|
Vårt land
Johan Ludwig Runeberg
(alkuperäinen ruotsi)
1.
Vårt land, vårt land, vårt fosterland,
Ljud högt, o dyra ord!
Ej lyfts en höjd mot himlens rand,
Ej sänks en dal, ej sköljs en strand,
Mer älskad än vår bygd i nord,
Än våra fäders jord.
2.
Vårt land är fattig, skall så bli
För den, som guld begär.
En främling far oss stolt förbi:
Men detta landet älska vi,
För oss med moar, fjäll och skär
Ett guldland dock det är.
3.
Viälska våra strömmars brus
Och vära bäckars språng.
Den mörka skogens dystra sus,
Vår stjärnenatt, vårt sommarlju.
Allt, allt, vad här som syn, som sång
Vårt hjärta rört en gång.
4.
Här striddes våra fäders strid
Med tanke, svärd och plog.
Här, här, i klar som mulen tid.
Med lycka hård, med lycka blid.
Det finska folkets hjärta slog.
Har bars vad det fordrog.
5.
Vem täljde väl de striders tal.
Som detta folk bestod.
Då kriget röt från dal till dal.
Då frosten kom med hungers kval.
Vem mätte allt dess spillda blod
Och allt dess tålamod?
6.
Och det var här det blodet flöt,
Ja, här för oss det var,
Och det var här sin fröjd det njöt,
Och det var här sin suck det göt.
Det folk som våra bördor bar
Långt före våra dar.
7.
Härär oss ljuvt, härär oss gott,
Härär oss allt beskärt;
Hur ödet kastar än vår lott.
Ett land, ett fosterland vi fått,
Vad finns på jorden mera värt
Att hållas dyrt och kärt?
8.
Och här och här är detta land.
Vårt öga ser det här,
Vi kunna sträcka ut vår hand
Och visa glatt på sjö och strand
Och säga: se det landet där.
Vårt fosterland det är.
9.
Och fördes vi att bo i glans
Bland guldmoln i det blå,
Och blev vårt liv en stjärnedans.
Där tår ej göts, där suck ej fanns.
Till detta arma land ändå
Vår längtan skulle stå.
10.
O land, du tusen sjöars land,
Där sång och trohet byggt,
Där livets hav oss gett en strand,
Vår forntids land, vår framtids land.
Var for din fattigdom ej skyggt.
Var fritt, var glatt, var tryggt.
11.
Din blomning, sluten än i knopp,
Skall mogna ur sitt tvång;
Se, ur vår kärlek skall gå opp
Ditt ljus, din glans, din fröjd, ditt hopp.
Och högre klinga skall en gång
Vår fosterländska sång.
|
Maamme
Paavo Kajander
(käännetty suomeksi)
1.
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien!
2.
On maamme köyhä meille siksi jää,
jos kultaa kaivannet
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut kallein maa on tää,
sen salot, saaret, manteret,
ne meist on kultaiset.
3.
Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht'yömme, kesät kirkkahat,
kaikk'kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämeen.
4.
Täss auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat,
kun päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss Suomen kansan vaikeimmat
he vaivat kokivat.
5.
Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksossamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?
6.
Täss on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss iloaan on nauttinut
ja murheitansa huokaillut
se kansa, jolle muinaisin
kuormamme pantihin.
7.
Tääll' olo meill on verraton
ja kaikki suotuisaa,
vaikk onni mikä tulkohon,
maa isänmaa se meillä on.
Mi maailmassas on armaampaa
ja mikä kalliimpaa?
8.
Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme.
me kättä voimme jentaa ja vettä rantaa sanoa ja sanoa: kas
tuoss
' on se,
maa armas isäimme.
9.
Jos loistoon meitä saatettais
vaikk' kultapilvihin,
mis itkien ei huoattais,
vaan tärkein riemun sielu sais,
ois tähän köyhäänkotihin
halumme kuitenkin.
10.
Totuuden, runon kotimaa
maa tuhatjärvinen
miss' elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
in ollos, onnes tyytyen,
vapaa ja iloinen.
11.
Sun kukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa,
viel' lempemme saa nousemaan
sun toivos, riemus loistossaan,
ja kerran, laulus synnyinmaa
korkeemman kaiun saa.
|
|
Meidän maamme
Käännös Alexander Blok
Maamme, maamme, kotimaamme,
Voi ääni, kovempi kuin kaikki sanat!
Kenen harju, joka kasvaa maan päällä,
kenen ranta kohoaa veden yläpuolelle, on rakastetumpi kuin
isien kotimaan
vuoret ja rannat ?
Mene, ylimielinen muukalainen,
olet onnellinen kullan soittoon!
Köyhä maamme on synkkä ja harmaa,
mutta meille vuorten ja luottojen kuviot ovat
iloa, suloisempaa kuin kaikki ilot,
korvaamaton aarre.
Rakastamme pauhaavia purojamme,
juoksevien purojen soittoa,
metsien yksitoikkoista melua,
tähtien valoa, iltojen läpinäkyvyyttä,
kaikkea, kaikkea, mikä hämmästytti korvaa,
mikä täytti silmän.
Täällä ajatuksella, auralla ja miekalla
menivät isät taisteluun,
Täällä yö yön jälkeen, päivästä päivään, kansan
henki paloi tulella -
Hyvän kohtalon mukaisesti,
Taistelussa vastaan paha kohtalo.
Kuka laski kansan taistelut,
Kun yhä uudestaan ja uudestaan
sota ryntäsi laaksosta laaksoon,
pakkanen ja nälänhätä tuli hänen perässään, -
Kuka mittasi vuodatetun veren,
Kärsivällisyyden ja rakkauden?
Kyllä, täällä, täällä, se veri virtasi, Vuori
meille silloin,
Kansan sielu kukkii täällä
Ja raskaalla huokauksella tuli ulos
Kauan menneinä vuosina Työn
taakan alla.
Tässä on kaikkemme, tässä on valoisa paratiisi,
päiviemme ilo!
Ei väliä kuinka julma kohtalo kiduttaa -
Hän on kanssamme, rakas maa.
Miksi meidän pitäisi rakastaa vielä täydellisemmin,
pyhää ja kuumaa?
Ja siellä täällä katse vaeltelee,
minä ojennan käteni -
Katso iloista avaruutta, Katso
rantoja, katso järvien aaltoilua,
Katso kaikkea, niin kuin minä katson
rakas maa.
Ja valo meille
kultaisesta taivaanvahvista,
Tulkoon elämä planeettojen
leikkiksi, missä ei vuoda kyyneleitä, missä ei ole huokauksia,
Ja kaikki on kurjaa synnyinmaata
. Muistamme ikävästi.
Oi maa, monijärvinen maa,
jossa ei ole lauluja,
Myrskyjen linnoitus, toivon paratiisi,
Vanha maamme, iankaikkinen maamme,
ja sinun köyhyytesi on kirkas,
Ole rohkea, älä synkkä otsa!
Se kukkii, sinun huono värisi,
pudistaen pois kahleiden häpeän,
Ja uskollisuutemme
sinulle antaa loistoa ja valoa,
Ja laulumme kantaa kutsunsa
tuleviin aikoihin.
|
Maamme
Käännös Igor Krainyukov
Maa, maa, maamme! —
Korvaamattomat sanat...
Maailma ei tunne laaksoja ja vuoria,
Ei ole rantoja, ei ole järviä
Rakkaampi kuin maamme,
Kuin pohjoinen paratiisi.
Muukalainen hymyilee: "No, maa!
Riistetty ylellisyydestä ”,
Ja ylpeänä hän kulkee omaa polkuaan,
Mutta me rakastamme niin paljon kotimaatamme,
Tuo luotio, metsä, yksinkertainen puro
Meillä on mailia kultaa.
Sydämiimme kuuluu jokien ääni, Isänmaan purot
juoksevat,
lehtien kahina, tumma metsä,
tähtien valo ja aurinko on säde taivaasta -
Kaikki, jonka laulu ja ilmestyminen
sielu pitää aina.
Isät taistelivat kotimaansa puolesta
mielellä, miekalla, auralla.
Joskus surua, joskus menestystä
Taistelujen lopputulos oli se,
Mutta suomalaisten sydämen syke kuuluu,
Nyt tämä ääni elää!
Kuinka kuvailla sorron vaikeuksia,
Mitä ne ihmiset kestivät,
Kun sota vieraili täällä,
Ja toiko se nälän, kuoleman?
Kuinka mitata hänen kärsimyksiään,
kuvata hänen kärsivällisyyttään?
Tässä on paikka, jossa veri virtasi,
Kyllä, täällä joki ryntäsi.
Tässä on paikka, jossa ilo tiesi,
Tässä on paikka, jossa Ihmiset huokaisivat raskaasti
, jotka aikanaan, aikanaan,
joskus kärsivät meidän puolestamme.
Täällä me rakastamme sitä, tässä on rauhamme, täällä on
meille iloa elää.
Maamme on kohtalon määräämä meille,
Emme tarvitse toista tonttia,
Loppujen lopuksi, mitä muuta voi olla,
Että voimme rakastaa näin?
Tässä on meidän paikkamme, tässä se on,
me näemme sen täällä.
Voimme osoittaa kädellä
Merelle, merenrantaan,
Sano: ”Katso! Mikä maa!
Hän on isänmaamme!"
Vaikka eläisimme paratiisissa,
kauneimmassa maassa,
missä on keltainen risti, missä on sininen väri,
missä on iloa, ei ole surua,
Muistamme kaipauksella
kurjaa kotimaatamme.
Oi tuhansien järvien maa,
sieluni on sinulle uskollinen.
Tässä on satamamme, suojamme,
Isät asuivat täällä, pojat kuolevat,
Eikä sinun köyhyytesi ole pahe,
rakas nurkka.
Olet kahleissa, ja kukkasi on
vielä verso,
mutta uskomme ja rakkautemme
auttaa, sinä kukoistat jälleen,
Ja nämä sanat soivat,
Ja heidän aikansa tulee.
|