Kansainvälinen sotilastuomioistuin

Kokeneet kirjoittajat eivät ole vielä tarkistaneet sivun nykyistä versiota, ja se voi poiketa merkittävästi 20. helmikuuta 2022 tarkistetusta versiosta . tarkastukset vaativat 7 muokkausta .

Kansainvälinen sotilastuomioistuin

yleistä tietoa
Maa	Saksa
luomispäivämäärä	8. elokuuta 1945 [1]
Mediatiedostot Wikimedia Commonsissa

Kansainvälinen sotilastuomioistuin (lyhennetty IMT , eng. International Military Tribunal , lyhenne IMT) on kansainvälinen oikeudellinen elin, joka vastaa Natsi-Saksan puolella taistelleiden Euroopan maiden tärkeimpien sotarikollisten syytteeseen ja rankaisemiseen . Se perustettiin Lontoossa 8. elokuuta 1945 tehdyn sopimuksen mukaisesti Neuvostoliiton, USA:n ja Ison-Britannian hallitusten sekä Ranskan väliaikaisen hallituksen välillä. MVT:n paikka oli Berliini , oikeudenkäynti tapahtui Nürnbergissä .

Seuraavat rikokset kuuluivat Kansainvälisen sotilastuomioistuimen lainkäyttövaltaan, ja niihin liittyi henkilökohtainen vastuu:

rauhaa vastaan tehdyt rikokset , nimittäin: hyökkäyssodan tai kansainvälisten sopimusten, sopimusten tai takeiden vastaisen sodan suunnittelu, valmistelu, käynnistäminen tai käyminen tai osallistuminen yhteiseen suunnitelmaan tai salaliittoon jonkin edellä mainitun toteuttamiseksi;
sotarikokset , nimittäin: sodan lakien tai tapojen rikkominen . Näihin loukkauksiin kuuluu miehitetyn alueen siviiliväestön tappaminen, kidutus tai orjuuteen tai muihin tarkoituksiin ottaminen; sotavankien tai henkilöiden tappaminen tai kiduttaminen merellä; panttivankien murhat; julkisen tai yksityisen omaisuuden ryöstö; kaupunkien tai kylien järjetön tuhoaminen; raunio, jota ei oikeuta sotilaallinen välttämättömyys ja muut rikokset;
rikokset ihmisyyttä vastaan , nimittäin: murha , tuhoaminen , orjuuttaminen , maanpako ja muut julmuudet, jotka on tehty siviiliväestöä vastaan ennen sotaa tai sen aikana, tai poliittisista, rodullisista tai uskonnollisista syistä tapahtuva vaino minkä tahansa lainkäyttövallan alaisen rikoksen tekemiseksi tai sen yhteydessä. , riippumatta siitä, rikkoivatko nämä teot sen maan sisäistä lainsäädäntöä, jossa ne tehtiin vai eivät.

Kansainvälisen sotilastuomioistuimen peruskirjassa vahvistettiin sen kahdeksan hengen kokoonpano - tuomarit ja heidän sijaisensa, kaksi henkilöä kustakin Lontoon sopimuksen osapuolesta.

Historia

Kansainvälisen sotilastuomioistuimen perustaminen

Ajatus kansainvälisen tuomioistuimen perustamisesta tuomitsemaan "suurimpia natsien sotarikollisia" siinä muodossa, jossa se toteutettiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä, syntyi Yhdysvalloista. Samaan aikaan Yhdysvaltojen julkinen raivo, pääasiassa Malmedyn verilöylystä , yhdistettiin Washingtonin liittohallituksen virastojen välisiin konflikteihin, jotka liittyivät miehitetyn Saksan tulevaisuuden suunnitelmiin ja sodanjälkeiseen Euroopan rakenteeseen . koko. Sodan viimeisinä vuosina harvat vaatimukset olivat vähemmän kiistanalaisia kuin maailmanlaajuinen kehotus saada "maailmanmurhan" syyllistyneet oikeuden eteen; ajatus siitä, että virkamiehinä toimivat henkilöt nauttivat rikossyytteettömyydestä , sai yhä vähemmän kannatusta jopa ammattijuristeissa [2] [3] .

"Morgento Plan" ja Stimsonin kaava

Vaikka Yhdysvaltain viranomaiset antoivat satunnaisia lausuntoja ja julistuksia "rikollisten rankaisemisesta" ja "uudesta Saksasta" sotavuosien aikana , ensimmäinen järjestelmällinen pohdinta siitä, mitä Saksan kanssa pitäisi lopulta tehdä, alkoi vasta maaliskuussa 1943, kun presidentti Franklin Roosevelt kysyi ministeriltä . sotaministeri Henry Stimson ja ulkoministeri Cordell Hull esitelläkseen näkemyksensä asiasta. Molemmat virkamiehet olivat yhtä mieltä siitä, että liittoutuneiden tulee vaatia Saksan ehdotonta antautumista , täyttä sotilaallista miehitystä, denatsifiointia ja myös armeijan aseistariisuntaa ja sotilasyritysten likvidointia . Kumpikaan ei halunnut tuhota Saksan teollisuutta kokonaisuutena - molemmat ministerit uskoivat, että "hyväksyttävä" elintaso oli välttämätön edellytys tulevan saksalaisen demokratian olemassaololle [4] [3] .

Presidentti ei hyväksynyt näitä ehdotuksia, jotka on esitetty raportissa "Saksan sotilashallinnon käsikirja". taistelujen jatkuessa Roosevelt taipui yhä enemmän uskomaan, että "Saksalle olisi pitänyt antaa opetus" - kovemmin kuin Versailles . Yleisen mielipiteen painostuksesta Roosevelt hylkäsi syksyllä 1944 sotaministeriön miehityspolitiikan käsikirjan sillä perusteella, että se oli liian "myönteistä" saksalaisia kohtaan [4] [5] .

Vaihtoehtoinen suunnitelma luotiin elokuussa Yhdysvaltain valtiovarainministeriössä Henry Morgenthin johdolla : asiakirja " Ohjelma estää Saksaa aloittamasta kolmatta maailmansotaa " esiteltiin presidentille 5. syyskuuta. Suunnitelmaan sisältyi "kosto": se sisälsi täydellisen demilitarisoinnin , täydellisen denatsifioinnin (kaikilla tasoilla olevat virkamiehet internoidaan ja lähetettiin pakkotyöhön ) ja Saksan teollisuuden tuhoaminen sellaisenaan, koska Morgenthaun mukaan teollisuusmiehet tukivat innokkaasti Hitlerin nousua. valtaan . Tämän seurauksena Saksasta tuli maatalousmaa , "viljelijöiden kansakunta". Tämän konseptin puitteissa, joka piti kaikkia valtakunnan kansalaisia rikollisina, keskeisten sotarikollisten kanssa ei ollut ongelmaa: heidän henkilöllisyytensä selvittämisen jälkeen heidät teloitettiin [4] [6] .

Ministeri Stimson, jolla oli sama päämäärä kuin kollegansa, piti " Morgenthaun suunnitelmaa " "hylkivänä", koska hän itse uskoi, että kestävää rauhaa ei voitu saavuttaa koston ja sorron avulla. Stimson näki kansainvälisen yhteistyön ja kansainvälisen legitiimiyden rauhan perustana; hän uskoi, että "uuden Euroopan" olisi heti olemassaolonsa alusta lähtien näytettävä esimerkkiä oikeusvaltiosta ja oikeudenmukaisuudesta. Stimson ei halunnut kriminalisoida koko Saksan kansakuntaa - hän näki arvon kansainvälisesti tunnustettujen sotarikollisten "kohdistetussa" rangaistuksessa. Samalla molemmissa suunnitelmissa korostettiin liittoutuneiden miehityspolitiikan yhtenäisyyttä: rikollisten rankaisemisen ja talouspolitiikan piti liittyä erottamattomasti toisiinsa. Morgenthon, Stimsonin ehdottamien toimenpiteiden vakavuus liittyi juutalaisen Morgenthon "shokkiin" Euroopan juutalaisten tuhoamisesta . Syyskuun 9. päivänä saatuaan ymmärrystä hänen asemastaan tuomari Felix Frankfurterilta , Stimson kirjoitti myös, että sivistyneellä rangaistusmuodolla itsessään "on suurempi vaikutus jälkeläisiin". Myös Stimsonin ja Morgenthaudin johtamien osastojen kunnianhimolla oli oma roolinsa: näin ollen Yhdysvaltain ulkoministeriön "päättämätön" diplomatia taistelussa kansallissosialistista hallintoa vastaan 1930-luvulla ärsytti Morgenthauta [4] [7] [8] .

Kaikkien natsien johtajien ja natsiterrorijärjestelmän, kuten Gestapon kaltaisten natsien johtajien ja välineiden, kuten Gestapon, perusteellisella...tutkimuksella ja oikeudenkäynnillä voisimme osoittaa maailman inhoa tällaista järjestelmää kohtaan ja välittää Saksan kansalle päättäväisyytemme tuhota sekä se että sen hedelmiä ikuisesti.— ulkoministeri Stimson, muistiosta Rooseveltille, 5. syyskuuta 1944 [9]

Natsi-Saksan entisten johtajien ryhmäteloituksen yksinkertaisuus ja halpa oli tärkeä tekijä Rooseveltille, jonka terveys heikkeni viikoittain. Stimsonin ehdotus kansainvälisen tuomioistuimen perustamisesta olisi vaatinut presidentiltä pitkiä ja monimutkaisia diplomaattisia neuvotteluja ja vaarantanut yleisön tyytymättömyyden "käsittämättömiin" oikeudellisiin menettelyihin. Samana päivänä, 9. syyskuuta, Stimson lähetti muistion tulevaa tuomioistuinta koskevan yksityiskohtaisen suunnitelman laatimisesta alaisensa John McCloylle : hän puolestaan nimitti eversti Murray C. Bernaysin (Murray C. Bernays, 1894-1970) , entinen New Yorkin lakimies, joka vastasi projektista. Syyskuun 15. päivään mennessä Bernays oli kehittänyt kuusisivuisen suunnitelman [4] [10] [11] .

The Bernays Project

Bernays-suunnitelma hylkäsi Morgenthaun teloitusehdotukset sillä perusteella, että ne eivät olleet sopusoinnussa amerikkalaisten oikeuden näkemysten kanssa, ja tunnusti, että natsijohtajien oikeudenkäynti olisi vaikea sekä syytettyjen "valtavan" määrän että uhrien vaatimuksien vuoksi. välitön rangaistus. "piutajat". Suunnitelmassa oletettiin, että kansallissosialistiset instituutiot, joiden politiikan liittolaiset olivat tuominneet, joutuisivat myös oikeuden eteen; Bernays aikoi laajentaa natsirikosten käsitteen Saksaan itseensä, alkaen siitä hetkestä, kun uusi hallinto muodostettiin vuonna 1933. Bernaysin suunnitelmasta, johon tehtiin lukuisia ja "tuskallisia" tarkistuksia, useita kuukausia kestäneet osastojen väliset keskustelut, laajamittaiset vähennykset ja kompromissilisäykset, tuli koko Nürnbergin oikeudenkäynnin perusta [12] [8] .

Syyllisyyden olettama

Yksilöiden ja suurten byrokraattisten rakenteiden yhdistämisen mahdollistaneen suunnitelman avainsana oli sana "salaliitto" ( eng. conspiracy ): koko natsihallinto, sen johtajat ja sen instituutiot ehdotettiin pidettäväksi suurena . laajamittainen salaliitto tehdäkseen kaikki myöhemmät rikokset. Bernaysin mukaan natsit suunnittelivat useiden vuosien ajan arjalaisten ylivallan vahvistamista ensin Saksassa ja sitten kaikkialla maailmassa [12] .

Ajatus "osoittaa Saksan kansalle natsihallinnon rikollista luonnetta" oikeudessa oli erittäin houkutteleva. Samanaikaisesti tällainen suunnitelma mahdollisti satojen tuhansien natsi-Saksan sotilaiden ja virkamiesten syytteeseenpanon yksinkertaistamisen, mikä nopeutti denatsifiointia: natsijärjestöjen rikollisen luonteen osoittamisen jälkeen oli mahdollista sulkea pois myöhemmissä menettelyissä. syytettyjen lausunnot, joiden mukaan he olivat "viattomia hammasrattaita" valtiokoneistossa tai että he olivat "todellisia isänmaalaisia ", jotka suorittavat velvollisuuksiaan maansa kohtaan. Rikollisjärjestöjen jäsenille otettiin käyttöön "syyllisyysolettama": syytettyjen oli itse todistettava, etteivät he olleet syyllistyneet rikollisiin tekoihin, tai etsittävä itselleen lieventäviä seikkoja [12] .

Salaliittoteoria

"Salaliitto" tai "osallistuminen salaliittoon" on suosittu syytös sekä Yhdysvaltain että Britannian lainsäädännössä : 1900-luvun alussa syyttäjät käyttivät aktiivisesti tällaista syytöstä järjestäytyneiden rikollisryhmien tai mafiarakenteiden johtajia vastaan . Syyte perustuu ajatukseen, että kaikki jengin jäsenet jakavat syytteen kaikista sen teoista; Sillon angloamerikkalaisen lain mukaan vastaajaa voitiin syyttää salaliitosta kaikkiin rikollisiin tekoihin riippumatta hänen jengissä oleskelunsa pituudesta ja siitä, tapasiko hän useimpia sen muita jäseniä. Tämän lähestymistavan kritiikki tunnettiin kauan ennen vuotta 1945 [13] .

Bernaysin ajatus tuhansien osallistujien kaksitoista vuotta kestäneen salaliiton olemassaolosta laajensi huomattavasti hänen aikansa perinteistä määritelmää; Samanaikaisesti tuon ajanjakson oikeuskäytäntö osoitti päinvastaista: tuomarit pyrkivät pääasiassa sekä asettamaan rajoituksia ajalle, jona he tunnustivat salaliiton olemassaolon, että vaatimaan kiistattomia todisteita "rikollisen tarkoituksen" olemassaolosta. organisaatio, joka johti sen yksittäisten jäsenten rikollisiin toimiin [13] .

Mannerlaki , toisin kuin anglosaksinen , suhtautui "salaliittoihin" vieläkin epäluuloisemmin [k 1] . Näin ollen Bernays ehdotti, että saksalaiset syytetyt tuomittaisiin syytteillä, joita Saksan oikeudessa käytännössä ei tunneta ja kansainvälisessä oikeudessa täysin tuntemattomia. Lisäksi sotavuosien aikana mahdolliset syytetyt eivät saaneet ennakkovaroitusta siitä, että heitä syytettäisiin tällä tavalla: vaikka tavanomaiset sotarikokset olivat kansainvälisessä oikeudessa hyvin tunnettuja [k 2] , liittolaiset eivät koskaan varoittaneet, että he aikoisivat kokeilla vastaavaa. "salaliittolaisten johtajien" tekoja, jotka eivät tappaneet ketään omin käsin [k 3] . Kaikki maailman oikeusjärjestelmät tuomitsivat ajatuksen "ex post facto" -oikeudesta - laista, joka tunnusti takautuvasti tietyt toimet rikollisiksi. Oikeudenmukaisuuden perusperiaatteena pidettiin (ja pidetään) sitä, että henkilöä voidaan syyttää rikoksesta vain, jos hän tiesi (tai hänen olisi pitänyt tietää) etukäteen, että hänen tekonsa katsotaan rikolliseksi [13] .

Myös sotaa edeltäneen ajan tekojen sisällyttäminen rikosluetteloon herätti kysymyksiä. Pyrkiessään kattamaan juutalaisten vainon, ammattiliittojen tuhoamisen, kristittyjen kirkkojen vainon, keskitysleirien perustamisen ja eutanasia-ohjelmia Bernays kuvaili toimia, joita suvereeni Saksan valtio on toteuttanut omia kansalaisiaan vastaan. Vuonna 1945 kansainvälistä oikeutta ei sovellettu tällaisiin toimiin - se koski vain valtioiden välisiä suhteita ja toimia, joita yksi valtio suorittaa suhteessa toiseen. Ajatus kokonaisten organisaatioiden kokeilemisesta oli myös ennennäkemätön: ajatus siitä, että pelkkä ryhmään kuuluminen voisi automaattisesti tehdä ihmisestä rikollisen, oli laissa tuntematon. Rikollisryhmään kuuluminen edellytti vapaaehtoista ja aktiivista osallistumista sekä täydellisen tiedon hallussapitoa kaikista ryhmän tavoitteista ja toiminnasta. Tämän seurauksena Bernaysin suunnitelma on sen perustamisesta lähtien herättänyt monia kysymyksiä lakimiesten keskuudessa - kiista ei ole haihtunut 2000-luvulle [15] .

Aggression sodan valloilleen

Vaikka Yhdysvaltain oikeusministeriö kannatti oikeudenkäyntiä periaatteessa, se suhtautui erittäin kriittisesti Bernaysin "huolimattomaan ajatteluun": 29. joulukuuta apulaisoikeusministeri Herbert Wechsler kehotti pomolleen Francis Biddlelle antamassaan muistiossa kaikki sotaa edeltäneet syytteet hylättävä, teot ja toimet Saksan kansalaisia vastaan sillä perusteella, että syytteet on muotoiltu "jälkikäteen". Wexler vastusti myös "ennennäkemättömän" ajatusta organisaatioiden kokeilemisesta; hän piti myös syytettä salaliitosta puhtaasti angloamerikkalaisena ilmiönä ja siksi sitä ei voida soveltaa kansainvälisessä tuomioistuimessa saksankielisiä vastaajia vastaan. Biddle oli täysin samaa mieltä kollegansa kanssa. Kun eurooppalaiset juristit tutustuivat Bernaysin käsitteeseen, he arvostelivat sitä yhtä terävästi [16] .

Kuitenkin Stimson itse vainosi 1920-luvulla menestyksekkäästi suurten amerikkalaisten yritysten edustajia käyttämällä vain "salaliiton" käsitettä. Hän uskoi, että hänen kokemustaan voitaisiin soveltaa kansallissosialistisissa järjestöissä. Hylkäämisen sijaan Stimson täydensi Bernaysin ehdotusta ajatuksella, että hyökkäyssodan aloittaminen oli sinänsä rikos - hän ehdotti, että Natsi-Saksan entisiä johtajia pitäisi myös rangaista tästä. Toisin sanoen Stimson uskoi, että sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan, joista natsijohtajia syytettiin, olivat osa heidän aikomustaan aloittaa uusi sota Euroopassa. Eli keskeinen rikos, josta kaikki muut johtuivat, oli itse sota [16] .

Stimson uskoi vuodesta 1941, että Kellogg-Briand-sopimus , joka solmittiin vuonna 1928 ja jonka Saksa allekirjoitti, teki sodasta laittoman kansainvälisen politiikan välineen; tämän tulkinnan arvostelijat pitivät sopimusta pelkkänä "aiteenjulistuksena" - toisena "hurskaan toivon ilmauksena" pikemminkin kuin oikeudellisesti sitovana asiakirjana. Samaan aikaan sopimuksessa ei määrätty erityistä rangaistusta hyökkäysteon tehneille - toisin sanoen se ei sisältänyt rikoksen seuraamusta [16] .

Lopulta ehdotus kansainvälisen tuomioistuimen perustamisesta natsien sotarikollisten tuomitsemiseksi nosti esiin useita keskeisimpiä oikeudellisia kysymyksiä kerralla . Vuoden 1944 lopulla valtiomiehillä ei enimmäkseen ollut aikaa yksityiskohtaiseen keskusteluun niiden ratkaisemiseksi. Poliitikot joutuivat kiireellisen valinnan eteen Stimsonin ja Morgenthon ehdotusten välillä – tai niiden välisen välivaihtoehdon muotoilun välillä [16] .

Toinen Quebecin konferenssi

Toisessa Quebecin konferenssissa ("OCTAGON"), joka pidettiin syyskuussa 1944, Roosevelt ja Churchill keskustelivat Yhdysvaltojen taloudellisesta avusta Isolle-Britannialle. Kokoukseen kutsuttu valtiovarainministeri Morgento löysi Britannian johtajan henkilöstä hänen suunnitelmansa kannattajan - ainakin suurimpien natsien sotarikollisten ryhmäteloituksen. Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian päämiehet päättivät neuvotella Stalinin kanssa ennen lopullisen päätöksen tekemistä. He laativat sähkeen Neuvostoliiton johtajalle väittäen, ettei Hitlerin ja Himmlerin kohtaloa voitu jättää tuomareiden ratkaistavaksi [17] [18] .

Samaan aikaan Morgenton suunnitelman yksityiskohdat olivat lehdistön käytettävissä: 21. syyskuuta Washington Post -sanomalehti julkaisi yksityiskohtia konfliktista, joka koski Saksan tulevaisuutta koskevien toimenpideluonnoksia Yhdysvaltain presidentin hallinnossa ; Syyskuun 29. päivänä presidentti kiisti "huhut" erosta. Morgenthaun toimenpiteet ylittivät sen, mitä amerikkalainen yleisö voi hyväksyä. Roosevelt itse alkoi ymmärtää, että Saksan teollisuuden täydellinen hajottaminen tuhoaisi Euroopan talouden . Samaan aikaan presidentin oikeudellinen neuvonantaja, tuomari Samuel Rosenman ( Samuel Rosenman ) hyökkäsi Morgenton suunnitelmaa juridiselta puolelta, jossa Rosenmania tuki myös tuomari Frankfurter [17] [18] .

Sotilaallinen komponentti vaikutti keskusteluun: syyskuun lopussa Saksan vastarinta pysäytti Yhdysvaltojen hyökkäyksen Euroopassa . Amerikkalaisen lehdistön mukaan yksi syy tähän oli Wehrmachtin sotilaiden katkeruus sen jälkeen, kun kansallissosialistinen propaganda sai käsiinsä ministerin suunnitelmat muuttaa Saksasta "viljelijöiden kansakunta" ja vaati "viimeiseen taisteluun" valtakunta. Seurauksena oli, että vuoden 1944 presidentinvaalikampanjan aattona Roosevelt alkoi vähitellen siirtyä Morgenthaun suunnitelman vastustajien leiriin. Tammikuun 22. päivänä 1945 hän sai Stimsonilta, Hullilta ja Biddleltä muistion, joka sisälsi Bernaysin suunnitelman avainkohdat, mutta jossa ehdotettiin sotilastuomioistuinta siviilituomioistuimen sijaan. Muistiossa täsmennettiin, että laiton teloitus vain teki kansallissosialistisista johtajista " marttyyreja "; se ehdotti myös organisaatioiden arviointia. Presidentti otti muistion mukaan Jaltan konferenssiin [17] [18] [19] .

Iso-Britannia ja Neuvostoliitto. Kokoukset Lontoossa

Brittipoliitikot olivat jakautuneet asenteessa natsi-Saksan johtajien oikeudenkäyntiin: he yrittivät välttää "ennakkoaikaista" julkista keskustelua aiheesta, puhuen toisinaan natsien "esimerkillisestä rangaistuksesta" tarkentamatta yksityiskohtia. Helmikuussa 1944 Britannian ulkoministeriön virkamies William Malkin ( Herbert William Malkin ) valmisteli "kompromissittomasti" asiakirjan nimeltä "Kansainvälisen tuomioistuimen perustamista vastaan". Malkinin mukaan tällaisen lainkäyttöelimen luominen kestäisi liian kauan – vaikka se ei näyttäisikään puolueettomammalta kuin tavallinen kansallinen tuomioistuin; oikeudenkäynti kansainvälisessä tuomioistuimessa olisi erittäin pitkä kieli- ja menettelyongelmien vuoksi, ja vastaajilla olisi kaikki syyt kyseenalaistaa tuomioistuimen olemassaolon laillisuus. Malkin ehdotti Natsi-Saksan johtajien ampumista - Lordi liittokansleri Simon "hyväksyi jokaisen sanan" asiakirjassa [20] .

Marraskuussa 1942 Neuvostoliiton suurlähettiläs Ivan Maisky oli jo ehdottanut Edenille, että tämä perustaisi tuomioistuimen ja sai diplomaattisen kieltäytymisen. Vuoden 1944 loppuun mennessä ulkoministeriö myönsi "jossain hämmentyneenä", että Stalin halusi johtavien natsien teloittamista, mutta vasta oikeudenkäynnin jälkeen. Näin ollen kukaan Jaltan kolmen suuren kokouksen osallistujista ei ollut yllättynyt, kun Neuvostoliiton johtaja vaati, että suurimmat rikolliset tuomittaisiin ennen ampumista. Samaan aikaan Rooseveltin aseman muutos tuli yllätyksenä briteille, jotka näin joutuivat diplomaattiseen eristyneisyyteen. Ja lyhyen keskustelun jälkeen "Big Three" vahvisti Moskovan konferenssin päätöksen täydentäen sitä velvoitteella perustaa tuomioistuin [20] .

Ison-Britannian viimeisin yritys luopua prosessista oli kutsu maaliskuussa amerikkalaisen valtuuskunnan saapumiselle Lontooseen "keskustelemaan ongelmasta". Ison-Britannian pääkaupunkiin saapui kuitenkin kolme tribunaali-idean vankkumatonta kannattajaa - tuomari Rosenman, eversti Cutter (Richard Ammi Cutter) ja kenraalimajuri John Weir (John M. Weir) - jotka puolestaan tavoitteena oli "inspiroida" brittejä [20] [8] .

Ensimmäinen virallinen kokous 4. huhtikuuta paljasti eron edustajien esityslistoissa: Yhdysvaltain edustajat yrittivät keskustella tuomioistuimen erityisestä kokoonpanosta, syytteiden luonteesta, oikeudellisista vaikeuksista ja määräyksiä antaneiden esimiesten rikosoikeudellisesta vastuusta. todella tehdä rikoksia. Britit olivat huolissaan Yhdysvaltojen sitoutumisesta tuomioistuimeen - erityisesti heidän väitteensä, jonka mukaan valtuuskunnalla oli Washingtonista täydet valtuudet allekirjoittaa välittömästi sopimus sen perustamisesta. Seuraavana päivänä britit ilmaisivat epäilyksensä oikeudenkäynnin tarkoituksenmukaisuudesta keskittyen tapauksen vaikeuksiin - oli vihje, että syytetyt saattoivat nostaa puolustuksekseen "kiusallisia" liittoutuneiden sotaa edeltäneen ulkopolitiikan aiheita. puheita. Simon päätyi toteamaan, että yritys "kokeilla Hitleriä" näkisi yleisön farssin , ja lisäsi, että "tämä mies pitäisi ampua". Samaan aikaan kokouksessa paljastui pieni alue osapuolten keskinäistä ymmärrystä: kun Rosenman ilmoitti haluavansa saattaa Gestapon ja SS:n kaltaisten järjestöjen edustajat oikeuden eteen, Simon piti ideaa houkuttelevana [20] [8 ] .

Rooseveltin kuolema 12. huhtikuuta muutti tilanteen: Harry Trumanista tuli Yhdysvaltain uusi presidentti , joka ei osallistunut mihinkään aikaisemmista keskusteluista, mutta osoittautui täysivaltaisen tuomioistuimen vankkumattomaksi kannattajaksi. Uusi amerikkalainen johtaja oli "inhottumassa" joukkoteloituksista ja hyväksyi välittömästi Stimsonin muistion "Natsien sotarikollisten oikeudenkäynnistä ja rangaistuksesta" [21] . Seuraavana päivänä ulkoministeri James Byrnes tapasi Neuvostoliiton suurlähettilään Nikolai Novikovin , jossa hän, käyttäen viittauksia professori Traininin kirjaan, kutsui Neuvostoliiton osallistumaan valtakunnan johtajia koskevan tuomioistuimen järjestämiseen [22] [23] [8] .

Samaan aikaan amerikkalaisen Lontoon valtuuskunnan uusi johtaja huhtikuun puolivälissä oli John McCloy, joka oli jo varmistanut Charles de Gaullen tuen . McCloy alkoi "intohimoisesti" kehottaa brittejä "tarttua tilaisuuteen, jonka historia heille tarjoaa": hän kumosi vuorollaan jokaisen Hänen Majesteettinsa edustajien väitteen. Britit taistelivat 30. toukokuuta asti; Hallitus kutsui sitten amerikkalaisten ehdottamaa menettelyä "huolellisesti suunniteltuksi estääkseen tuomioistuimen käyttämisen alustana" propagandalle ja hyväksyi kaikki ehdotukset. Huhtikuun lopussa Truman nimitti Robert Jacksonin tulevan kansainvälisen tuomioistuimen johtavaksi syyttäjäksi: presidentin nimitysmääräys numero 9547 annettiin 2. toukokuuta [24] [21] .

Asianajajien valtuuskunnat: Jackson ja BWCE

Entinen oikeusministeri ja korkeimman oikeuden tuomari Jackson oli näkyvä ja äänekäs oikeusvaltion puolestapuhuja: hän oli jo pitkään ollut vakuuttunut tarpeesta muuttaa kansainvälinen oikeus "toiveista" tehokkaaksi "säännöksi". hallitsemaan valtioiden käyttäytymistä. Hän uskoi myös, että kansainvälinen oikeus oli ainoa keino toteuttaa ihmiskunnan rauhanhalu: hän kirjoitti jo vuonna 1941, että "hänestä ei näyttänyt tarpeelliselta pitää kaikkia sotia laillisina... yksinkertaisesti siksi, että meillä ei ole tuomioistuin tuomitsemaan syytetyn." Hän totesi myös, että "maailma ei kunnioita tuomioistuimia, jotka on järjestetty yksinkertaisesti tuomitsemaan". Kaikki Jacksonin kollegat eivät jakaneet hänen näkemyksiään kansainvälisestä oikeudesta ja sen näkymistä: esimerkiksi korkein tuomari Harlan Stone kutsui Jacksonin osallistumista Nürnbergin oikeudenkäynteihin "lynkkausmatkaksi" [25] .

Emme voi yksinkertaisesti hyväksyä paradoksina sitä, että oikeudellisen vastuun tulisi olla vähiten, kun valta on suurin.– Jackson [26]

29. huhtikuuta Jackson, joka oli korkeimman oikeuden tuomareiden vähemmistön mielipiteen kirjoittaja, joka piti japanilaisten internointia sodan aikana perustuslain vastaisena, suostui osallistumaan kansainväliseen prosessiin. Vastauksessaan Trumanin kirjeeseen hän huomautti, että "[prosessin alun] lykkääminen vain rohkaisee ihmisiä ottamaan lain omiin käsiinsä". Kun muutama päivä Saksan antautumisen jälkeen Yhdysvaltain valtiovarainministeriö ehdotti, että "rikollisiksi julistettujen" järjestöjen jäsenet alkaisivat välittömästi osallistua rangaistustyöhön, Jackson vastusti tätä aloitetta. Jacksonin pääavustajat olivat Texasin lakiprofessori Robert Storey ( Robert G. Storey ) ja tuleva senaattori Thomas Dodd ; Amerikkalaisten valtuuskuntaan kuului myös New Yorkin lakimies John Amen ( John Amen ), joka oli erikoistunut rauhanaikaan kartellilakirikkomuksiin , solicitor of the Southern Railway Company Sidney Alderman (Sidney Sherrill Alderman, 1892-1973), professori Francis Shih ( Francis M. Shea ) ja Office of Strategic Services (OSS) päällikkö William Donovan . Jackson itse oli vastuussa vain presidentille [25] [27] .

Toukokuun 28. päivänä demokraatti Jackson ja republikaani Donovan matkustivat Eurooppaan aikoen ottaa yhteyttä UNWCC:hen. Ennen Lontoota he vierailivat Pariisissa ja Frankfurtissa keräämässä tietoa sekä rikollisuudesta että Saksan poliittisesta tilanteesta. Kun britit alkoivat vähitellen antaa periksi San Franciscon konferenssin aikana, Jackson toivoi saavansa heidän lopullisen yhteisymmärryksensä tulevaa oikeudenkäyntiä koskevista ehdotuksistaan. Yhdistyneen kuningaskunnan parlamenttivaalien lähestyminen aiheutti tiettyjä riskejä, koska ei ollut varmuutta siitä, että uusi hallitus haluaisi jakaa edeltäjänsä [28] [29] [30] velvollisuudet .

Toukokuun 29. päivänä uusi solicitor General David Maxwell Fyfe (1st Earl of Kilmuir ) nimitettiin brittiläisen lakitiimin ja British War Crimes Executiven (BWCE ) johtajaksi [k 4] . Itse asiassa ulkoministeriö osoittautui arvokkaimmaksi Britannian virastoksi, koska sillä oli pääsy tiedustelutietoihin ja sotien välisten sopimusten tuntemus. Reichstag -päivänä , 2. toukokuuta, presidentti Truman järjesti lehdistötilaisuuden, jossa hän ilmoitti Britannian tai Neuvostoliiton johtajia kuulematta kansainvälisen tuomioistuimen perustamisesta tutkimaan Valtakunnan johtajuutta. Seuraavana päivänä Molotov, joka oli San Franciscossa, sai amerikkalaisvaltuuskunnalta kirjallisen suunnitelman tulevaa oikeudenkäyntiä varten, jossa oli 26 pistettä, ja suullisen vakuutuksen Saksan mahdollisista "työkorvauksista" Neuvostoliitolle; diplomaatit Sergei Golunsky ja Hamazasp Harutyunyan tutkivat suunnitelmaa. Toukokuun 6. päivänä Ranskan, Ison-Britannian ja Neuvostoliiton valtuuskunnat ilmaisivat yleisen suostumuksensa Amerikan suunnitelmaan ja täsmennivät, että niiden on saatava lopullinen hyväksyntä kunkin maan ylimmältä johdolta [28] [31] [21] .

5. kesäkuuta alkaen BWCE alkoi pitää säännöllisiä kokouksia, joiden osanottajat uskoivat, että tapaus Jacksonin ehdottamassa muodossa oli liian abstrakti ja helposti kumottavissa sekä liian monimutkainen ollakseen tehokas oikeussalissa. He olisivat halunneet oikeudenkäynnin, jossa olisi vähemmän vastaajia, rajoitetumpia syytteitä ja yksinkertaisempaa menettelyä. Samaan aikaan monet brittiläiset lakimiehet ja diplomaatit pitivät osallistumista Neuvostoliiton tulevaan prosessiin esimerkkinä "kansainvälisestä tekopyhyydestä ", kun otetaan huomioon Baltian maiden ja Suomen , Katynin ja Persian tapahtumat . Kaikki kokouksiin osallistuneet myönsivät kuitenkin, että käytännössä Neuvostoliiton edustajien poissulkeminen oli mahdotonta [28] [32] [33] .

Samana aikana Jackson alkoi selvittää tarkalleen, mitä Roosevelt oli luvannut Stalinille "työkorvauksista" ja kerätä yleistä tietoa oikeudenkäyntiä koskevan keskustelun edistymisestä: Donovan ojensi Jacksonille 61-sivuisen OSS-raportin "Neuvostoliiton aikeet Punish War Criminals" ( Eng . )Soviet Intentions to Punish War Criminals Tämä raportti oli osa laajaa työtä, jonka suoritti 1200 asiantuntijaa OSS Research & Analysis Branchista. He analysoivat sekä Saksan että Itä-Euroopan historiaa , politiikkaa ja taloutta yleensä: sellaiset raportit olivat hyödyllisiä vertailumateriaalina, eivätkä ne sisältäneet todellista näyttöä. [28] [ 32] [33] [34] .

Nürnbergin tuomioistuimen perussääntö

6.-7. kesäkuuta Jackson esitti presidentille raportin tehdystä työstä, jossa todettiin, että Ranskan hallitus ei ollut vielä muodostanut neuvotteluryhmää, eikä Neuvostoliitolla ollut myöskään kiire aloittaa prosessia. Samassa tekstissä Jackson viittasi Hugo Grotiuksen näkemykseen maan puolustamiseen tarkoitettujen vihollisuuksien ja naapurivaltiota vastaan kohdistuvan suoran hyökkäyksen erosta - tuomari uskoi, että käsite "aggressiivisen sodan" rikollisuudesta oli olemassa kauan ennen vuotta 1939. Jackson muotoili raportissa kolme toimintansa tavoitetta: rangaistusten määrittely tietyille rikollisille, kansainvälisen oikeuden kehittäminen ja sekä Saksan että muun maailman kansalaisten tunnustaminen natsirikosten ennennäkemättömän laajuudesta. Raportin julkistamisen jälkeen julkinen vastaus hänen ehdottamaansa asialistaan oli "rohkaiseva". Samana aikana Molotov välitti amerikkalaiset ehdotukset prosessista Stalinille ja sai tulevan generalissimon hyväksynnän . Kesäkuun 20. päivänä Jackson-ryhmä palasi Lontooseen allekirjoittamaan erityisiä sopimuksia ("peruskirjaa"): Jackson itse odotti, että "Lontoon konferenssi" pääsisi sopimukseen viikon sisällä ja että kaikki osallistujat olisivat täysin samaa mieltä kaikista amerikkalaisten ehdotuksista [35] . [36] [30] .

Lontoon konferenssi (1945)

Vaikeudet ja erimielisyydet alkoivat, kun ranskalaiset ja neuvostoliittolaiset neuvottelijat saapuivat 24. ja 25. kesäkuuta. Ranskan ryhmää johti kassaatiotuomioistuimen (Ranska) tuomari ) Robert Falco , joka puhui vähän englantia ja puhui vähän istunnoissa; ranskalaisen näkemyksen ongelmasta esitti sotarikoksiin erikoistunut professori André Gros ( André Gros Neuvostoliiton korkeimman oikeuden varapuheenjohtajan kenraali Ion Nikitchenkon johtamaan Neuvostoliiton valtuuskuntaan , joka kieltäytyi myöntämästä ymmärtävänsä englantia, kuului professori Aron Trainin . Neuvostoliiton edustajat saivat Vyshinskiltä käskyn olla suostumatta mihinkään ilman hänen nimenomaista suostumustaan [37] [38] [30] .

Järjestöjen rikossyytteet

Lontoon konferenssi avattiin virallisesti 26. kesäkuuta Church Housessa ( Westminster ) lähellä Westminster Abbeyta . Maxwell-Fifen johtaman konferenssin kokoukset olivat suljetut ja pidetty epävirallisessa ilmapiirissä; täysiä istuntoja oli yhteensä neljätoista, mutta kulissien takana oli monia epävirallisia kokouksia, joista ei jätetty pöytäkirjaa. Suurin osa ajasta kului menettelyllisiin kysymyksiin - oikeudenkäyntijärjestyksen kehittämiseen. Oikeudellisten kulttuurien ero heijastui konferenssin työskentelyyn: esimerkiksi jos angloamerikkalaisissa oikeudenkäynneissä syyte oli lyhyt lausunto siitä, ketä syytettiin ja minkä artiklan nojalla, niin "mannerlaisessa oikeudessa" syytteeseen liittyi täysi joukko todisteita - sellaisia Näin ollen todisteet olivat puolustuksen tutkittavissa syytteen nostamisesta lähtien [k 5] . Kompromissin etsiminen kesti useita viikkoja. Tuomareiden roolit erosivat myös huomattavasti kahdessa järjestelmässä. Jackson uskoi, että amerikkalaiset oikeussäännöt olivat "niin syvälle juurtuneet amerikkalaisten mieliin", että mitään vaihtoehtoja ei voitu hyväksyä [37] [40] [21] .

Jackson ja Nikitchenko näkivät myös syytettyjen aseman eri tavalla: jos Neuvostoliiton edustaja, jolle Lontoon-vierailu oli ensimmäinen ulkomaanmatka, uskoi, että natsi-Saksan johtajat olivat hallitusten päämiesten "tuomioineet" jo Jaltan aikana. Konferenssi, sitten amerikkalainen asianajaja näki Stalinin lausunnoissa, Roosevelt ja Churchill ovat vain "syytös", mutta ei lause. Näin ollen "poliittisen tuomitsemispäätöksen ratifiointi" ei kuulunut Jacksonin suunnitelmiin. Ulkoministeriön tarkkailija Patrick Dean totesi konferenssin lopussa, että Jackson "pelkäsi venäläisiä, erityisesti heidän oikeudellisia menetelmiään", minkä amerikkalainen piti yrityksenä muuttaa oikeudenkäynti "spektaakkeliksi" [21] . Erimielisyys perusperiaatteesta - oikeudenmukainen kuuleminen tai näytösoikeudenkäynti - päättyi Jacksonin "retoriseen voittoon": neuvottelujen kulissien takana kaikki neljä valtuuskuntaa olivat kuitenkin täysin vakuuttuneita siitä, että lopulta kaikki syytetyt löydetään. Syyllinen , ja Neuvostoliiton lakimiehet olivat vain avoimempia pöydässä .

Valtuuskuntien keskinäiset epäilykset lisääntyivät, kun keskusteltiin Yhdysvaltojen halusta nostaa syytteet natsijärjestöjä vastaan; istunnon avauksessa Nikitchenko ilmaisi Neuvostoliiton edustajien epäilykset tästä lähestymistavasta. Jackson, joka ei valmistunut mistään arvostetuista amerikkalaisista oikeustieteellisistä korkeakouluista, uskoi tilanteen olevan "itsestään ilmeinen", koska natsiinstituutiot olivat hänen mielestään työkaluja, joilla "salaliittolaiset" toteuttivat suunnitelmansa. Lisäksi kansallissosialististen instituutioiden oikeudellinen julistaminen rikosoikeudellisiksi nopeuttaisi myöhempiä oikeudenkäyntejä niiden yksittäisiä jäseniä vastaan [42] [30] .

Vastauksena Nikitchenko kiinnitti huomion siihen, että Moskovan ja Krimin julistuksissa todettiin jo, että natsipuolue ja muut instituutiot tuhottaisiin sodan päätyttyä; miehitysjoukot olivat jo käytännössä hajottaneet ne kaikki. Ranskan ja Neuvostoliiton edustajat olivat täysin samaa mieltä Jacksonin kanssa siitä, että natsijärjestöt olivat "rikollisia ryhmiä", mutta he epäilivät ne muodollisesti sellaisiksi julistavan tuomioistuimen päätöksen laillisuutta. Asianajajat olivat huolissaan siitä, että kyseessä oli "yhdistyksen syyllisyys", jossa henkilö julistettiin rikolliseksi pelkästään rakenteeseen kuulumisesta, ei hänen erityisistä toimistaan. Jackson, joka vieraili OSS:n päämajassa Wiesbadenissa 7. heinäkuuta , ilmoitti, että hän oli jo harkinnut suojakeinoja tällaista lähestymistapaa vastaan: ensinnäkin hän piti tarpeellisena osoittaa koko organisaation vapaaehtoinen jäsenyys ja tietoisuus rikollisista tavoitteista. Nikitchenko ja hänen kollegansa eivät olleet täysin vakuuttuneita [42] [43] .

Kokouksen ranskan- ja venäjänkielisten osallistujien vaikeudet eivät johtuneet pelkästään siitä, että asiaa koskevasta lainsäädännöstä puuttui "rikollisryhmien" käsite. Ranskan ja Neuvostoliiton rikoslaki sääti asiaankuuluvista artikloista, jotka sisälsivät ryhmän jäsenten vastuun kollektiivisista toimista - kollegoidensa rikoksista. Rikoslakia ei kuitenkaan sovellettu itse rakenteisiin, vaan vain henkilöihin [42] [44] :

Neuvostoliiton laissa ei säädetä [rikossyyttämisestä] niille, jotka eivät ole yksilöitä.- Nikitchenko [45]

Jackson yritti vedota siihen, että amerikkalaiset yritykset voitaisiin haastaa oikeuteen; Professori Trainin oli hänen kanssaan samaa mieltä, mutta lisäsi, että kyse oli siviilioikeudesta , ei rikosoikeudesta , saati kansainvälisestä oikeudesta. Nikitšenko lisäsi, että myös neuvostohallitus vastusti järjestöjen oikeudenkäyntiä. Siirtyminen keskustelemaan prosessin yksityiskohdista vain syvensi kuilua: Jackson vaati, että jokaisen syytetyn organisaation kaikille jäsenille olisi pitänyt ilmoittaa oikeudenkäynnin alkamisesta, ja heillä oli myös mahdollisuus puolustaa ryhmäänsä [k 6] . Professori Gro vastusti, että tällainen lähestymistapa tekisi kuulemisesta erittäin vaikeita; Nikitchenko ehdotti, että sadat (elleivät tuhannet) jäsenet saapuisivat oikeuteen ja estävät hänen työnsä. Jackson ajatteli, ettei yksikään ihminen uskaltaisi puhua SS:n, SD:n tai Gestapon puolustamiseksi. Myöhemmät tapahtumat osoittivat, että Nikitchenko, ei Jackson, oli oikeassa (katso tapauksia organisaatioista Nürnbergin oikeudenkäynneissä ) [42] [46] .

Trainin yritti ratkaista kiistaa: hän kysyi niiden asemasta, jotka olivat valmiita kuulemaan tuomioistuinta - olivatko he vastaajia, todistajia vai asiantuntijoita? Jos he eivät kuulu johonkin näistä luokista, heillä ei olisi oikeutta äänestää tuomioistuimessa. Jackson pysyi kuitenkin järkkymättömänä ilmoittaessaan kaikille jäsenille, yrittäen emotionaalisesti motivoida kantaansa viittaamalla "kauhuihin", joita hän löysi natsien asiakirjoista: Jacksonin argumentit olivat usein "älyllisesti heikkoja, mutta poliittisesti voimakkaita". Neuvostoliiton ja Ranskan edustajat, jotka asuivat maissa, jotka olivat olleet natsi-Saksan osittain miehittämiä vuosia, eivät olleet vaikuttuneita [42] [47] .

Sota rikoksena

Lontoon delegaattien keskeinen vastakkainasettelu oli keskustelu koko prosessin peruskysymyksestä: pitäisikö Natsi-Saksan viranomaisia syyttää sotilaallisen hyökkäyksen purkamisesta. Jackson, joka sotavuosina vahvisti Yhdysvaltain presidentin oikeuden muodostaa erikoistuomioistuimia saksalaisten sabotoijien tuomitsemiseksi (katso Ex parte Quirin ), piti tätä syytöstä "kulmakivenä" hallintoa vastaan käydyssä asiassa, "koko esityksen keskipisteenä". Amerikkalaisen juristin mukaan kaikki muut ovat peräisin tästä rikoksesta; Ranskalaiset juristit uskoivat myös, että tällainen lauseke oli "moraalisesti ja poliittisesti toivottava". Tällaisen syytöksen oikeutus herätti kuitenkin kysymyksiä. Ranskalaiset edustajat uskoivat, että heidän amerikkalaiset kollegansa yrittivät keksiä uuden rikoksen - sellaisen, jota ranskalaisten valitettavasti ei ollut sotaa edeltävässä kansainvälisessä oikeudessa . Gro lainasi professori Traininin mielipidettä, jonka mukaan "pyrkimykset tehdä hyökkäyssota rikokseksi ovat vielä alustavia" [48] [30] .

Nikitšenko oli samaa mieltä ja lisäsi, että YK:n olisi pitänyt tehdä päätös hyökkäyksen rikollisuudesta itse, eikä lakimiesten olisi pitänyt ennakoida tällaista päätöstä. Nikitchenko ja Ranskan edustajat olivat valmiita nostamaan syytteen vain tietyistä sopimusrikkomuksista. Jackson ja Stimson puolestaan olivat vakuuttuneita siitä, että "hyökkäyssota" oli jo rikos kansainvälisessä oikeudessa: he myös pelkäsivät, että jos tietyistä teoista keskustellaan, tuomioistuimesta tulisi foorumi natsien " itsepuolustus " propagandalle. Lisäksi he eivät olleet valmiita rajoittamaan Neuvostoliiton ehdottamaa aggression määritelmää "akselivaltojen toteuttamaksi" teoksi; mikä tahansa aggressio oli heidän mielestään rikollista [48] .

Jos tietyt sopimusrikkomukset ovat rikoksia, ne ovat rikoksia riippumatta siitä, ovatko ne Yhdysvaltojen tai Saksan tekemät, emmekä ole valmiita asettamaan muita vastaan rikollisen käyttäytymisen sääntöjä, jotka eivät soveltuisi meihin.– Jackson [49]

Jackson näki Neuvostoliiton ehdotuksen yrityksenä sivuuttaa talvisota Suomen kanssa, samoin kuin yrityksenä oikeuttaa ideologia, joka teki eron " imperialististen " ja "kansojen" sodan välillä. Tuomareilta Maxwell-Fife ja Jackson vaativat jonkin verran sinnikkyyttä saadakseen Traininin hyväksymään, että lakia tulisi soveltaa tasapuolisesti kaikkiin. Neuvostoliiton ehdotukset kansallissosialistisen propagandan suorasta kieltämisestä ja puolueettomien maiden syytettyjen pakollista luovuttamista koskevan lausekkeen sisällyttämisestä peruskirjaan, joita Molotov vaati, aiheuttivat myös kiistaa [48] [50] .

Jackson osallistui 1940-luvun puolivälin johtavien juristien tukemiseen hänen asemaansa: hän konsultoi professori Hersch Lauterpachtia , joka vahvisti, että aggressio oli rikos jo 1930-luvun lopulla. Jackson yritti myös vakuuttaa kollegansa tarpeesta kieltää sota tulevaisuudessa. Jackson painotti jatkuvasti poliittisia argumentteja: se tosiasia, että kaikki Amerikan politiikka ennen Yhdysvaltojen liittymistä sotaan, mukaan lukien Lend-Lease-ohjelma , perustui vakaumukseen, että sota sinänsä oli laitonta. Hän olisi mieluummin tullut toimeen ilman kansainvälistä tuomioistuinta kokonaan kuin muuttamaan "Yhdysvaltojen kantaa koko sodan ajan". Yritys käyttää prosessia amerikkalaisen "jälkikäteisen" politiikan oikeuttamiseen aiheutti hämmennystä muiden edustajien keskuudessa. Samoissa keskusteluissa Yhdysvaltain edustajat yrittivät mahdollisimman paljon välttää vertaamasta saksalaista antisemitismiä ja rotuun perustuvaa syrjintää Yhdysvalloissa [48] [51] .

Jacksonin, joka ei ollut ammattidiplomaatti, oli vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että kaikki osallistujat eivät jaa hänen uskomuksiaan. Lontoon konferenssin kuusi viikkoa alkoi tuottaa hänelle pettymyksen koko tulevaisuuden prosessin käsitteessä. Maxwell-Fife, joka kutsui itseään "syntyneeksi optimistiksi ", yritti tukea kollegaansa. Jacksonin lento Lontoosta Pariisiin ja Potsdamiin , joka sisälsi sekä keskustelun ulkoministeri Byrnesin kanssa että vierailun amerikkalaiseen asiakirjojen keräyskeskukseen, sai tuomarin vakuuttuneeksi siitä, että tuomioistuimen järjestämisessä oli edistytty, eikä siitä voi olla epäilystäkään. natsien itsensä rikollisuus. Keskustelujen kesto Lontoossa aiheutti pahoittelua paitsi Jacksonin keskuudessa: toisen aggression määritelmää koskevan kiistan alkamisen jälkeen Nikitchenko totesi suorasukaisesti, että "jos tästä taas aletaan keskustella, pelkään, että sotarikolliset kuolevat vanhuuteen". [48] .

SALALIITTO. Oikeudenkäyntipaikka: Berliini ja Nürnberg

Ainoa osa suunnitelmaa, jota ei käsitelty tyhjentävästi konferenssissa, oli ajatus "rikollisesta salaliitosta". Huolimatta halustaan syyttää natsi-Saksan ylintä johtoa rikoksista, eivät brittiläiset, ranskalaiset tai neuvostoliittolaiset edustajat olleet halukkaita hyväksymään amerikkalaista lähestymistapaa. Tulevan säädöksen luonnoksissa ja tarkistuksissa "salaliitto" joko jätettiin kokonaan pois tai se esitettiin syytöksenä tiettyjen rikosten "suunnittelusta tai järjestämisestä". Britit katsoivat edelleen, että salaliittokonsepti oli "liian epämääräinen ja liian suuri" ollakseen tehokas ase oikeudessa. Mannermaisen oikeuskoulun edustajilla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä heidän kollegansa anglosaksisesta oikeusperheestä tarkoittivat "salaliitolla". Mutta juuri salaliitto oli se työkalu, jolla voitiin yrittää tuomita sotarikoksista byrokraatteja, jotka kaikkina sodan vuosina "eivät koskaan ampuneet kivääriä " [52] [53] .

Paikka, johon kansainvälisen tuomioistuimen oli määrä perustaa, tuli uusi tilaisuus keskustelulle. Jackson halusi nopean ratkaisun, joka mahdollistaisi syytettyjen ja todistajien vierailujen valmistelun, itse oikeussalin sekä tilat monille toimittajille ja vierailijoille. Kysymys ruoan tarjoamisesta suurelle ihmisjoukolle ja heidän yhteyksissään ulkomaailmaan eivät olleet turhan Saksassa vuonna 1945, koska kaikki konferenssin osallistujat olivat yhtä mieltä siitä, että oikeudenkäynnin olisi pitänyt tapahtua juuri entisen valtakunnan alueella [52] . ] .

Yhdysvaltain armeijan viranomaiset ilmoittivat Jacksonille, että Berliini oli jo liian täynnä; hän itse vieraili Münchenissä ja Berliinissä havaitessaan, että kaupungin rauniot tekivät mahdottomaksi järjestää laajamittaista oikeudenkäyntiä siinä. Myös vaihtoehtoa Heidelbergin tuomioistuimen kanssa harkittiin . Kenraali Lucius Clay suositteli ensimmäisenä Nürnbergiä: vaikka amerikkalais-brittiläisten lentokoneiden pommitukset ja katutaistelut ( Nürnbergin taistelu (1945) ) tuhosivat kaupungin asuinalueen lähes kokonaan, osa avaininfrastruktuureista selvisi "ihmeen kautta" . Nürnbergin kiertueen jälkeen Jackson ilmoitti edustajille, että oikeussali "Schwurgerichtssaal 600" oikeuspalatsissa ( Justizpalast (Nürnberg) ) Fürther Straßella "ei ole niin suuri kuin sen pitäisi olla, mutta ehkä suurempi kuin mikään muu oikeussali". maassa. Tuomari piti paikallisen vankilan " Zellengefängnis Nürnberg " säilöönottoolosuhteita "riittävinä", koska sinne mahtui kerralla 1200 ihmistä ja itse sellit olivat suoraan yhteydessä oikeussaliin. Myös toimistotilaa oli riittävästi, vaikka se vaati kunnostusta [52] [54] .

Nürnbergillä oli myös symbolinen merkitys NSDAP:n ( saksa: Stadt der Reichsparteitage ) " voittoisten" kongressien ja juutalaisia vastaan annettujen rotulakien julkaisemisen paikkana. Myös kaupungin sijainnilla Amerikan miehitysvyöhykkeellä oli merkitystä, koska Yhdysvaltain hallituksella oli paljon enemmän varoja oikeuden järjestämiseen. Ison-Britannian ja Ranskan edustajat olivat innostuneita ehdotuksesta; Neuvostoliiton edustajat eivät suostuneet. Nikitchenko vaati oikeudenkäynnin tapahtuvan Berliinissä. Koska kaupunkia, joka sijaitsee maantieteellisesti Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä , hallitsi yhdessä neljä voittoisaa valtaa kerralla, Berliini soveltui Nikitchenkon mukaan parhaiten kansainväliseen tuomioistuimeen. Neuvostoliiton lakimies uskoi, että liittoutuneiden valvontakomissio (SKK) pystyisi tarjoamaan kaiken tarvittavan; itse CCM ei ollut niin varma tästä [k 7] . Kun Jackson kutsui kaikki edustajat matkustamaan Nürnbergiin hänen koneessaan, Neuvostoliiton edustajat kieltäytyivät viime hetkellä [55] [30] [56] .

Tutustuttuaan suoraan kaupunkiin 21. heinäkuuta näkemästään vaikuttuneena "ei-neuvostoliittolaiset" edustajat saivat vähitellen, elokuun 2. päivään mennessä, "venäläiset" hyväksymään Nürnbergin oikeudenkäynnin paikkaksi. Tuona aikana Saksan Neuvostoliiton sotilashallinto raportoi lukuisista rikoksista, joita "puna-armeijan muodossa olevat henkilöt" tekivät Berliinin kaduilla. Neuvostoliiton edustajat suostuivat Nürnbergiin sillä ehdolla, että Berliini nimetään "tuomioistuimen pysyväksi toimipaikaksi" ja että tuomarit pitävät siellä virallisesti ensimmäisen kokouksensa. Kompromissia helpotti suuresti Maxwell-Fife, joka teki Nikitchenkoon vaikutuksen analogialla kaupallisesta yrityksestä , joka oli rekisteröity yhteen paikkaan, mutta joka todellisuudessa sijaitsee toisessa: TSKP:n jäsen alkoi säännöllisesti kutsua Tribunalia "uudeksi yritykseksemme" [52] . [57] .

Potsdamin konferenssi. Allekirjoitus

Poliittiset tapahtumat vaikuttivat edelleen oikeudellisen keskustelun kulkuun. Britannian pyynnöstä Potsdamin konferenssin asialistalla , joka avattiin 11. heinäkuuta 1945, sisältyi kysymys sotarikollisista; Jackson oli huolissaan siitä, että tämä näyttäisi poliittiselta puuttumiselta oikeudelliseen kysymykseen. Potsdamissa Truman ja Churchill onnistuivat lopulta vakuuttamaan Stalinin: valtionpäämiesten tiedonannossa ilmaistiin toivo, että "neuvottelut Lontoossa... johtavat varhaiseen sopimukseen" ja että oikeudenkäynti "aletaan heti lähitulevaisuudessa." Samassa kokouksessa liittoutuneiden johtajat sopivat lopulta, että kukin maa perii itsenäisesti korvaukset miehitysvyöhykkeeltään. Stalinin vaatimuksesta kaikkien kolmen valtion viranomaiset vaativat Nürnbergin oikeudenkäynnin syytettyjen lopullisen luettelon julkaisemista syyskuun 1. päivään mennessä [58] [59] .

Stalinin tuen ansiosta Lontoon Neuvostoliiton edustajat peruuttivat vastalauseensa ja lopulliset sopimukset olivat valmiita allekirjoitettavaksi 2. elokuuta mennessä. Jos Jacksonilla oli jo valtuutus allekirjoittaa asiakirjat, muiden edustajat joutuivat odottamaan useita päiviä hallituksen hyväksyntää. Trainin ehdotti asiakirjalle kansainvälisen sopimuksen muotoa - hänen mielestään juuri tällaiset sopimukset olivat kansainvälisen oikeuden lähteitä . Muut edustajat olivat epävarmoja tällaisen lomakkeen tarpeellisuudesta, ja Jackson huomautti, että maan senaatin on ratifioitava kaikki Yhdysvaltojen kansainväliset sopimukset, mikä johtaisi lisäviivästyksiin [58] .

Tämän seurauksena 8. elokuuta kello 11.00 Lontoon valtuuskuntien päälliköt allekirjoittivat pienen joukon toimittajia edessä kaksi asiakirjaa, joiden parissa he olivat Neuvostoliiton aloitteesta työskennelleet alusta alkaen. konferenssi. Trainin ehdotti loppuilmoituksen jakamista kahteen osaan. Ensimmäinen asiakirja oli julistus yhteisestä aikomuksesta täyttää YK:n ja Moskovan julistuksen allekirjoittajien toiveet. Tämä "Lontoon sopimus" ilmoitti aikomuksesta perustaa kansainvälinen sotilastuomioistuin (IMT) "tuomitsemaan sotarikollisia, joiden rikokset eivät liity tiettyyn maantieteelliseen paikkaan, olipa heitä syytetty yksittäin tai järjestöjen tai ryhmien jäseninä tai molemmissa tehtävissä. . Yhdeksäntoista muuta maata - Kreikka, Tanska , Jugoslavia, Alankomaat, Tšekkoslovakia, Puola, Belgia, Etiopia , Australia , Honduras , Norja, Panama , Luxemburg, Haiti , Uusi-Seelanti , Intia, Venezuela , Uruguay ja Paraguay - ilmaisivat myöhemmin sitoutumisensa tähän. sopimus [58] [60] .

Sopimuksen saavuttaminen liittolaisten välillä, joka muutti abstraktin ajatuksen tuomioistuimesta "elinkelpoiseksi" todelliseksi instituutioksi, oli suuri diplomaattinen saavutus noille vuosille. Lontoon konferenssin pitkittyneet ja vaikeat neuvottelut johtivat kuitenkin ennennäkemättömän sotatuomioistuimen muodostamiseen [30] .

Peruskirjan teksti: kolme syytekohtaa

Lyhyen sopimuksen liitteenä oli kattavampi teksti, jossa esitettiin tulevan tuomioistuimen kokoonpano, toimivalta, toimivalta ja menettelyt. Jo asiakirjan otsikko aiheutti epävarmuutta valmistelukomiteassa: Sidney S. Alderman katsoi, että "täydennys" olisi sopiva otsikko; Trainin uskoi, että " sääntö " tarkoitti, että teksti oli oikeudellisesti sitova; asianajaja Thomas Barnes ( Thomas Barnes (solicitor) ) ehdotti lopullista nimeä, " peruskirja " - Kansainvälisen sotilastuomioistuimen peruskirja, muodollisesti - "Peruskirja Euroopan akselin maiden tärkeimpien sotarikollisten oikeudenkäynnistä ja rankaisemisesta " . Jackson piti akselin nimenomaista mainitsemista tappionaan, mutta lehdistötiedotteessa hän huomautti, että "jos voimme kehittää ajatusta maailmassa, että aggressiivinen sodankäynti on tie telakkaan, ei kunnianosoituksiin, saavutamme sen, että tekee maailmasta turvallisemman paikan” [58] .

Asiakirjasta tuli kompromissi common law -oikeuden ja mannermaisen oikeusjärjestelmän välillä: tarkemmin sanottuna sen perustana oli muunneltu versio common law -säännöstä. Kuten kaikki osallistujat alun perin odottivat, syytetyille annettiin oikeus asianajajaan sekä syytteeseen ja oikeudenkäyntiin omalla kielellään. Kompromissina näiden kahden järjestelmän välillä vastaajille piti ennen oikeudenkäyntiä tiedoksi antaa syyte, joka sisälsi täydellisen yhteenvedon heitä vastaan esitetyistä todisteista sekä mahdollisimman monta asiaa koskevia asiakirjoja. Muut asiakirjat voitaisiin kuitenkin esittää jo tuomioistuimessa, jossa puolustus voisi pyytää aikaa niiden tutkimiseen. Tuomioistuimen tuomarit saivat myös oikeuden kerätä itsenäisesti todisteita nimettyjen "Mastereiden" (Masters) kautta; Neuvostoliiton sinnikkyyden ansiosta päälliköt saivat vain hyväksyä hakemuksia, eivätkä he saaneet antaa suosituksia tuomioistuimelle, kuten Jackson alun perin halusi. Lisäksi syytetyille annettiin oikeus antaa omat todistuksensa valan alla ristikuulustelun alla , mikä oli lähempänä englanninkielistä järjestelmää; vastaajat saivat myös oikeuden "viimeiseen sanaan" kuulustelematta tai vannoen, mikä on angloamerikkalaisille tuomioistuimille tuntematon oikeus. Tämän seurauksena Jacksonin mielestä vastaajille annettiin kahden järjestelmän yhdistämisen yhteydessä paljon enemmän oikeuksia kuin heillä olisi voinut olla missään oikeusjärjestelmässä erikseen [58] [61] .

Joitakin kiistanalaisia syytteiden kohtia ei ratkaistu peruskirjassa. Oikeudenkäynnin ennennäkemättömän luonteen ja kansainvälisen oikeuden epävarmuuden vuoksi Ranskan ja Neuvostoliiton edustajat eivät olleet valmiita määrittelemään lakia, johon syytteet perustuivat; he vaativat siirtämään päätöksen tuomareille. Erillinen salaliittosyyte katosi tekstistä, ja 9 artiklassa todettiin, että Tribunal "voi" (eikä "pitäisi") määrittää ryhmien ja järjestöjen syyllisyyden tai syyttömyyden. Järjestöjen jäsenille annettiin oikeus tulla kuulluiksi tuomioistuimessa [58] .

Yksityishenkilöitä (johtajia) ja kansallissosialistisia järjestöjä syytettiin kolmesta syytteestä. Ensimmäinen oli " rikokset maailmaa vastaan ", professori Traininin keksimä termi. Ottaen huomioon Ranskan ja Neuvostoliiton edustajien epäilyt hyökkäyssodan asemasta kansainvälisessä oikeudessa, uudelle termille ei annettu yleistä määritelmää: lauseke otti vastuun "hyökkäyssodan suunnittelusta, valmistelusta, käynnistämisestä tai käymisestä tai kansainvälisten sopimusten vastainen sota." Määrittämällä "rikos rauhaa vastaan" "sodankäynniksi", peruskirja näytti silloin sulkevan pois viittaukset Itävallan anschlussiin tai Tšekkoslovakian miehitykseen, koska vakavia vihollisuuksia ei tuona aikana tapahtunut [k 8] [62] .

Toisessa kappaleessa, jonka otsikkona on " sotarikokset ", oletettiin ensimmäistä kertaa maailmanoikeudessa, että vastuu vihollisuuksien aikana tapahtuneesta rikollisesta toiminnasta ("sotalakien tai -tapojen rikkominen") kuului viime kädessä niille, jotka johtivat tai komensivat yksiköitä. Jackson ei onnistunut vakuuttamaan muita edustajia siitä, että natsi-Saksan sotarikokset olivat tahallisia tekoja eivätkä sivutuote. Mutta hän pystyi vakuuttamaan muut siitä, että johtajien tulee myös olla vastuussa alaistensa toimista [63] :

Johtajat, järjestäjät, yllyttäjät ja rikoskumppanit ... ovat vastuussa kaikista toimista, jotka henkilöt ovat toteuttaneet tällaisen suunnitelman toteuttamiseksi. Syytettyjen virka-asemaa, heidän asemaansa valtionpäämiehinä tai vastuuhenkilöinä ... ei pitäisi pitää perusteena vastuusta vapauttamiselle tai rangaistuksen lieventämiselle.— IMT:n peruskirja, 6 ja 7 artikla

Viimeinen syyte - " rikokset ihmisyyttä vastaan " (ihmiskunta) - oli täysin uusi syyte. Professori Lauterpacht suositteli, että konferenssi käyttää tätä termiä, jota käytettiin ensimmäisen kerran Versaillesin sopimusta laadittaessa - termin "julmuudet" korvaaminen tekstissä "rikokset ihmisyyttä vastaan" tehtiin viimeisinä päivinä ennen allekirjoittamista. Uusi termi oli tarkoitettu kattamaan sekä rodullisten ja uskonnollisten ryhmien vainoamisen että Euroopan luonnon- ja inhimillisten resurssien massiivisen riiston. Monet "rikosten ihmisyyttä vastaan" kattavista teoista voitaisiin myös sisällyttää sotarikosten luetteloon, mutta itse "julmuuksien" luonne ja laajuus olivat huomattavasti laajempia. Lisäksi syytöstä sotarikoksista ei voitu laajentaa esimerkiksi Weimarin tasavallan kansalaisten juutalaisten hävittämisyritykseen. Epäilykset kansainvälisen tuomioistuimen oikeudesta puuttua suvereenin valtion sisäpolitiikkaan ilmaistiin sisällyttämällä tähän kohtaan osa "kaikkiin tuomioistuimen toimivaltaan kuuluviin rikoksiin" eli "rikoksista vastaan". ihmiskunta" olisi pitänyt liittyä suoraan sotaan [63] [47] .

Perusoikeuskirjan 8 artiklassa määrättiin, että kukaan vastaaja ei voinut vaatia suojaa syytteeseenpanosta sen perusteella, että hän tottelee esimiehen käskyjä, vaikka tuomioistuin saattoi pitää tällaisen määräyksen olemassaoloa lieventävänä seikkana tuomiota annettaessa [k 9 ] . Muodollisesti tämä periaate ei ollut uusi: jokainen Wehrmacht-sotilas tunsi saksalaisen sotilaan "kymmenen käskyn", jonka viimeinen kappale nimenomaisesti kielsi laittoman käskyn täytäntöönpanon. Vastaavasti Saksan sotilaslain 47 §:ssä määrättiin vastuunjaosta rikoksesta upseerin ja sotilaan välillä. Kuten Maxwell-Fife totesi Lontoossa käydyssä keskustelussa, saksalaiset tuomarit eivät ratkaisseet viittausta määräyksen täytäntöönpanoon ainakaan yhdessä Leipzigin oikeudenkäynnissä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Las Oppenheimin kansainvälisen oikeuden, 1900-luvun alussa julkaistun ”kansainvälisten lakimiesten raamatun ”, uusimmissa painoksissa käskyt eivät myöskään vapauttaneet alaisia vastuusta: vuoden 1944 kuudennessa painoksessa brittitutkija ehdotti merkittävästi laajentaa sotilaiden ja virkamiesten oikeudellista vastuuta [63] [64] .

Kaiken kaikkiaan peruskirja, jonka laatijat "näkivät oikeudellisen innovaation painajaisen", esitti yleissuunnitelman natsijohtajien oikeudenkäynnille, mutta jätti monet keskeiset yksityiskohdat tuomareiden ratkaistavaksi. Useat kansainväliset sopimukset käytännössä poistivat Bernaysin alkuperäisestä suunnitelmasta periaatteen rangaista johtajia ennen sodan alkua tehdyistä rikoksista Valtakunnan kansaa vastaan [65] [21] .

Reaktio tuomioistuimen perustamiseen

Harvat IMT:n peruskirjan valmistelun aikana esiin tulleista filosofisista ja käytännön ongelmista häiritsivät suurta yleisöä elokuussa 1945. Oikeudelliset hienovaraisuudet eivät olleet muiden kuin asianajajien ulottuvilla, ja jotkut vivahteet tulivat ilmi vasta itse prosessin aikana. Lehdistö suhtautui myönteisesti Lontoon sopimuksen ja tuomioistuimen peruskirjan julkaisemiseen: amerikkalainen sanomalehti "New York Herald Tribune" julisti peruskirjan "suureksi historialliseksi asiakirjaksi, YK:n peruskirjan tärkeäksi osatekijäksi ". Sanomalehdet, mukaan lukien brittiläinen Glasgow Herald kommentoivat, että "oikeudenkäynti on uusi ja niin ovat myös syytteet" - ja kaikki, mukaan lukien New York Times, ylistivät peruskirjassa ilmaistua "uutta kansainvälisen moraalin koodia". Jos "ennennäkemätön" on kielteinen tekijä lakimiehille, niin "innovatiivisuus" ilahdutti lehdistöä ja sen yleisöä sodan lopussa; tunnelma "uuden, paremman maailman" etsimiselle oli vallitseva [66] .

Lontoon sanomalehti Times , viitaten kokemuksiin Great Assizen julkaisemisesta , vaati kansallissosialistit tuomitsemaan "korkeimmat rikokset ihmisyyttä vastaan" ja "jättämään jälkipolville korkeimman varoituksen syyllisten kohtalosta". Tänä aikana sanomalehdet eivät kyseenalaistaneet voittajien oikeutta tuomita voitettuja. Jackson, ennakoiden myöhempää kritiikkiä, kirjoitti elokuussa, että "valitettavasti ei näytä olevan mitään keinoa tehdä mitään rikoksille rauhaa ja ihmisyyttä vastaan, paitsi että voittajat tuomitsevat voitetut". Lukuisissa lehdistössä tervehtii täysimittaista oikeudenkäyntiä, joka sisälsi syytettyjen oikeuden puolustukseen, laajalle levinnyt uskomus, että "tämän sodan aiheuttaneita ihmisiä" varmasti rangaistaan [66] .

Meidän on tehtävä saksalaisille selväksi, että heidän entisten johtajiensa syyte ei ole se, että he hävisivät sodan, vaan että he aloittivat sen.- Jackson, elokuu 1945 [67]

The New York Times -lehden haastattelussa Jackson jakoi vaikutelmansa Euroopan-kiertueestaan: hän havaitsi, että eurooppalaiset olivat fatalisteja - he myöntyivät sotiin asioiden luonnollisena kulkuna. Tuomitessaan tämän tunteen eurooppalaiseksi tappiollisuudeksi ja passiiviseksi, amerikkalainen tuomari jatkoi, että sota oli rikos; samalla hän pohti myös sitä tosiasiaa, että kenties amerikkalaiset tarvitsivat "annoksen pessimismiä" "tuhottaakseen omia illuusioitaan ". Trainin julkaisi myös Izvestiassa artikkelin, joka vastasi myönteisesti neuvottelujen tuloksiin. Nykyaikaiset tutkijat kiinnittivät kuitenkin huomiota siihen, että neuvottelujen osallistujat ymmärsivät saavutettujen sopimusten "sanat" täysin eri tavoin [66] [68] .

Luettelo syytetyistä

Kysymys siitä, kuka pitäisi laittaa Nürnbergin telakkaan, vaikutti syyttäjille helpolta: heidän valintansa kohdistui tunnetuimpiin "kadun miehen" tuntemiin natsien eloonjääneisiin - konkreettista keskustelua yksittäisistä syytetyistä oli vähän, heidän tapaansa pohdittiin huolellisesti. valinta puuttui yleensä. Ison-Britannian syyttäjät halusivat, kuten tuomioistuimen perustamisen alussa, pitää syytettyjen luettelon mahdollisimman lyhyenä ja näin varmistaakseen nopean oikeudenkäynnin ja "selkeän dramaattisen vaikutuksen" yleisöön. Kesä-heinäkuussa 1945 he levittivät kymmenen nimeä: Göring, Hess, Ribbentrop, Ley, Keitel, Streicher, Kaltenbrunner, Rosenberg, Frank ja Frick. Epäilyksiä Hessin joutumisesta oikeuden eteen oli jo silloin: hänen mielenterveystilansa kahden itsemurhayrityksen jälkeen herätti kysymyksiä. Potsdamissa Stalin kuitenkin vaati Hessin saattamista oikeuden eteen: Neuvostoliiton viranomaiset eivät olleet varmoja siitä, ettei Hess ollut tehnyt salaista sopimusta Britannian viranomaisten kanssa [69] [70] .

Britit lakimiehet harkitsivat myös pankkiiri Schachtin ja teollisuusmies Kruppin lisäämistä listalleen, jotka jo esiintyivät UNWCC:n listoilla. Myös Bormann, jonka olinpaikka ei ollut tiedossa, pidettiin edelleen mahdollisena syytettynä. Jackson vastusti ajatusta NSDAP-puolueen kansliapäällikön oikeudenkäynnistä , mutta Maxwell-Fife uskoi, että suuri yleisö, jonka joukossa huhuja liikkui edelleen elävästä Bormannista, odotti, että myös häntä syytettäisiin [69] .

Brittiläinen "käytännöllinen" lähestymistapa ei sopinut useimpien amerikkalaisten vastineiden kanssa; Amerikkalaiset listat, jotka perustuivat ajatukseen koko natsihallinnon tuomisesta oikeuden eteen vuodesta 1933 lähtien, olivat paljon laajempia – esimerkiksi Bernaysin listalla oli 46 mahdollista syytettyä. Grossadmiral Dönitz oli läsnä kaikissa amerikkalaisissa asiakirjoissa, mikä häiritsi Britannian Admiraliteettia , joka oli sitä mieltä, että Saksan laivasto käy "melko puhdasta" sotaa [k 10] . Natsi-Saksan laivastoa vastaan ei myöskään ollut vaikuttavaa näyttöä, mutta Hitlerin seuraajana Doenitz kiinnosti edelleen Yhdysvaltain viranomaisia [69] .

Pääsyyttäjät tapasivat 23. elokuuta Lontoossa; he päättivät pitää Hitleriä kuolleena ja Bormannin elävänä. Keskustelun aikana yliviivattiin monet "tarpeettomat" nimet: sekä sotilaskomentajat, kuten Rundstedt , Milch , Wolf ja Brauchitsch , sekä siviiliviranomaiset, kuten ministeri Richard Darre . 28. elokuuta Neuvostoliiton puoli ilmoitti, että heillä oli Raeder ja Hans Fritsche , ja alkoi vaatia heidän lisäämistä. Raeder ja Fritsche lisättiin, mutta viisi muuta Neuvostoliiton ehdotusta hylättiin. Päivää aiemmin Lavrenty Beria suostui vankien siirtämiseen NKVD :hen sillä ehdolla, että perustetaan erityinen Neuvostoliiton komissio, johon osallistuvat SMERSH : n ja NKVD:n edustajat, valvomaan prosessia. Ranskan ja Neuvostoliiton pyynnöstä hylätyt nimet lisättiin erilliseen luetteloon harkittavaksi seuraavassa oikeudenkäynnissä [69] [71] .

Ajatus toisesta Nürnbergin oikeudenkäynnistä esitettiin Lontoon konferenssissa - Neuvostoliitto ja Ranska yrittivät tehdä Nürnbergin tuomioistuimen ensimmäisen oikeudenkäyntien sarjassa. Molempien maiden edustajat väittivät, että vaikka syyttäjät työskentelivät ensimmäisen tapauksen parissa, he voisivat helposti aloittaa todisteiden esitarkastuksen toisessa tapauksessa. Kenraalit, rahoittajat ja teollisuusmiehet olivat toisen tuomioistuimen etusijalla. Jackson kuitenkin vastusti jyrkästi toisen oikeudenkäynnin suunnittelua: hän uskoi, että hänen pitäisi ensin varmistaa, kuinka onnistunut ensimmäinen onnistuisi. Ajatus "toisesta Nürnbergistä" jatkui vuoden 1946 loppuun asti: se menetti lopulta realisuutensa kylmän sodan alkaessa [69] .

Lopullinen syytettyjen luettelo , joka sisältää epätarkkuuksia ja virheitä, julkaistiin 29. elokuuta 1945. Se sisälsi Göring, Ribbentrop, Hess, Kaltenbrunner, Rosenberg, Frank, Bormann ( latinaksi contumaciam ), Frick, Ley, Sauckel, Speer, Funk, Schacht, Papen, Krupp, Neurath, Schirach, Seyss-Inquart, Streicher, Keitel, Jodl , Raeder, Doenitz ja Fritsche. Länsi-lehdistö arvosti yleisesti esitettyä luetteloa ja totesi "natsikatastrofin täyteyden"; samaan aikaan The Times kiinnitti huomiota kenraalien sisällyttämiseen syytettyihin [69] [70] .

Vakava ennakkotapaus on luomassa. Ensimmäistä kertaa valtion johtajia syytetään sodan aloittamisesta ja sopimusten rikkomisesta. Sen jälkeen voimme odottaa, että minkä tahansa tulevan sodan lopussa voittajat... tuomitsevat voitetut.— The Manchester Guardian , 29. elokuuta 1945 [72]

Useat mahdolliset epäillyt, mukaan lukien Karl Haushofer ja Adolf Eichmann , jätettiin pois listalta. Syytettyjen valinnan satunnainen, riittämättömästi harkittu prosessi heijastui sekä prosessin kulussa että myöhemmässä historioitsijoiden ja lakimiesten käsityksissä. Harvat tarkkailijat näkivät, että "väärä" Krupp oli edustettuna listalla: yrityksen varsinaisen johtajan Alfried Kruppin sijaan siihen kuului konsernin virallinen johtaja, 75-vuotias Gustav Krupp , joka jäi eläkkeelle vuonna 1940. ateroskleroosiin . _ Syytettyjen ensimmäisillä listoilla oli Alfrid; miten ja milloin Gustavin korvaaminen tapahtui – ja oliko korvaaminen tietoista – ei ollut täysin selvää edes 2000-luvulla [69] [73] .

Syyte

Pääsyyttäjät

Lopullisen syytettyjen luettelon laatimisen jälkeen syyttäjien maajoukkueissa alkoi tapahtua muutoksia. Amerikkalainen Jackson jatkoi Yhdysvaltain syytöksen johdossa. Konservatiivien tappion jälkeen Britannian parlamenttivaaleissa Maxwell-Fife menetti virkansa oikeusministerinä: uusi hallitus nimitti Sir Hartley Shawcrossin virkaan . Uusien viranomaisten käynnistämä laaja uudistusohjelma edellytti kuitenkin Shawcrossin läsnäoloa Brittein saarilla ; seurauksena, vaikka Shawcross oli muodollisesti brittijoukkueen päällikkö, todellinen johto jäi Maxwell-Fifen käsiin, mikä aiheutti tyytymättömyyttä Britannian ulkoministeriössä [74] .

Myös heidän hallitukset kutsuivat takaisin Nikitchenkon ja Falkon. Lyhyen tauon jälkeen Neuvostoliitto nimitti Roman Rudenkon , josta tuli Ukrainan SSR :n syyttäjä Nikita Hruštšovin avustuksella, Neuvostoliiton pääsyyttäjän virkaan . Rudenkon ranskalainen kollega oli François de Menthon , entinen oikeusministeri Ranskan väliaikaisessa hallituksessa Algeriassa . Nikitchenko, joka ei koskaan ymmärtänyt täysin länsimaista ristikuulustelun käsitettä, ja Falko tulivat myöhemmin tuomareiksi Nürnbergissä. Prosessin päätyttyä samojen henkilöiden esiintyminen peruskirjan laadinnassa ja sen soveltamisessa aiheutti kritiikkiä oikeuspiireissä - suoraan vuonna 1945 tällaisesta ongelmasta ei keskusteltu julkisesti, vaikka muut syyttäjät olivat yllättyneitä tällaisesta uudelleenjärjestelystä. Uusittu ryhmä syyttäjiä asettui samaan rakennukseen, Church Houseen, laatimaan syytteen [74] [75] [30] .

Lontoosta tuli työn keskus, koska sillä oli tehokas yhteys muuhun maailmaan. Läheisyys Britannian sotilastiedusteluun ja ulkoministeriöön, jotka olivat keränneet asiakirjoja natsien johtajista sodan aikana, helpotti myös johdonmukaisen tapauksen valmisteluun tarvittavan valtavan materiaalimäärän seulomista. Kesäkuuhun mennessä UNWCC oli myös alkanut auttaa oikeudenkäynnin valmistelussa: järjestö julkaisi vähintään kerran kahdessa viikossa monisivuisia tiedotteita, joissa oli nimet, viimeiset tiedossa olevat osoitteet ja erityiset syytteet epäiltyjä vastaan. Lontoo oli myös edelleen tukikohta useille maanpaossa oleville eurooppalaisille hallituksille , jotka yhteyksien lisääntyessä maihinsa alkoivat tarjota paljon kattavampaa tietoa alueellaan tapahtuvista rikoksista [74] .

Lisäksi Pariisiin perustettiin maaliskuussa sotarikollisten ja turvallisuusepäiltyjen keskusrekisteri ( CROWCASS ), josta tuli yksi viitekeskus, joka kokosi yhteen monia sotilaslähteitä Euroopassa. Sormenjälkirekisteri ja yksi ensimmäisistä tietokonemalleista antoivat keskukselle mahdollisuuden yksinkertaistaa syyttäjien työtä . Syyskuun 5. päivänä Moskovaan perustettiin Neuvostoliiton "komissio, joka vastaa syytteiden valmistelusta ja Neuvostoliiton edustajien työstä Nürnbergin kansainvälisessä tuomioistuimessa" (Nürnbergin oikeudenkäyntien komissio), jota johti Vyshinsky; Komissio vastasi suoraan politbyroon jäsenille Berialle, Molotoville, Malenkoville ja Mikoyanille [74] [76] .

Todisteiden kerääminen. Reichin arkistot

Natsi-Saksan arkistoista tuli Nürnbergin oikeudenkäynnin todisteiden perusta. Vaikka liittoutuneiden armeijoiden edetessä Berliinistä saatiin käskyt tuhota ne, sekä sotilaalliset että puolueet sekä hallinnolliset asiakirjat joutuivat kuitenkin vihollisen käsiin. Dilemman , joka historioitsija John Wheeler-Bennettin mukaan oli ristiriidassa " arkistonhoitajan omantunnon ja byrokraatin tottelevaisuuden välillä ", useimmissa tapauksissa tuhosta vastuussa olevat ratkaisivat "arkistonhoitajan" hyväksi. Materiaalien tuhoaminen oli pikemminkin poikkeus kuin sääntö - jotkin asiakirjat piilotettiin sodan lopussa, mutta liittoutuneiden armeijoiden erikoisyksiköt löysivät ne "suolakaivoksista ja väärien muurien takaa" [77] .

Siten Luftwaffen korkean johtokunnan tiedot on löydetty Baijerin Alpeilta ; heidät vietiin ensin Berchtesgadeniin ja sitten Englantiin , missä liittolaiset palkkasivat entisen Luftwaffen virallisen historioitsijan; hän jatkoi työskentelyä arkiston parissa kuolemaansa asti. Toukokuussa amerikkalaiset löysivät täydelliset tiedot Buchenwaldin ja Dora-Mittelbaun ( Nordhausen ) keskitysleiristä, mutta Bergen-Belsenin tiedot tuhottiin. Saksan ulkoministeriön pääarkistonhoitaja itse kiinnitti Yhdysvaltain 1. armeijan ( First United States Army ) yksiköiden huomion Harzin paikkoihin, joihin hän oli aiemmin piilottanut ministeriön arkiston. Arkistonhoitaja valvoi henkilökohtaisesti sekä arkiston pakkaamista että kuljetusta, peläten asiakirjojen turvallisuutta alueen siirtämisen yhteydessä Neuvostoliiton joukoille. 481 tonnia painava kokoelma kulki amerikkalaisella alueella sijaitsevaan Marburgin linnaan , jossa eversti Tommy Thomsonin johdolla brittiläis-amerikkalainen ryhmä käsitteli ja tutki koko arkiston kopioiden sitä RAF-mikrovalokuvaajalla, joka pystyy käsittelemään vain tuhat sivua. päivä. Luettelot ja tiivistelmät valtakunnan ulkopolitiikkaa sisältävistä asiakirjoista siirrettiin Lontooseen [77] .

Hitlerin apulaispääkääntäjä Karl Löschin johdolla Thomson löysi myös piilotettuja mikrofilmejä Saksan ulkoministeriön asiakirjoista. Kuukautta myöhemmin eversti kaivoi samalta alueelta puulaatikon, jossa oli Schmidtin pääkääntäjän henkilökohtainen paperikokoelma. Kaksi "kassaa" toimitti syyttäjille lähes täydellisen tallenteen kaikista Hitlerin keskusteluista ja hänen kirjeenvaihdostaan ulkomaisten valtiomiesten kanssa. Tapahtuma oli niin valoisa, että Marburgin linnan arkisto alkoi kerätä myyttejä ja urbaaneja legendoja [77] .

Myös Natsi-Saksan laivastoarkisto poistettiin Berliinistä liittoutuneiden ilmahyökkäyksen Hampuriin vuonna 1943 jälkeen. Asiakirjakokoelma vietiin Coburgin lähellä sijaitsevaan linnaan Schloss Tambach , jossa saksalaiset arkistonhoitajat ja historioitsijat jatkoivat sen parissa työskentelemistä. Vuonna 1944 työntekijöitä määrättiin pitämään linnan alueella tyhjä uima-allas ja bensiini valmiina. Arkistonhoitajat vaihtoivat kuitenkin polttoainetta ruokaan, ja viime hetkellä itse hävitysmääräys peruttiin. Amiraali Doenitz vaati henkilökohtaisesti, että kaikki merivoimien arkistot luovutetaan liittoutuneille. Näin ollen ainutlaatuinen kokoelma 60 000 tiedostoa - päiväkirjoja, päiväkirjoja ja merivoimien muistioita, joista osa on peräisin vuodelta 1868 - kuljetettiin Lontooseen saksalaisten arkistonhoitajien mukana. Jonkin ajan kuluttua asiantuntijaryhmä majuri Kenneth Duken johdolla alkoi työstää niitä [77] .

Saksan armeijan arkistot lähetettiin palasittain Yhdysvaltoihin, missä ne "hajaantuivat" kilpailevien sotilas- ja siviilipalveluiden arkistojen joukkoon. Hitlerin valokuvaaja Heinrich Hoffmannin luoma 2,5 tonnia painava valokuvakokoelma toimitettiin suoraan Nürnbergiin: joukko amerikkalaisia syyttäjiä oli umpikujassa, koska kokoelmasta puuttui paitsi luettelo, myös etiketit. Pian kävi selväksi, että Hoffmann itse oli vankilassa Mannheimissa : muutettuaan mukavampaan tilaan Nürnbergin huvilaan hän itse lajitteli ja allekirjoitti Valtakunnan valokuvahistoriansa [77] .

Useat arkistot olivat kuitenkin paljon huonommassa tilassa, mikä vaikeutti merkittävästi niiden arviointia tulevaa prosessia varten. Lisäksi keskeinen syyteasiakirja, Hossbachin pöytäkirja , katosi. Hitlerin aggressiivisista aikeista jo marraskuussa 1937 ilmaistujen tärkeimpien todisteiden alkuperäisen puuttumisesta tuli ongelma syyttäjille: puolustusasianajajat kielsivät kopion aitouden, ja syyttäjänviraston kieltäytyminen esittämästä alkuperäistä aihetta huhut, että itse pöytäkirja oli väärennetty. Pöytäkirja ei ollut ainoa kadonnut asiakirja: syksyllä 1946 Berliinin arkistonhoitajat havaitsivat, että Jacksonin ryhmä oli "lainannut" yli tuhat alkuperäistä asiakirjaa, joista suurinta osaa ei löytynyt myöhemmin. Tältä osin annettiin syyskuussa määräys luovuttaa lainvalvontaviranomaisille vain kopioita, ei alkuperäisiä [77] [34] .

Näillä natseilla oli kirjoitusmania. On hämmästyttävä psykologinen ilmiö, että kukaan näistä ihmisistä ei pystynyt jatkamaan pientä poliittista keskustelua kirjoittamatta sitä ylös... Joten nyt olemme täynnä asiakirjoja enemmän kuin pystyimme tutkimaan meille varattuna aikana...- eversti J. Amenin haastattelusta "New York Herald Tribune", 6. syyskuuta 1945 [78]

Kesäkuuhun 1945 mennessä Washingtoniin, Pariisiin ja Lontooseen oli perustettu kolme amerikkalaista tiedonkeruukeskusta, jotka kamppailivat selviytyäkseen arvokkaiden ja merkityksettömien papereiden tulvasta. Joten yhtenä päivänä keskukseen toimitettiin 240 tonnia mahdollista todistetta kerralla [79] . Samaan aikaan kansalliset syyttäjäryhmät eivät olleet innostuneita asiakirjojen vaihdosta kollegoiden kanssa; osastojen väliset konfliktit kansallisten byrokratioiden sisällä eivät myöskään edistäneet tiedonvaihtoa - ajatus siitä, että ulkomaalaisilla olisi pääsy turvaluokiteltuihin aineistoihin, aiheutti äärimmäistä tyytymättömyyttä monien virkamiesten ja armeijan keskuudessa. Samaan aikaan amerikkalaisessa tiimissä käytiin keskustelua siitä, miten liiketoimintaa pitäisi rakentaa. Oikeustieteen professori eversti Storey oli vakuuttunut siitä, että koko tapauksen pitäisi perustua asiakirjoihin. Entinen lakimies eversti Amen uskoi, että todistajat ja ristikuulustelut tekisivät prosessista "värikäs". Lopulta "dokumentti"-tapauksen kannattajat voittivat, koska Jackson itse piti tarpeellisena jättää perintö historiaan - vain muutama todistaja vieraili oikeussalissa [80] .

Molotov-Ribbentrop-sopimus ja Norjan miehitys

Elokuun 13. päivänä Neuvostoliiton puoli ehdotti koko tapauksen jakamista neljään osaan - yksi kullekin "kansallisjoukkueelle". Britit tulivat vastuuseen rauhanvastaisista rikoksista ilmoittamisesta; Ranskan ja Neuvostoliiton syyttäjät jakoivat keskenään materiaalit sotarikoksista länsirintamalla ja itärintamalla ; Amerikkalaiset alkoivat valmistella materiaalia kansallissosialistisista järjestöistä ja salaliitosta. BWCE:n sihteeri Clyde pani paheksuntaen "amerikkalaisen säälimättömän innostuksen " järjestöjä vastaan nostettuun tapaukseen. Samaan aikaan Jackson jakoi omalla päätöksellään ilmoittamatta muille ryhmille ensimmäisen laskelman kahteen osaan: hän valitsi salaliiton erilliseksi rikokseksi. Syyskuun 17. päivänä päivätyssä muistiossa Jackson kirjoitti aikovansa "pitää suurimman osan asiasta amerikkalaisten käsissä" käyttämällä massiivista salaliittoteoriaa, joka oli ollut olemassa ainakin vuodesta 1933 [81] [82] .

Syyskuun puolivälissä Puolan edustajat alkoivat aktiivisesti vaatia puolalaiselle syyttäjälle oikeutta esiintyä Nürnbergissä, koska he halusivat osallistua Puolan entisen kenraalikuvernöörin Frankin tapaukseen. Puolan pyyntöä seurasi pian muut: erityisesti Tšekkoslovakian ja Jugoslavian hallitukset. Rudenko ehdotti, että kaikki itäeurooppalaiset otettaisiin mukaan Neuvostoliiton joukkueeseen. Ajatus lisätä ainakin kolme kieltä - niiden neljän kielen joukkoon, joilla tapaus oli jo vireillä - herätti paheksuntaa muissa syyttäjissä. Koska IMT:n perusperiaate oli tuomita niitä, joiden rikoksilla ei ollut tiettyä maantieteellistä sijaintia, asianajajat pystyivät luopumaan yksittäisistä kansallisista syytteistä Itä-Euroopan hallituksilta. Tämän seurauksena Puola, Jugoslavia, Tšekkoslovakia, Tanska, Norja, Alankomaat ja Kreikka lähettivät pieniä valtuuskuntia, joilla oli tarkkailijan asema. Ajatus puheenvuoron antamisesta sionististen järjestöjen edustajille ei myöskään saanut tukea Nürnbergin syyttäjien keskuudessa: lopulta juutalaiset edustajat pystyivät toimittamaan materiaalinsa, mutta heillä oli vain vähän vaikutusta siihen, kuinka nämä materiaalit esitettiin tuomioistuimelle [ 81] [53] [56] .

Tutustuessaan asiakirjoihin syyttäjät yrittivät vähitellen kuvitella syytettyjen puolustuslinjan. He olivat erityisen huolissaan tukeutumisesta " tu quoque " -periaatteeseen, joka ei ollut sovellettavissa oikeuskäytännössä ensisijaisesti 1930-luvun lopun Neuvostoliiton ulkopolitiikan yhteydessä. Vuoden 1939 Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja erityisesti sen salaisen pöytäkirjan käyttö voi muodostua ongelmaksi oikeussalissa. Jopa vaikuttamatta ammatillisiin osallistujiin, "Puolan jakamista" koskevan asiakirjan julkaiseminen voisi aiheuttaa vakavaa vahinkoa yhdelle syyttävälle osapuolelle - Neuvostoliitolle. Myöhemmin Neuvostoliiton ja Saksan sopimuksesta tuli yksi pääaiheista Nürnbergin puolustuksen lausunnoissa. Ison-Britannian syyttäjät ovat puolestaan kääntyneet ulkoministeriön ja Admiraliteettiin apua valmistelemaan vastausta väitteisiin, joiden mukaan Saksa olisi miehittänyt Norjan yrittääkseen estää brittien hyökkäyksen sinne. Münchenin sopimukset herättivät vähemmän kysymyksiä, koska niistä vastuussa olevat johtajat olivat jo vaihtuneet Britanniassa ja Ranskassa [81] [83] .

Vaikka syyttäjäryhmät olivat elokuun puoliväliin mennessä edistyneet tapausten valmistelussa, monet keskeisistä papereista eivät olleet vielä edes saapuneet Lontooseen. Niinpä syyskuussa ja myöhemmin sekä " Yö ja sumu " -käsky, joka aloitti terrorin ja panttivankien ottopolitiikan , että " Commando Order ", joka käski tuhota vangitut kommandoryhmät, toimitettiin Britannian pääkaupunkiin. . Myöhässä toimitettiin myös Führerin käsky Moskova ja Leningrad "pyyhkiä maan pinnalta". Tuolloin Neuvostoliiton valtuuskunnan ulkoasioiden kansankomissariaatin neuvostovirkailijat kirjoittivat Moskovaan mahdollisista ongelmista Rudenkon kanssa - syyttäjä ei ollut mukana Neuvostoliiton ja Saksan välisessä yhteistyössä 1930-luvun lopulla, eikä hän ollut tietoinen Venäjän politiikasta. ne vuodet [81] [84] .

Valokopiokonepula ja kääntäjien puute vain pahensi ongelmia: illalla, aivan ensimmäisen syyttäjien kokouksen jälkeen, Rudenko pyysi Vyshinskiltä lisähenkilöstöä. Joukkueet syyttivät usein toisiaan viivästyksistä. Useat tarkkailijat totesivat, että amerikkalaisen ryhmän "valtava" koko ja johtajan johtamiskokemuksen puute tekivät Yhdysvaltain joukkueen hallitsemattoman. Samalla halu säilyttää yleinen etu - käynnistää prosessi mahdollisimman pian - oli ristiriidassa "vahvan" asian valmistelemisen kanssa. Britit ja amerikkalaiset käsittelivät tätä dilemmaa eri tavoin: Shawcross näki Jacksonin toiminnassa tarpeettoman amerikkalaisen halun tutkia "koko natsifilosofiaa" ja "kirjoittaa Hitlerin hallinnon historiaa" [81] [85] [86] .

Syytökset organisaatioita vastaan

Elokuun 29. päivänä julkistettiin vain yksittäisten syytettyjen nimet, ei tuomittavia natsisaksalaisia järjestöjä. Siihen mennessä oli kuitenkin jo päästy sopimukseen kolmesta syytteen kohteena olevasta rakenteesta: Gestapo , SS ja Storm Troopers (SA). Vasta paljon myöhemmin syyttäjät huomasivat, että SA:n "myrskysotilaat" olivat liian suuria, ja hajottivat ryhmän, joka menetti suurimman osan valtuuksistaan " Pitkien veitsien yön " jälkeen vuonna 1934. Hitlerin hallituksen (Reich Cabinetin) sisällyttäminen listaan vaikutti myös ilmeiseltä. Saatuaan selville, että hallitus kokoontui viimeksi kokouksessa vuonna 1937, syyttäjät muuttivat mielensä - mutta siihen mennessä asianajajat, sivuuttamatta natsi-Saksan valtiorakenteeseen erikoistuneiden asiantuntijoiden neuvoja, olivat jo onnistuneet nostamaan syytteen hallitusta vastaan. [87] .

Myös Wehrmachtin korkea komento (OKW) vaikutti ilmeiseltä syytteen kohteena, sillä se korvasi maan asevoimien kenraalin. Ranskan ja Neuvostoliiton edustajat eivät olleet täysin vakuuttuneita amerikkalaiskuvasta voimakkaasta "kenraalassa", mutta he olivat valmiita hyväksymään kaikki kaavat, jotka mahdollistivat Wehrmachtin tuomitsemisen. Britit sen sijaan ottivat vakavammin varoituksia armeijan asiantuntijoilta, jotka kertoivat, että Hitler ei antaisi minkään yhtenäisen ryhmän muotoilla ja ohjata sotilaspolitiikkaansa. Kuitenkin, kuten keisarillisen kabinetin tapauksessa, syyte nostettiin [87] .

Saksan työväenrintama (DAF) vältti syytöksiä, sillä alusta asti oli selvää, että kyseessä oli liian suuri ja "epämääräinen" organisaatio, jonka jäsenistä monet eivät liittyneet siihen omasta tahdostaan. Jackson harkitsi myös , ettei hän syyttänyt natsipuolueen johtokuntaa (Korps der politischen Leiter), johon osallistui vähintään 600 000 ihmistä: lopulta päätettiin nostaa syytteet joukkoa vastaan rajoittamalla se vain korkeimpiin virkamiehiin. Alkuperäisestä neljäntoista organisaation luettelosta nostettiin lopulta syytteet kuutta vastaan [87] [34] .

Lopullinen teksti: "kansanmurha" ja Katyn

Tuomareiden valinnan jälkeen viimeinen este oikeudenkäyntipäivän asettamiselle oli syytteen lopullisen tekstin puuttuminen. Ison-Britannian ja Amerikan edustajat vaihtoivat luonnoksia useaan otteeseen ja erosivat keskeisestä asiasta: Maxwell-Fife vastusti edelleen amerikkalaisten päättäväisyyttä väittää, että jokainen natsipolitiikan teko vuodesta 1933 lähtien oli osa maailmanlaajuista aikomusta hallita Eurooppaa - hän ehdotti rajoittavansa itseään. vuoden 1937 jälkeen tapahtuneisiin tapahtumiin. Doenitzin ja Fritschen toiminta brittiläisen version mukaan tuskin sopii amerikkalaisen natsi-Saksan historian tulkintaan [88] .

Sen jälkeen kun englanninkieliset syyttäjät onnistuivat vielä pääsemään kompromissiin lokakuun 3. päivään mennessä, Neuvostoliiton valtuuskunta vaati yllättäen, että tekstiin lisätään 925 puolalaisen upseerin murha Katynissa . Tätä jaksoa ei ole koskaan mainittu aiemmin; monet prosessin osallistujat olivat varmoja, että Neuvostoliitto itse oli vastuussa teloituksesta. Kiinnittäen neuvostopuolen huomion siihen, että muita todisteita syytteestä saatiin saksalaisista lähteistä, vaikka tätä episodia tuki vain Neuvostoliiton hallituksen raportti, ei-neuvostoliittolaiset lakimiehet eivät silti onnistuneet vakuuttamaan kollegansa. Syytös Katynin verilöylystä sisältyi syytteeseen: kaksitoista päivää lain allekirjoittamisen jälkeen tapettujen puolalaisten upseerien lukumäärä muutettiin Neuvostoliiton toimesta ylöspäin, 11 000 ihmiseen. Lisäksi Molotov ja Malenkov vaativat Neuvostoliiton lakimiesten välityksellä sanan " totalitarismi " poistamista johtopäätöksen tekstistä, ja Stalin poisti "venäläiset" lähes kokonaan tuhoutuneiden kansojen luettelosta [88] [89] [ 90] .

Syytöksestä sovittiin lopulta 6. lokakuuta: jos heinäkuussa kirjoitettu brittiläinen luonnos vei kaksi ja puoli tulostettua sivua, niin lopullinen versio oli 65 sivua. Ranskan ja Venäjän osiot sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan olivat yksityiskohtaisia; aggressiivista sodankäyntiä ja salaliittoa koskevat jaksot olivat huomattavasti lyhyempiä. "Usein epäjohdonmukainen ja joskus epätarkka" asiakirja aiheutti tyytymättömyyttä jopa useissa sen laatijoissa. Kopiointilaitteiden puute viivästytti jonkin verran tuhansien kopioiden jakelua. Syytteen allekirjoittamiseen liittyi ongelma, koska venäjänkielinen käännös ei ollut valmis: ulkomaiset kollegat suostuttelivat Rudenkon allekirjoittamaan englanninkielisen version. Tehtyään tämän ilman Moskovan ohjeita, Rudenko meni Lontooseen, jossa hän katosi kahdeksi päiväksi: hän ei saanut yhteyttä kollegoihinsa eikä johtoon. Rudenkon toiminta tuona aikana jää epäselväksi vielä 2000-luvulla [88] [91] [92] .

Syyttäjä otti viralliseen englannin kieleen uuden sanan " gencide ", jota alettiin myöhemmin käyttää monilla kielillä. Termiä ehdotti sotaosaston neuvonantaja, puolalais-amerikkalainen professori Rafael Lemkin vuonna 1944 julkaistussa kirjassa Axis Rule in Occupied Europe. Lemkinin neologismista uutisoitiin laajalti Washington Postissa ja New York Timesissa, ja kirjoittaja itse lobbai aktiivisesti termin käyttöä kirjeenvaihdossaan Jacksonin kanssa. Johtopäätöksen tekohetkellä neuvostopuoli ei kiinnittänyt paljon huomiota uuteen sanaan [88] [93] [64] .

Katso myös

Kaukoidän kansainvälinen sotilastuomioistuin

Kirjallisuus

Lebedeva N. S. Nürnbergin oikeudenkäynnin valmistelu / Neuvostoliiton tiedeakatemia . Maailmanhistorian instituutti. — M .: Nauka , 1975. — 238 s.
Ann Tusa; John Tusa. Nürnbergin oikeudenkäynti: [ eng. ] / uusi esipuhe Ann Tusa ja John Tusa; perustuu osittain kahteen John Wheeler-Bennettin luvun luonnokseen. — e-kirjasta pdf-muotoon, 635 s. — New York: Skyhorse Pub, 2010. — 514 s. — ISBN 9781620879436 . — ISBN 9781616080211 . — ISBN 1620879433 . — ISBN 1616080213 .
Kochavi, Arieh J. Prelude to Nuremberg: Allied War Crimes Policy and the Question of Punishment : [ eng. ] . - Chapel Hill, NC Lontoo: University of North Carolina Press, 1998. x, 312 s. — ISBN 9780807824337 . — ISBN 9780807847404 . — ISBN 0807847402 . — ISBN 080782433X .
Hirsch, Francine. Neuvostoliiton tuomio Nürnbergissä : kansainvälisen sotatuomioistuimen uusi historia toisen maailmansodan jälkeen : [ eng. ] . — New York: Oxford University Press , 2020. — xvi, 536 s. — ISBN 9780199377947 . — ISBN 9780199377954 . — ISBN 0199377944 . — ISBN 0199377952 .
Priemel, Kim Christian. Pettäminen: Nürnbergin oikeudenkäynnit ja Saksan erimielisyydet: [ eng. ] . - Oxford: Oxford University Press , 2016. - 496 s. — ISBN 9780198790327 . — ISBN 9780191648526 . — ISBN 9780191801020 . — ISBN 0191648523 .
Bloxham, Donald. Kansanmurha oikeudenkäynnissä: Sotarikosten oikeudenkäynnit ja holokaustin historian ja muistin muodostuminen : [ eng. ] . - Uusintapainos, alun perin julkaistu 2001. - Oxford : Oxford University Press , 2010. - xix, 273 s. — ISBN 9780198208723 . — ISBN 0198208723 .
Weinke, Annette. Die Nürnberger Prozesse: [ saksa. ] . — 2., durchgesehene Auflage. - München: CH Beck , 2015. - 128 S. - ISBN 9783406536045 . — ISBN 9783406741104 . — ISBN 3406536042 .
Tisseron, Antonin. La France et le procès de Nuremberg: Inventer le droit international: [ fr. ] . - Paris: Les Prairies ordinaires, 2014. - 399 s. — ISBN 9782350960951 . — ISBN 2350960951 .

Muistiinpanot

Kommentit

↑ Paljon kapeampi analogi amerikkalais-brittiläiselle "salaliitolle" Neuvostoliiton ja Venäjän oikeudessa oli termi " rosvous " [14] .
↑ Jokainen saksankielinen sotilas, joka tappoi sotavangin, tiesi tekevänsä sotarikoksen.
↑ Britanniassa ja Yhdysvalloissa salaliiton tekoa voidaan pitää rikoksena [14] .
↑ Maxwell-Fifen alaisuudessa, G.D. ("Khaki") Roberts K.S. - keskusrikostuomioistuimen valtiovarainministeriön vanhempi neuvonantaja; Mervyn Griffith-Jones, asianajaja, joka vietti sodan Coldstram Guardsissa (ja joka toimi vuodesta 1950 lähtien Crown Counselina keskusrikosoikeudessa); Elvin Jones, apulaistuomari asianajaja, 1943–194 (ja kerran lordikansleri); John Barrington on lakimies, joka on ollut Royal Artilleryssa vuodesta 1939; ja Harry Phillimore, joka kutsuttiin baariin vuonna 1934 ja oli nyt BWCE:n sihteeri. Havainnot esittivät valtiovarainministeriön asianajaja sekä lordikansleriosaston ja ulkoministeriön edustajat.
Maxwell-Fyfen alaisuudessa työskenteli GD ("Khaki") Roberts KC - Senior Treasury Counsel Central Criminal Courtissa; Mervyn Griffith-Jones, asianajaja, joka oli viettänyt sodan Coldstramin vartijoissa (ja joka vuodesta 1950 lähtien oli kruunun lakimies Central Criminal Courtissa); Elwyn Jones apulaistuomari asianajaja 1943–194j (ja eräänä päivänä lordikansleri); John Barrington asianajaja, joka oli ollut kuninkaallisessa tykistössä vuodesta 1939; ja Harry Phillimore, joka oli kutsuttu asianajajaksi vuonna 1934 ja oli nyt BWCE:n sihteeri. Katselutilaisuuksia pitivät Treasury Solicitor sekä lordikansleriosaston ja ulkoministeriön edustajat.
↑ Papin kirjoitti muistelmissaan, että hänen oli vaikeaa kehittää puolustuslinjaa, koska hän "ei tiennyt, mitä asiakirjoja syyttäjällä oli" [39] .
↑ Amerikan tuolloin lain mukaan tuomio oli pätevä vain, jos syyllinen oli jollain tavalla osallinen menettelyyn.
↑ Kun Jackson alkoi puhua tarpeesta asentaa keskuslämmitys kokoushuoneeseen, Nikitchenko sanoi, ettei hän nähnyt sille tarvetta.
↑ Liittoutuneiden valvontaneuvoston 20. joulukuuta antama laki nro 10 muutti tämän tilanteen valtakunnan pienempien henkilöiden kohdalla - koska se sisälsi yhden lauseen "sodasta ja hyökkäyksestä" [62] .
↑ Tulevaisuudessa määräysten täytäntöönpanosta vastaavien henkilöiden suojelun epäämistä syytteeseenpanosta alettiin kutsua säännöllisesti "Nürnbergin periaatteeksi".
↑ Useat tarkkailijat uskoivat, että amiraliteetti ei yksinkertaisesti pitänyt ajatuksesta amiraalin oikeudenkäynnistä.

Lähteet

↑ https://www.trumanlibrary.gov/library/research-files/press-release-executive-order-9547-accompanied-related-materials?documentid=NA&pagenumber=5
↑ Tusas, 2010 , s. 57-60.
↑ 12 Priemel , 2016 , s. 60-61.
↑ 1 2 3 4 5 Tusas, 2010 , s. 57-62.
↑ Kochavi, 1998 , s. 81-82.
↑ Kochavi, 1998 , s. 82-84.
↑ Kochavi, 1998 , s. 85-91.
↑ 1 2 3 4 5 Priemel, 2016 , s. 64-71.
↑ Tusas, 2010 , s. 59.
↑ Kochavi, 1998 , s. 87.
↑ Weinke, 2015 , S. 10-16.
↑ 1 2 3 Tusas, 2010 , s. 61-64.
↑ 1 2 3 Tusas, 2010 , s. 64-66.
↑ 1 2 Tusas, 2010 , s. 66.
↑ Tusas, 2010 , s. 64-66, 69.
↑ 1 2 3 4 Tusas, 2010 , s. 66-69.
↑ 1 2 3 Tusas, 2010 , s. 69-71.
↑ 1 2 3 Kochavi, 1998 , s. 87-89.
↑ Hirsch, 2020 , s. 39-40.
↑ 1 2 3 4 Tusas, 2010 , s. 71-77.
↑ 1 2 3 4 5 6 Weinke, 2015 , S. 17-23.
↑ Tusas, 2010 , s. 74-77.
↑ Hirsch, 2020 , s. 40-43.
↑ Tusas, 2010 , s. 77-78.
↑ 12. Tusas , 2010 , s. 80-83.
↑ Tusas, 2010 , s. 86-87.
↑ Hirsch, 2020 , s. 48.
↑ 1 2 3 4 Tusas, 2010 , s. 83-86.
↑ Hirsch, 2020 , s. 52.
↑ 1 2 3 4 5 6 7 8 Priemel, 2016 , s. 71-80.
↑ Hirsch, 2020 , s. 44-47.
↑ 12. Hirsch , 2020 , s. 47-50, 56.
↑ 12 Priemel , 2016 , s. 42-43.
↑ 1 2 3 Weinke, 2015 , S. 24-30.
↑ Tusas, 2010 , s. 86-88.
↑ Hirsch, 2020 , s. 54-55, 61.
↑ 1 2 3 Tusas, 2010 , s. 86-94.
↑ Hirsch, 2020 , s. 58-59.
↑ Tusas, 2010 , s. 297.
↑ 12. Hirsch , 2020 , s. 59-61.
↑ Priemel, 2016 , s. 80.
↑ 1 2 3 4 5 Tusas, 2010 , s. 92-96.
↑ Hirsch, 2020 , s. 64-65.
↑ Hirsch, 2020 , s. 62.
↑ Tusas, 2010 , s. 94.
↑ Hirsch, 2020 , s. 65-66.
↑ 12 Priemel , 2016 , s. 79.
↑ 1 2 3 4 5 Tusas, 2010 , s. 93-99.
↑ Tusas, 2010 , s. 96.
↑ Hirsch, 2020 , s. 55, 64, 69, 72.
↑ Priemel, 2016 , s. 78.
↑ 1 2 3 4 Tusas, 2010 , s. 98-100.
↑ 12 Priemel , 2016 , s. 111-116.
↑ Hirsch, 2020 , s. 2, 57, 71-72.
↑ Tusas, 2010 , s. 98-100, 149.
↑ 1 2 Weinke, 2015 , S. 30-35.
↑ Hirsch, 2020 , s. 63-68.
↑ 1 2 3 4 5 6 Tusas, 2010 , s. 99-103.
↑ Hirsch, 2020 , s. 72-73, 205.
↑ Hirsch, 2020 , s. 61-62, 74.
↑ Priemel, 2016 , s. 13.
↑ 12. Tusas , 2010 , s. 100-103.
↑ 1 2 3 Tusas, 2010 , s. 102-104.
↑ 12 Priemel , 2016 , s. 62-63.
↑ Tusas, 2010 , s. 104-106.
↑ 1 2 3 Tusas, 2010 , s. 106-108.
↑ Tusas, 2010 , s. 106-107.
↑ Hirsch, 2020 , s. 63-64, 76.
↑ 1 2 3 4 5 6 7 Tusas, 2010 , s. 109-112.
↑ 12 Priemel , 2016 , s. 80-84.
↑ Hirsch, 2020 , s. 74-75.
↑ Tusas, 2010 , s. 111.
↑ Priemel, 2016 , s. 80-84, 99.
↑ 1 2 3 4 Tusas, 2010 , s. 112-115.
↑ Hirsch, 2020 , s. 77-78.
↑ Hirsch, 2020 , s. 78-80.
↑ 1 2 3 4 5 6 Tusas, 2010 , s. 115-119.
↑ Tusas, 2010 , s. 119.
↑ James Reston, New York Times, 9. syyskuuta 1945.
↑ Tusas, 2010 , s. 115-122.
↑ 1 2 3 4 5 Tusas, 2010 , s. 122-127.
↑ Hirsch, 2020 , s. 86-87, 91.
↑ Hirsch, 2020 , s. 67, 84.
↑ Hirsch, 2020 , s. 88-90.
↑ Hirsch, 2020 , s. 82-90.
↑ Tisseron, 2014 , s. 148-154.
↑ 1 2 3 Tusas, 2010 , s. 127-129.
↑ 1 2 3 4 Tusas, 2010 , s. 133-137.
↑ Hirsch, 2020 , s. 100-106.
↑ Weinke, 2015 , s. 35-44.
↑ Hirsch, 2020 , s. 95-98, 103.
↑ Priemel, 2016 , s. 100-106.
↑ Hirsch, 2020 , s. 92.

Linkit

Kansainvälisen sotilastuomioistuimen peruskirja

Bibliografisissa luetteloissa
BIBSYS : 90743468 BNF : 119844744 GND : 2000775-9 ISNI : 0000 0001 2176 8228 J9U : 987007263032605171 LCCN : n50069897 NLA : 35232341 NUKAT : n2003056305 PTBNP : 1379485 SUDOC : 027902781 VcBA : 494/47506 VIAF : 122496271 WorldCat VIAF : 122496271

Nürnbergin oikeudenkäynti
Kansainvälinen sotilastuomioistuin Luettelo syytetyistä Nürnbergin oikeudenkäynnissä Syyttäjän asema Nürnbergin oikeudenkäynnissä Puolustuksen asema Nürnbergin oikeudenkäynnissä Tuomio Nürnbergin oikeudenkäynnissä Nürnbergin oikeudenkäynnin historiografia

Kansainvälinen rikosoikeus
Lähteet	Haagin yleissopimukset Geneven yleissopimukset Nürnbergin oikeudenkäynnit ( Nürnbergin tuomioistuimen perussääntö , Nürnbergin periaatteet ) Peruskirja Kansanmurhasopimus Kidutuksen vastainen yleissopimus Rooman perussääntö
rikoksia	Ihmisyyttä vastaan maailmaa vastaan Sotilaallinen Aggressio Kansanmurha Apartheid Orjakauppa Piratismi Kansainvälinen
Rikosoikeudelliset tuomioistuimet	Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Leipzigin oikeudenkäynnit Toisen maailmansodan jälkeen Nürnbergin kansainvälinen sotatuomioistuin Kaukoidän kansainvälinen sotilastuomioistuin Erityinen Entisen Jugoslavian kansainvälinen tuomioistuin Ruandan kansainvälinen tuomioistuin Tuomioistuinten jäännösmekanismi sekoitettu Sierra Leonen erityistuomioistuin Kambodžan tuomioistuinten ylimääräiset jaostot Erityiset tuomioistuimet Itä-Timorissa Libanonin erityistuomioistuin Bosnia ja Hertsegovinan tuomioistuimen sotarikosjaosto Sekaistuimet Kosovon tuomioistuimissa Kosovon erityistuomioistuin Vakio Kansainvälinen rikostuomioistuin
Taistele rikollisuutta vastaan	Interpol Europol Ameripol Luovuttaminen