjois-Umbrian murteilla.
Vanhoista sananlaskujen ja sanojen kokoelmista, jotka olivat aikoinaan hyvin suosittuja anglosaksien keskuudessa, jotkut ovat tulleet myös meille.
Tarinoita ja romaaneja on säilytetty Apollonioksen Tyroksen tarinan , Aleksanteri Suuren kirjeiden Aristoteleelle jne. muodossa.
Suurin englantilainen kirjailija 1300-luvulla oli Geoffrey Chaucer ( 1340-1400 ) , kuuluisan Canterbury Talesin kirjoittaja . Chaucer päättää samanaikaisesti anglo-normanin aikakauden ja avaa uuden englanninkielisen kirjallisuuden historian.
Kaikelle aikaisemmalle aikakaudelle ominaiselle rikkaudelle ja monimuotoisuudelle ajatusten ja tunteiden sekä henkisten kokemusten hienovaraisuudesta ja monimutkaisuudesta hän ilmaisi englanniksi täydentäen menneisyyden kokemusta ja vangiten tulevaisuuden toiveita. Englannin murteiden joukossa hän vahvisti Lontoon murteen, kielen, jota puhutaan tässä suuressa kauppakeskuksessa, jossa kuninkaan asuinpaikka ja molemmat yliopistot sijaitsivat .
Mutta ei vain hän ollut uuden englannin kielen perustaja. Chaucer teki kauppaa kuuluisan aikalaisensa John Wyclifin ( 1320-1384 ) kanssa . Wyclif seuraa papistoa vastaan suunnattua syyllistävää kirjallisuutta, mutta hän, uskonpuhdistuksen edelläkävijä , menee pidemmälle, kääntää Raamatun englanniksi, puhuttelee ihmisiä taistelussaan paavinvaltaa vastaan. Wyclif ja Chaucer herättävät kirjallisella toiminnallaan kiinnostusta ihmisen maallista luontoa, persoonallisuutta kohtaan.
Seuraavalla vuosisadalla on suurta kiinnostusta elävää kansanrunoutta kohtaan, joka oli olemassa jo 1200- ja 1300-luvuilla. Mutta 1400-luvulla tämä runous osoittaa erityisen aktiivista elämää, ja vanhimmat esimerkit, jotka ovat säilyneet meidän aikanamme, kuuluvat tälle vuosisadalle. Balladit Robin Hoodista olivat erittäin suosittuja .
William Shakespeare ( eng. William Shakespeare [4] ; 26. huhtikuuta 1564 (kaste) [5] , Stratford-upon-Avon , Englanti - 23. huhtikuuta 1616 [5] , ibid) - englantilainen runoilija ja näytelmäkirjailija , jota pidetään usein suurimpana Englantia puhuva kirjailija ja yksi maailman parhaista näytelmäkirjoittajista [6] . Kutsutaan usein Englannin kansallisrunoilijaksi [7] . Meille tulleet teokset, joista osa on kirjoitettu yhdessä muiden tekijöiden kanssa, koostuvat 38 näytelmästä , 154 sonetista , 4 runosta ja 3 epitafiasta. Shakespearen näytelmiä on käännetty kaikille suurille kielille, ja niitä esitetään useammin kuin muiden näytelmäkirjailijoiden teoksia [8] .
Shakespearen ensimmäisten näytelmien kieli on yhteinen kieli tämän ajanjakson näytelmille. Tämä tyylitelty kieli ei aina salli näytelmäkirjailijan paljastaa hahmojaan [9] . Runous on usein täynnä monimutkaisia metaforia ja lauseita, ja kieli on suotuisampi tekstin lausumiseen kuin elävään näyttelemiseen. Esimerkiksi " Titus Andronicuksen " juhlalliset puheet joidenkin kriitikoiden mukaan usein hidastavat toimintaa; The Two Veronasin hahmojen kieli vaikuttaa luonnottomalta [10] [11] .
Pian Shakespeare kuitenkin alkaa mukauttaa perinteistä tyyliä omiin tarkoituksiinsa. " Richard III " :n aloitussoloquí tulee Vicen , keskiaikaisen draaman perinteisen hahmon, itsepuheesta . Samaan aikaan Richardin elävät monologit kehittyivät myöhemmin Shakespearen myöhempien näytelmien monologeiksi [12] [13] . Kaikki kappaleet merkitsevät siirtymistä perinteisestä tyylistä uuteen. Shakespeare yhdisti niitä koko myöhemmän uransa ajan, ja yksi menestyneimmistä esimerkkeistä tyylien sekoittamisesta on Romeo ja Julia [14 ] . 1590-luvun puoliväliin mennessä, Romeon ja Julian , Richard II : n ja Kesäyön unelman aikaan , Shakespearen tyyli muuttui luonnollisemmaksi. Metaforat ja kuvaannolliset ilmaisut vastaavat yhä paremmin draaman tarpeita.
Shakespearen käyttämä runollinen standardimuoto on tyhjä jae , joka on kirjoitettu jambisella pentametrillä .
Edmund Spenser1500-luvun jälkipuolisko oli Englannissa kaikenlaisten taiteiden ja tieteiden renessanssia , mukaan lukien runous, joka noudatti edelleen suurelta osin italialaisia malleja. Philip Sidney alkoi uudistaa englanninkielistä versiota jo 1570-1580-luvulla, jolloin hänen työnsä synnytti kokonaan erinomaisia runoilijoita, jotka saivat kirjallisuuskritiikassa nimen "Elizabeth poets": Edward de Vere , Fulk Greville, Michael Drayton , Samuel Daniel . , John Davis - älä luettele kaikkia. Englannin runouden todellinen kehitys oli kuitenkin Edmund Spenserin teoksessa, jonka oli määrä syntyessään heijastaa loistavissa luomuksissaan tämän kansan itsetietoisuuden kasvun ja sen uskonnollisen konfliktin luonnetta. Kuningatar Elisabet I. vastaa luovuudellaan kaikkiin näihin Englannin kansan henkisiin tarpeisiin, jotka ovat lähteneet kehityksen ja vaurauden polulle. Spenseria voidaan pitää modernin englantilaisen runouden perustajana. Hänen teoksissaan englanninkielinen jae sai musikaalisuuden, joka siitä oli aiemmin riistetty. Spencerin linjat ovat silmiinpistäviä metrisessä monimuotoisuudessaan, säilyttäen kaikessa teoksessa soinnisuuden, joustavuuden ja plastisuuden. Spenserin runous ei ole vain figuratiivista ja ylevää, se on ennen kaikkea musiikillista. Spencerin säe virtaa kuin vuoristopuro, soi toisiinsa virtaavista riimeistä, hätkähtäen alliteraatioillaan, sanayhdistelmillään ja toistoillaan. Spencerin tyyli ja muunnelma vastaavat hänen ajatuksensa ihanteellista kulkua. Runoilija ei yrittänyt parantaa englannin kieltä, mutta vanhat englanninkieliset sanat yhdistettynä moderniin syntaksiin ja metreissä Chaucerin rytmin inspiroimana "tekivät hämmästyttävän kauniin vaikutelman" [15] .
Christopher MarloMarlowe toi suuria muutoksia englantilaiseen draamaan. Ennen häntä verisiä tapahtumia ja mautonta klovnijaksoa kasattiin tänne kaoottisesti. Hän oli ensimmäinen, joka yritti antaa näytelmälle sisäisen harmonian ja psykologisen yhtenäisyyden. Marlowe muutti draaman runollista kudosta ottamalla käyttöön valkoisen säkeen , joka oli olemassa ennen häntä vasta lapsenkengissään. Hän alkoi käsitellä korostettuja tavuja vapaammin kuin edeltäjänsä: troche , dactyl , tribrach ja sponde korvasivat edeltäjiään hallitsevan jambiikan . Tällä tavalla hän toi tragedian lähemmäksi klassista Seneca -tyyppistä draamaa, joka oli silloin suosittu Englannin yliopistoissa. Aikalaisia hämmästytti Marlon säkeen voimakkaat, alliteratiiviset toistot, jotka kuulostivat tuoreelta ja epätavallliselta Elisabetin aikakaudella. Michael Drayton kutsui hänen inspiraatiotaan " kauniiksi hulluudeksi, joka oikeutetusti ottaa runoilijan haltuunsa ", jotta hän pääsisi sellaisiin korkeuksiin.
Marlon teosten päähenkilöt ovat taistelijoita, joilla on suuri kunnianhimo ja suurenmoinen elinvoima. He vuodattavat sieluaan pitkissä monologeissa, jotka ovat täynnä patosta, jonka Marlo toi Elisabetin draamatekniikoiden arsenaaliin. Runoilija ei nähnyt traagisen todellista alkuperää ulkoisissa olosuhteissa, jotka määräävät hahmojen kohtalon, vaan sisäisissä henkisissä ristiriidoissa, jotka repivät irti jättimäisen persoonallisuuden, joka on noussut tavallisten ja yleisten normien yläpuolelle:
Marlon hahmot ovat moniselitteisiä, herättivät katsojassa yhtä aikaa kauhua ja ihailua. Hän kapinoi ihmisen keskiaikaista nöyryyttä vastaan luonnonvoimia vastaan, elämän olosuhteiden nöyryyttä vastaan. Marlon näytelmät suunniteltiin tekemään vaikutuksen hänen aikalaisiinsa odottamattomilla teatteriefekteillä. Esimerkiksi Maltan juutalaisen finaalissa lavalle nousee jättiläinen pata, jossa päähenkilö keitetään elävältä. "Edward II" - homoseksuaalin tragedia heteroseksuaalisessa yhteiskunnassa, jossa on lukuisia epäselviä kohtia Ovidiuksen hengessä - päättyy kuninkaan kuolemaan kuumaan pokeriin, joka on juuttunut peräaukkoon [16] .
Kun romantiikan estetiikka korvataan realismilla ja filosofinen positivismi syrjäyttää spekulatiiviset filosofiset rakenteet, runous on korvattu kirjallisen ilmaisun päämuotona kaikkialla Euroopassa pitkällä proosalla [17] . Iso-Britannia ei ollut tässä suhteessa poikkeus. 1840- ja varsinkin 1850-luvulla sosiaalisesta romaanista , jossa oli moralisoivaa ennakkoasennetta, tuli suosituin genre.
Kaksi viktoriaanisen aikakauden suurinta kirjailijaa työskenteli johdonmukaisimmin tässä genressä - W. M. Thackeray , monumentaalisen historiallisen satiirin Vanity Fair kirjoittaja , ja erityisesti Charles Dickens , itse kuningatar Victorian suosikkikirjailija ja viktoriaanisen Englannin luetuin kirjailija. Dickensilaisille romaaneille tunnusomaisia piirteitä ovat eloisa, joskus hieman karikatuurinen kymmenien ja satojen hahmojen kuvaus, yhteiskunnan panoraamakuvaus, rakenteen hieman löysyys, vauhdikas juoni, jossa on ripausta sensaatiomaista, runsas tekijänpoikkeama, taipumus onnellisiin loppuihin. .
Dickensin ja Thackerayn varjossa monet muut lahjakkaat kirjailijat työskentelivät hedelmällisesti. Bronten sisarusten (" Jane Eyre ", " Wuthering Heights ", "The Stranger from Wildfell Hall ") traaginen maailmankuva perii vuosisadan alun romantiikan perinteitä. Elizabeth Gaskell , Charlotte Brontën ystävä ja ensimmäinen elämäkerran kirjoittaja , kiinnosti sosiaalisia kysymyksiä omissa romaaneissaan. Jane Austenin elämäntarinan perinteitä jatkavat E. Trollopen perhesaagat . Hänen poliittisilla romaanillaan oli suuri menestys tuolloin, kuten myös tulevan pääministeri Disraelin kirjoittama trilogia poliitikoista .
Dickensin kuoleman jälkeen vuonna 1870 positivistisen yhteiskunnallisen romaanin mestarit George Eliotin johdolla nousevat etualalle . Äärimmäinen pessimismi läpäisee Thomas Hardyn romaanien syklin puolipatriarkaalisen Wessexin asukkaiden sieluissa riehuvista intohimoista . George Meredith on hienovaraisesti psykologisen proosakomedian mestari. Vielä kehittyneempi psykologia erottaa Henry Jamesin kirjoitukset , joka muutti Englantiin valtameren toiselta puolelta.
Englannissa romanttisuus johtuu suurelta osin saksalaisesta vaikutuksesta . Englannissa sen ensimmäiset edustajat ovat Lake Schoolin runoilijat Wordsworth ja Coleridge . He loivat suuntauksensa teoreettiset perusteet tutustuttuaan Schellingin filosofiaan ja ensimmäisten saksalaisten romantikkojen näkemyksiin Saksan matkan aikana. Englantilaiselle romantiikalle on ominaista kiinnostus yhteiskunnallisiin ongelmiin: he vastustavat modernille porvarilliselle yhteiskunnalle vanhat, esiporvarilliset suhteet, luonnon ylistäminen, yksinkertaiset, luonnolliset tunteet.
Englannin romantiikan näkyvä edustaja on Byron , joka Pushkinin sanoin "pukeutui tylsään romantiikkaan ja toivottomaan egoismiin " . Hänen teoksensa on täynnä nykymaailmaa vastaan käydyn kamppailun ja protestin, vapauden ja individualismin ylistämisen paatos.
Myös Shelleyn , John Keatsin ja William Blaken teokset kuuluvat englantilaiseen romantiikkaan .
Varhaisin säilynyt ennen uskonpuhdistusta kirjoitettu skotlantilainen näytelmä on vuodelta 1500 , ja sen nimi on Plough Play ( englanniksi: Pllow Play ); se kuvaa symbolisesti vanhan härän kuolemaa ja korvaamista [18] . Tämä ja vastaavat kappaleet esitettiin ensimmäisenä loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina , jolloin ne merkitsivät maataloustöiden jatkamisen alkua [18] . Kirkon vaikutuksesta tällaisten näytelmien sisältö alettiin vähitellen tuoda kristillisen perustan alle [18] , ja myöhemmin annettiin täydellinen kielto juhlia toukokuuta , yleä ja muita pakanallista alkuperää olevia juhlapäiviä. heidän kanssaan myös heille näytetyt näytelmät kiellettiin [19] .
Raamatullisten teemojen näytelmiä esitettiin kuitenkin usein ilman tätä kieltoa. Varhaisin maininta tällaisesta näytelmästä (sen esitys ajoitettiin samaan aikaan Kristuksen ruumiin ja veren juhlan kanssa ) on peräisin vuodelta 1440 [20] . Mutta myöhäiskeskiajalla kukoistanut raamatullisiin aiheisiin perustuva dramaturgia katosi 1500-luvulla uskonpuhdistuksen seurauksena [21] .
Muiden lajityyppien näytelmät - allegoriat tai muinaisten teosten muunnelmat - olivat erittäin suosittuja kansan keskuudessa ja hovissa; niitä soittivat jopa monarkit [22] . Esimerkiksi Mary Stuartin häissä Edinburghissa vuonna 1558 esitettiin näytelmä (ei säilynyt) Triumph and Play ( Scots Triumph and Play ) [22] .
Kun James VI:sta tuli Englannin kuningas ja hän lähti Skotlannista vuonna 1603, draama romahti. Vuosina 1603–1700 maassa tiedetään kirjoitetun vain kolme näytelmää, joista kaksi on lavastettu [23] .
Robert Burnsia (1759-1796; tunnetaan yleisesti nimellä The Bard, the Bard of Ayrshire ja Skotlannin suosikkipoika [24] ) pidetään Skotlannin "kansallisena bardina" ja yhtenä brittiläisen protoromantiikan merkittävimmistä hahmoista. Sanoituksissaan hän käytti elementtejä muinaisista, raamatullisista ja englantilaisista kirjallisuuden genreistä ja jatkoi myös skotlantilaisten makarien perinteitä [25] . Hänet tunnetaan pääasiassa skotlanniksi kirjoittaneena runoilijana (modernin kirjallisuuden skottien perustaja [26] ), mutta hän osasi myös englantia (enimmäkseen skotlantilaista): osa hänen teoksistaan, kuten Love and Freedom Liberty ) on kirjoitettu molemmilla kielellä. kielet [27] .
Oman runoutensa lisäksi hän on kuuluisa muunnelmistaan skotlantilaisista kansanlauluista. Hänen runonsa ja laulunsa " Auld Lang Syne " ( venäjä. Good Old Time ) lauletaan Hogmanayn kokouksessa ( perinteinen skotlantilainen uudenvuoden juhla ); ja " Skotit Wha Hae " ( venäläiset skottit, jotka tekivät ... ) on pitkään pidetty Skotlannin epävirallisena hymninä [28] .
Ennen eurooppalaisen romantiikan kehittymistä Burns oli vähän tunnettu Skotlannin ulkopuolella: ennen vuotta 1800 hänen teoksistaan vain kolme käännettiin eurooppalaisille kielille [29] .
Walter Scott. Skotlanti.Walter Scott (1771–1832) syntyi Edinburghissa, mutta vietti suuren osan lapsuudestaan maatilalla lähellä Smalholm Towerin raunioita Roxburgshiressa, jonka hän alueilla , 1808.Johanneksen aattona Thomas Lermont eli [30] .
Scott aloitti runoilijana ja saksan kielen kääntäjänä [31] . Hänen ensimmäinen suuri teoksensa oli The House of Aspen , näytelmä, joka ehdotettiin tuotantoon vuonna 1800 ; useiden harjoitusten jälkeen näytelmän työ keskeytettiin. Joten Scott julkaisi pitkään vain sanoituksia, enimmäkseen transkriptioita saksalaisista balladeista (esimerkiksi The Fire King , 1801 ) [32] .
Burnsin tavoin Scott oli kiinnostunut skotlantilaisen kulttuurin historiasta [33] , keräsi kansanballadeja, erityisesti hän julkaisi kokoelman "The Minstrelsy of the Scottish Border" ( Eng. The Minstrelsy of the Scottish Border , 1802) kolmessa. määrät [32] . Hänen ensimmäistä proosateostaan Waverley eli kuusikymmentä vuotta sitten (1814) pidetään ensimmäisenä skotlantilaisena historiallisena romaanina . Kirjoitettuaan tämän romaanin Scott vaihtoi teoksessaan lähes kokonaan runoudesta proosaan [35] .
Scottin kirjoituksista, samoin kuin Burnsin runoista, tuli skotlantilaisen kulttuurin symboleja ja ne lisäsivät sen mainetta [36] . Scottista tuli ensimmäinen englanninkielinen kirjailija, joka saavutti elämänsä aikana maailmanlaajuisen mainetta [ 37] .
Robert Louis StevensonRobert Louis Stevenson (1850-1894) oli kuuluisa elinaikanaan, mutta koko 1900-luvun ajan häntä pidettiin enimmäkseen toisen luokan kirjailijana ( lasten- ja kauhukirjallisuudessa ) . 1900-luvun lopulla kriitikot ja lukijat kiinnostuivat jälleen hänen kirjoistaan [38] .
Itse fiktion lisäksi Stevenson harjoitti kirjallisuusteoriaa, kirjallisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä; hän oli sitoutunut humanisti . Hän opiskeli Tyynenmeren saarten historiaa ja kulttuuria [38] .
Vaikka hänet tunnetaan parhaiten proosakirjailijana, hänen sanoituksensa tuntevat myös lukijat ympäri maailmaa; hänen runonsa "The Requiem" , josta tuli myös hänen hautakivikirjoituksensa, käännettiin samoaksi ja siitä tuli säälittävä laulu, joka on edelleen suosittu Samoalla [39] .
Walesinkielinen kirjallisuus syntyi melko varhain (luultavasti 5.-6. vuosisadalla), eikä vain Walesissa, vaan myös brittien asuttamassa Etelä- Skotlannissa . Varhaisimmat muistomerkit : Aneirinin , Taliesinin , Llyvarch the Oldin ( V. Cynfeirdd "ensimmäiset runoilijat") runous, säilynyt Keski -Walsin kirjassa . Lisäksi runouden olemassaolo Walesissa on todisteena pieni runo "St. Padarna", joka liittyy suoraan vanhaan Walesin aikaan. Latinankielisistä monumenteista voidaan mainita Gilda Viisaan "Britannian kuolemasta" sekä lukuisia ihmishenkiä.
Walesin kirjallisuus kukoisti 1000-1100 - luvuilla : silloin kirjoitettiin luultavasti Mabinogion -syklin tarinat, Aneirinin ja Taliesinin autenttiset runot, Arthurin sykli syntyi (osittain galfridilaisen perinteen vaikutuksesta) . myöhemmin ilmestyivät muinaisten bardien nimiin liittyvät perinteet (sama Aneirin ja Taliesin). Luultavasti mytologinen eepos ja legendat kansallisista sankareista, kuten Cadwaladrista , Arthurista , Tristanista jne., olivat olemassa aiemmin ja olivat yleisiä briteille. Todennäköisesti Bretagnen kautta (erityisesti Ranskan le Maryn kautta ) he pääsivät mantereelle ja vaikuttivat Arthurin syklin luomiseen siellä. Normanit saapuivat Britanniaan, ja he "palasivat" Walesiin ja vaikuttivat näiden perinteiden kehittymiseen siellä. Lisäksi keski-walesin aikana syntyi monia käännöksiä ja transkriptioita ranskaksi ja latinaksi kirjoitetuista teoksista .
Yksi vanhimmista Walesin proosan muistomerkeistä, Hywel Hyvän lait , on peräisin 1000-luvulta . 1000- ja 1300 - luvulta lähtien runous kukoistaa vahvan anglonormannilaisen vaikutuksen alaisena erityisesti Pohjois- Walesissa . tämän aikakauden tunnetuimmat bardit ( seinä. Gogynfeirdd 'runoilijat ensimmäisen jälkeen'): Meylir (k. 1160 ), hänen poikansa Gvalkhmai , Kindelu ja muut . Walesin alistaminen Englannille ( 1288 ) oli varsin suotuisa paikalliselle runoudelle, jonka keskus siirrettiin etelään ja XIV - XV vuosisatoja pidetään sen "kulta-aikana". Sankarilliset ja taistelulaulut väistyvät pastoraali- ja rakkausrunoudelle ( seinä. Beirdd yr Uchelwyr ' jalot runoilijat '), jonka merkittävin mestari on David ap Gwilym (k. 1368 ), lempinimeltään "Welsh Petrarch ".
Suosittua satiirista runoutta viljellään kaikkina aikoina . Mutta tämän ajanjakson proosa on hyvin niukkaa ja on täysin uskonnollista , lukuun ottamatta " Triadit " - muistokaavat kansallisten perinteiden ja kansanviisauden sääntöjen muistamiseksi, jotka juontavat juurensa ensimmäiseltä vuosituhannelta. Tudor -dynastian liittyminen Englantiin ( 1485 ), joka avasi Walesin aateliston pääsyn hoviin ja korkeisiin virkoihin, heikensi walesilaista kirjallisuutta, ja 1500-luvulla se oli taantumassa; vain välikappaleet ja muut dramaattiset genret ovat täällä uutta luovuutta. Toisaalta ilmestyy William Morganin raamatunkäännös , joka vahvistaa kirjallisen kielen normeja.
1600 -luvulla kehittyi taiteellinen proosa, jonka tärkeimmät monumentit ovat Morgan Luidin allegorinen Kolmen linnun kirja (1653) ja Ellis Wynnin Nukkuva Bardin visio ( 1703 ), vapaa jäljitelmä Quevedon unista. Mutta 1600- ja 1800-luvuilla runous (ensisijaisesti uskonnollinen) on täynnä retoriikkaa ja heijastaa erilaisten muodollisten koulukuntien, pääasiassa perinteisten ja maltillisten uudistajien, taistelua. Suurimmat hahmot täällä ovat: tiukka klassistinen Goronui Owen (k. 1769 ), puoli-kansanrunoilija Thomas Edwards, lempinimeltään Tum o'r Nant (k. 1810 ), "kansallinen Walesin runoilija", erittäin suosittu William Pantilelin (k. d. 1791 ).
1800-luvun alkua leimasi alkuperäisen antiikin ja kielen tutkimuksen kukoistaminen, jossa runoilija ja antikvariaatti Iolo Morganug oli tärkeässä roolissa (vaikka hänen teoksensa olivat enimmäkseen huijauksia ). 1830-luvulta lähtien walesilainen kirjallisuus on saanut vahvasti vaikutteita englanninkielisestä kirjallisuudesta, ja se on lähestynyt muodoillaan ja teemoillaan eurooppalaista kirjallisuutta. Ensimmäinen esimerkki uudesta psykologisesta romaanista on tässä E. Jonesin (Gwilyma Kaurdava) "The Bard or the Welsh Hermit" ( 1830 ). Myös kotiromantiikka kehittyy. Gwyneth Vaughan kuvaa vuoden 1859 uskonnollista liikettä , Daniel Owen - papiston elämää, Llewelyn Williams - talonpoikien, koululaisten jne. elämää. Runoudessa, jossa Anne Griffiths (k. 1805 ) oli uusien ajatusten julistaja, Ebenezer Thomas , hienovarainen sanoittaja John Blackwell erottui erityisesti joukosta ja talonpojan elämän runoilija Cairnog. Rikkaan Walesin kansanperinteen tutkimisessa John Rhysin (Rhŷs) ja Brynmore Jonesin teokset ovat erityisen arvokkaita.
Anglo-walesilainen kirjallisuus kukoisti 1900 - luvulla Dylan Thomasin merkittävimpänä edustajana ; Walesin kirjallisuus kääntyy nykypäivään, sillä on erityisen vahva realistinen suuntaus (Isluyn Fowke Ellis, Saunders Lewis , Caradog Pritchard). Myös muinainen runoperinne säilyy, jota tukevat säännölliset kulttuurifestivaalit - eisteddvods ; sen kirkkain edustaja on Head Win (Ellis Humphrey Evans).
1700- ja 1800-luvuilla jotkut englantilaisista kirjailijoista olivat irlantilaista alkuperää. Heidän joukossaan oli sellaisia maailmankuuluja kirjailijoita kuin Jonathan Swift , Oliver Goldsmith ja Richard Brinsley Sheridan . Realistinen kuva irlantilaisen yhteiskunnan elämästä 1700-luvulla - 1800-luvun alussa. anna Maria Edgeworthin romaaneja .
1800-luvun lopulla Irlannin kansallisessa identiteetissä tapahtui uusi nousu, joka liittyi maan itsenäisyystaisteluihin. Irlannin kirjallisuuden herätys synnytti useita merkittäviä kirjailijoita maailmassa. Suurimmat heistä olivat näytelmäkirjailijat John Sing ja Sean O'Casey , kansanperinnekeräilijä Lady Augusta Gregory sekä runoilija ja kriitikko William Butler Yeats . Monet irlantilaiset kirjailijat saavuttivat maailmanlaajuista mainetta asuessaan Englannissa; muun muassa Bernard Shaw ja Oscar Wilde .
Modernismin aikakauden suurimpana proosakirjailijana pidetään James Joycea . Hänen suurenmoinen romaaninsa Ulysses on monella tapaa 1900-luvun kirjallisuuden uraauurtava teos.
Avantgarde-näytelmäkirjailija Samuel Beckett ja runoilija Seamus Heaney voittivat kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1969 ja 1995.